Kirjoitin aamulla hotellissa eilisen tapahtumista ja tapoin aikaa puoleenpäivään asti. Sitten kävin syömässä erinomaista khmeriläistä ruokaa lähistöllä olevassa hyväksi havaitussa ravintolassa ja räpelsin tietokonetta vielä vähän ennen lähtemistä Phnom Penhin lentokentälle GrabTukTukilla. Hotellissa ei ollut muuten suurempaa vikaa, mutta jo sisäänkirjautuessa oli oikein hierottu naamaan hinnastoa, jossa luki paljonko joutuu korvaamaan jos rikkoo jotain. Uloskirjautuessa huone vielä erikseen tarkistettiin ainoana niistä yhdeksästä hotellista, joissa olin tällä reissulla ollut. Hienot hotellit eivät oleta ihmisiä rikollisiksi etukäteen.
Minun on sanottava, että tunsin oloni uupuneeksi. Olin tuntenut koko matkan ajan. Tämä on ensimmäinen kerta elämässäni, kun en oikeastaan edes halunnut matkustaa mihinkään vaan olisin vain mieluummin ollut kotona Thaimaassa. Tunne ei hävinnyt matkan aikana oikeastaan missään vaiheessa. En tiedä, mistä tämä johtuu. Ehkä olen tulossa vanhaksi.
Phnom Penhin kenttä oli varsin ärsyttävää sorttia. Se oli keskikokoinen ja vanhanaikainen. Olin tehnyt lähtöselvityksen internetissä onnistuneesti, mutta minun piti siitä huolimatta tehdä se myös lentokentällä. Sähköisellä lipulla minua ei päästetty turvatarkastukseen. Lähtöselvitysautomaatteja oli, mutta ne eivät olleet käytössä. Pienellä kentällä tällä ei olisi ollut juuri väliäkään, mutta täällä jonotin lähtöselvitykseen 30 minuuttia. Iso kassini punnittiin lähtöselvityksessä, mutta pientä ei. Kun olin jo lähdössä lippuni saatuani, lähtöselvittäjä tulikin perääni, katsoi passiani ja sen kunnioitettavaa thaimaalaista leimakokoelmaa ja alkoi tiedustella entry permitistä. Onneksi minulla oli sellainen. Näytin viisumiani, ja se kelpasi. En minä sellaista tosin olisi tarvinnut, enhän ole käynyt Thaimaassa tänä kalenterivuonna vielä yhtään kertaa.
Maastamuuttotarkastuksessa ja turvatarkastuksessa ei onneksi ollut yhtään jonoa. Minun on sanottava, että Kambodža on hyvin mukava maa. Ihmiset ovat kaikki mukavia, kaikki on halpaa (paitsi lentokenttäruoka $9) ja ruoka paljon parempaa kuin Thaimaassa.
Kun aika koitti, nousin koneeseen kello 17:15. Lensimme Don Mueanigin kentälle ollen perillä 18:15. Sitten jonotin maahanmuuttotarkastukseen ja luulin jo hetken saaneeni hankalan virkailijan. Jononi eteni nimittäin varsin hitaasti ja virkailijalla tuntui olevan lähes kaikille edellä oleville jotain ylimääräistä asiaa. Tässä vierähti ehkä puolisen tuntia. Kun minun vuoroni tuli, ei minulta kysytty kuitenkaan yhtään mitään. Eikä toisaalta varmaan kuulukaan kysyä? Jos viisumi on jo myönnetty, niin sen pitäisi olla merkki siitä, että suurlähetystö on jo kaikki paperit tarkastanut ja maahanmuuttoviranomaisen ei tarvitse tarkastuksia enää tehdä. Teoriassa.
Ja niin havaitsin olevani jälleen Thaimaan kuningaskunnassa. Kuin huomaamatta naamalleni tuli iloinen ilme ja lähdin etsimään rautatieasemaa.
En löytänyt rautatieasemaa. Löysin kyltin, joka osoitii rautatieasemalle, mutta vähän matkaa käveltyäni en ollut enää ollenkaan varma mihin tulisi kääntyä tai mihin kerrokseen nousta tai laskeutua. Kävelin takaisinpäin ja puhuin infopisteellä olevalle neidille. Sathanii rot fai juu tiinai krap? Vaikka Ismo Leikola tuota lausetta turhana pitääkin, niin kyllä sitä silloin tällöin aina tarvitsee. Vahvistin kysyttäessä vielä, että sii dääng, punainen. Chan soong, oli ohje. Neiti puhui selvästi tarkoituksella varsin hitaasti, joka oli mukavaa.
Menin siis toiseen kerrokseen ja riittävästi siinä labyrintissa seikkailtuani löysinkin reitin rautatieasemalle. Kävelysillat ja -tunnelit olivat niin monimutkaisia ja pitkiä, että oli aika ilmiselvää, että asema oli rakennettu jälkeenpäin.
Menin porteista sisään luottokorttiani höyläämällä. Minulta veloitettiin matkasta 20 bahtia. Juna saapui pian ja istahdin siihen hymyillen edelleen kuin naantalin aurinko. Päärautatieasemalla vaihdoin punaisesta linjasta siniseen metrolinjaan ja menin sillä kotiin.
Kaikki oli ennallaan.