Tein aamulla kotitehtäviä, jotka jäivät eilen tekemättä. En kuitenkaan saanut niitä valmiiksi ennen kuin kello löi 9:30 ja lähdin maahanmuuttovirastoon viisumia pidentämään. Olin saanut Google-arvioista selväksi, että koska minulla on nyt oikea turistiviisumi eikä visa exemptionia, niin minun ei tule mennä IT Square Laksiin kuten viime kerralla. Sen sijaan minun pitäisi käydä byrokratilan kaikkein pyhimmässä, ja olin varannut sinne ajan kello 10:30.
Olin BTS-asemallani kello 9:45, Wat Phra Sri Mahathatin asemalla kello 10 ja siellä yritin vaihtaa vaaleanpunaiselle linjalle. Asemalaiturit oli kuitenkin jokseenkin erikoisesti rakennettu ja kävelin ensin väärälle laiturille myöhästyen ensimmäisestä junasta. Jouduin odottamaan toista kymmenen minuuttia.
Tämä oli harmillista, mutta eihän minulla ollut kiire. Viime vuona olin myös varannut samaan paikkaan ajan, ja silloin paikalle oli voinut tulla suunnilleen mihin kellonaikaan vain: virkailijalle jonotti suuri määrä ihmisiä, ja puheille pääsi röyhkeysjärjestyksessä. Jos kaksi ihmistä yritti samaan aikaan, tarkistettiin papereista kenellä oli varauksessaan aikaisempi kellonaika. Toisin sanoen kannatti tulla paikalle vähän myöhässä, jotta pääsisi mahdollisimman nopeasti virkailijan puheille.
Vaaleanpunaisen linjan automaattinen yksiraiteinen tuli ja ajoi minut Government Complexin asemalle. Olin paikalla suunnilleen kello 10:23. Näin rakennuksen, johon minun piti mennä. Laskeuduin asemalta katutasoon ja aloin kävellä. Olisin kuin olisinkin vähän myöhässä. Onneksi sillä ei ollut väliä. Saavutin tavoittelemani rakennuksen, ja tajusin, ettei se ollut oikea rakennus. Katsoin karttaa. Aivan, täällä oli toinen suunnilleen samannäköinen rakennus ja sinne kestäisi kävellä 20 minuuttia. Etsin katseellani taksia, moottoripyörätaksia, riksaa, tuktukia, sähköpotkulautaa tai kaupunkipyörää mutta mitään niistä ei näkynyt. Lähdin siis kävelemään.
Vastaan tuli melko pian ryhmä moottoripyörätaksikuskeja, joista yksi vei minut byrokratilan kaikkein pyhimpään 20 bahtilla. Palvelu oli erityisen hyvää, koska minut jätettiin juuri sille puolelle hallia, jossa maahanmuuttovirasto oli. Menin sisään ja aloin etsiä virastosta jotain, jolla saisin kuvani kiinnitettyä hakemukseeni. Löysinkin sellaista ja viimeistelin paperit. Olin tulostanut ne koulussa valmiiksi.
Olin paikalla noin kello 10:45 eli vartin myöhässä. Menin etsimään paikkaa, johon minun piti mennä. Katsoin sähköpostissani olevaa varausta. Kirjain siinä oli, ja numero lisäksi. Menin kirjaimen osoittamalle alueelle ja siellä olevassa valotaulussa luki minun numeroni. Ei saa-
Täällähän oli täysin erilainen ajanvarausjärjestelmä kuin aikaisemmin. Selkeästi sellainen, jossa piti ihan oikeasti olla ajoissa. Juuri kun luulet ymmärtäväsi miten tämä lafka toimii, se muuttaa pelisääntöjä. Minä luulin jo väistäneeni yllätykset kun olin selvittänyt ansiokkaasti mihin minun pitää tulla, mutta väärässä olin.
Menin oikeaan toimistonurkkaukseen. Siellä ei ollut ketään istumassa. Minut kuitenkin havaittiin heti, ja kopin takaosasta tullut virkailija tiedusteli asiaani. Näytin varausta. “You are late”, minua toruttiin. Olin hyvin pahoillani, thain kielellä tietysti. Oli paha liikenneruuhka.
Sain onneksi jättää paperit tarkastettavaksi ja maksoin käsittelymaksun, 1900 bahtia. Kaksikymmentä minuuttia myöhemmin sain viisumipidennykseni moitteiden saattelemana: Next time, come early! Tulen, tulen.
Ensi kerralla on järkevintä ottaa taksi virastoon joko suoraan kotoa tai sitten Wat Phra Sri Mahathatin asemalta. Yksiraiteinen on liian hidas, vuoroväli on liian harva ja ennen kaikkea se menee liian kauas virastosta, joten jonkinlaista taksia tarvitaan joka tapauksessa.
No niin. Viisumini oli nyt voimassa huhtikuun 22. päivään asti. Kävelin monorail-asemalle ja vaihdoin junaa Laksissa punaiselle linjalle. Se meni päärautatieasemalle, jossa tiedustelin lipun hankinnasta Chachoengsaon provinssiin. En ollut löytänyt sellaisia lippuja internetistä, mutta kyllä sinne tietääkseni meni kolme junaa päivässä. Minua informoitiin ystävällisesti, että sinne menevät junat eivät lähde täältä, vaan Hua Lamphongista eli vanhalta asemalta toiselta puolelta kaupunkia. Täältä ei voinut myöskään ostaa lippua junaan. Voisin kuitenkin ilmeisesti yksinkertaisesti marssia huomenna sisään kyseiselle asemalle ja ostaa lipun vähän ennen junaan nousemista. Minulle näytettiin juna-aikataulu, jossa oli varmaan yli kymmenen sinne huomenna suuntaavaa junaa. Tieto oli mitä mielenkiintoisinta. Suuntasin kielikoululle tyytyväisenä.
Koulussa opetus sujui samaan tapaan kuin tavallisesti.
Olen laskenut ylärajan sille, paljonko kielikoulun opettajat saavat palkkaa. Koulussa on noin sata oppilasta joka kuukausi ja he maksavat opinnoistaan arviolta 8000 bahtia kuukaudessa. Näin muodoin koulun kuukausittainen liikevaihto olisi noin 800 000 bahtia. Siitä ei jaa yksittäiselle henkilökunnan jäsenelle jaettavaksi kuin vajaat 60 tonttua kuussa, ja en usko esim. tilavuokran olevan ilmainen. Jotain verojakin pitää kai maksaa. Arvioisin hatusta vetäen henkilökunnalle maksettavan palkan olevan ehkä korkeintaan puolet tuosta, alle 30 000 bahtia eli 750€ kuukaudessa.
Huhu kertoo, että koulu sai alkunsa yli kymmenen vuotta sitten kun puoli tusinaa opettajaa opetti jossakin koulussa nälkäpalkalla katsellen, kun koulun omistaja ajeli ympäriinsä ilmastoidulla mersulla. Eräänä päivänä opettajat kapinoivat, ottivat lopputilin ja perustivat oman koulun. Olettaisin tässä koulussa noudatettavan buddhalaisempaa tasajakoa voittojen suhteen, vaikka en tiedäkään sen omistuskuvioista tarkemmin.