Heräsin yöllä vähän yhden jälkeen. Se oli aikaisemmin kuin olin toivonut, mutta minkäs sille mahtoi. Kello 5:30 lähdin BTS:llä Siamiin ja jatkoin sieltä toisella linjalla Wongwian Yaihin. Tavoitteenani oli löytää rautatieasema.
Laskeuduin BTS-asemalta portaita katutasolle havaitakseni pian, että minun olisi ollut järkevämpää kävellä asemalta lähtevällä skywalkilla parisataa metriä eteenpäin. Se olisi tehnyt erään suuren kadun ylittämisen helpommaksi. Ylitys onnistui lopulta suojatietä pitkin.
Kävelemisessä kohteeseen meni oma aikansa, koska tiellä vallitsi hävityksen kauhistus. Syy oli valtava rakennustyömaa, jolla violettia MRT-linjaa laajennettiin etelään päin. Kävelin vähän turhan pitkälle ja päädyin suurelle liikenneympyrälle. Palasin takaisinpäin ja löysin rautatieaseman. Se on nyt siis neljäs Bangkokin rautatieasema, jolla olen käynyt. Muut ovat Krung Thep Aphiwat, Thonburi ja Hua Lamphong. Asemalla oli vain yksi raide ja sillä pääsi vain yhteen paikkaan: Maha Chain kaupunkiin Samut Sakhonissa. Tämä sijaitsi joitain kymmeniä kilometrejä Bangkokista lounaaseen. Matkassa menisi tunti.
Ostin lipun kymmenellä bahtilla heti kun lipunmyyjä suvaitsi saapua paikalle. Juna lähti liikkeelle kello 7:00 aamulla. Olin aikonut nousta kello 6:25 lähtevään junaan, mutta myöhästynyt siitä. Sillä ei lopulta ollut väliä. Paljoa aikaisemmin en olisi voinut lähteä kotoa liikkeellekään, koska olin matkustanut asemalle suunnilleen päivän ensimmäisellä BTS:llä.
Juna oli perinteinen massiivisesti mölyävä ja sumutorveaan säännöllisesti huudattava vekotin, joka kolisteli eteenpäin varsin verkkaista vauhtia. Siinä oli vain kolmas luokka. Matkustajia ei ollut kovin paljon. Yritin kuvata nopeutettua videota junan ikkunasta aiemmin suunnittelemallani tavalla. Kävi kuitenkin ilmi, ettei sitä tullut mitään: radan vieressä olevat puskat ja rakennukset ovat liian lähellä ja vilisevät ohi aivan liian nopeasti. Videosta ei saa mitään selvää. Junasta ei yksinkertaisesti voi kuvata videoita tällaissa ympäristössä.
Oohjaamon vieressä junan etuosassa oli pystysuora etuikkuna, josta videon olisi voinut kuvata. Etuosaston yläpuolella oli kuitenkin kyltti “staff only”. Voisin ehkä kysyä jollain tulevaisuuden matkalla konduktööriltä, saisinko kiinnittää kamerani tuohon etuikkunaan.
Saavuimme siis Samut Sakhonin provinssiin kello 8 aamulla. Aikomukseni oli ylittää kaupunkia halkova joki ja nousta toiseen junaan toisella puolella jokea. Tämä juna lähtisi kello 10:30. Joki oli ylitettävä lautalla. Katsoin, mistä lautat lähtivät ja menin sitten tutkimaan rautatieaseman vieressä olevaa toria. Siellä myytiin paljon hedelmiä ja vihanneksia joille ei suomen kielessä ole nimeä, ja monenlaisten eläinten osia ja sisäelimiä. Ei kovin mielenkiintoista, olen nähnyt monia vastaavia paikkoja aikaisemminkin.
Torin vieressä oli moottoripyörätakseja. Päätin tiedustella kuskilta, mitä matka erääseen Google Mapsissa olevaan “delfiininkatselupaikkaan” meren rannalla maksaisi. Kuski tiedusteli toiselta kuskilta, ja hinnaksi todettiin 150 bahtia. Se oli aika paljon, mutta halvempi kuin Grab. Matka ei myöskään ollut kohtuuttoman kallis ottaen huomioon, että etäisyyttä oli hyvinkin 15 kilometriä. Nousin siis kyytiin ja ajoimme noin kahdessakymmenessä minuutissa meren rantaan.
Matkalla näin suuria altaita, joissa valmistettiin suolaa merivettä haihduttamalla. Tällaista paikkaa kutsuttaisiin englanniksi nimellä saltern, mutta konseptille ei ilmeisesti ole suomenkielistä nimeä. Näin myös sellaisia altaita, joihin oli istutettu mangroveja. Alueen mangroveita on kaiketi tuhottu suola-altaiden tieltä, mutta nyt niitä yritetään istuttaa takaisin.
Saavuimme perille. Kuski kysyi jotain, josta tunnistin vain sanat Mahaa Chai jolla hän viittasi paikkaan, josta he olimme tulleet. Lisäksi hän osoitti sormellaan tulosuuntaan. Hän tahtoi varmaan tietää, miten aioin päästä sinne takaisin. Tämä oli kieltämättä ongelma, joka oli käynyt minunkin mielessäni. Kaupungista pääsee aina helposti taksilla maaseudulle, mutta taksin löytäminen maaseudulta kaupunkiin onkin ihan toinen juttu. En nähnyt tässä paikassa yhtään kulkuneuvoa. Kuskini tarjoutui kuitenkin odottamaan, ja veisi sitten minut takaisin. Näin myös toimittiin. se oli hyvä diili hänelle, muuten hän joutuisi ajamaan 15km ilman asiakasta, eikä olisi lainkaan varmaa että hän perille päästyäänkään löytäisi toisen asiakkaan joka maksaisi yhtä hyvin kuin minä.
Tutkin rantaa. Siellä oli muutamia erilaisia kojuja, joista moni oli tähän aikaan suljettu. Lisäksi siellä oli hyvin pitkä punainen kävelysilta, joka ei johtanut mihinkään. Se oli tarkoitettu maisemien katseluun. Sillan kaiteilla istuskeli paljon naurulokkeja. Muitakin merilintuja näkyi. Meri oli ruskean värinen johtuen jokien sinne tuomasta lietteestä.
Kävelin ympäriinsä katsellen maisemia. Turisteja ei näkynyt, muutamia harvoja thaimaalaisia vain. Ei myöskään delfiinejä. Ehkä ei ollut delfiinikausi. Paikka oli mitä mielenkiintoisin, mutta minun oli palattava takaisin, jotta ehtisin kello 10:30 lähtevään junaani. Katsoin Google Translatesta miten sanottiin “laituri” ja menin takaisin kännykkäänsä selaavan taksikuskin luo. Pai thaarya, totesin hänelle. Kuski katsoi minua kummastuneena. Mitenkäs se kirjoitettiinkaan? Ensin oli thåå thahaan ja sen päällä mai eek… Keskityin ja virkoin sitten:
– ไปท่าเรือ
Kuski ymmärsi ja lähdimme matkaan. Hän tiedusteli, voisinko maksaa vielä 50 bahtia odottamisesta. Sanoin ottavani sen harkintaan. Otin mopon kyydistä muutamia valokuvia ympäristöstä.
Hän ajoi minut lauttalaiturille ja maksoin hänelle matkoista ja odottamisesta 350 bahtia. Takseille on reilua maksaa odottelusta, enkä jaksanut tinkiä siihen mitään 50 eurosentin alennusta. Lautta olikin juuri lähdössä ja kuljetti ihmisten lisäksi suurta määrää mopoja. Ostin lipun, joka maksoi 3 bahtia.
Toisella puolella jokea totesin, että minulla on vähän outo olo ja että minun olisi kaiketi parempi syödä jotain. Vettä olin juonut runsaasti, mutta suola tekisi terää. Lämpötila alkoi olla jotain 36-37°C asteen tietämillä. Päätin kuitenkin kävellä ensin tämän joenpuolen rautatieasemalle, siinä menisi vajaat kymmenen minuuttia. Ohitin matkalla 7-Elevenin, mutta en jostain syystä mennyt sinne, joka oli virhe. Asemalaiturin lähellä ei nimittäin ollut muita 7-Eleveneitä ja kävi ilmi, että juna lähtisi kello 10:10 eikä 10:30 kuten olin koko aamun kuvitellut. Ehtisin kyllä junaan, mutta minulla ei ollut enää aikaa käydä 7-Elevenissä. Ostin asemalta vesipullon.
Juna kolisteli paikalle. Se oli samanlainen kuin edellinen juna sillä erotuksella, että siihen nousi valtava määrä turisteja ja lisäksi kaikki istumapaikat olivat täynnä thaimaalaisia koululaisia jo asemalle tullessa. Nämä lapset eivät siis poistuneet junasta, vaan lähtivät sillä samantien takaisinpäin. Matkassa Mae Klongiin Samut Songramin provinssiin kesti tunti, ja matkalla junaan nousi vielä lisää turisteja. Se oli aivan yhtä täynnä kuin BTS iltakuuden ruuhkassa, eikä ilmastointia tietenkään ollut. Kysyin eräältä opettajan näköiseltä ihmiseltä, onko junassa joka päivä koululaisia. Tiistaisin ja perjantaisin, ilmeisesti. Mutta mihin ihmeeseen he olivat menossa, pohdin. En ymmärtänyt, miksi koululaiset eivät nousseet junasta pääteasemalla. Eihän siinä ollut mitään järkeä. Paitsi että oli: minä itse menen joskus BTS:llä väärään suuntaan, jos tiedän, että Ha Yaek Lat Phraon asemalla junaan pyrkii niin paljon ihmisiä, ettei sinne välttämättä mahdu. Menemällä toiseen suuntaan pysäkin tai pari voin nousta junaan ennen Ha Yaek Lat Phraon ihmisjoukkoja. Voi olla, että opettajat tiesivät junan täyttyvän turisteista, ja lapset piti saada kyytiin ennen turistilaumaa. Joko niin, tai sitten kyseessä oli joku erikoinen kiertoajelu.
Matkalla näkyi lisää suola-altaita ja mangrovemetsiä, joissa räpiköi runsaasti silkkihaikaroita. Lopulta savuimme perille Mae Klongin kuuluisalle torille, jossa rautatie kulkee paikoin vain senttien päästä torikojuista. Aina ennen junan tuloa torikauppiaat korjaavat kojujen edessä olevat katokset pois edestä ja junan kuljettua ohi laittavat katokset takaisin. Vastaavia toreja on ollut tietääkseni muuallakin, mutta ne on suljettu liian vaarallisina. Junan saapumista oli katsomassa valtava määrä turisteja, jotka kuvasivat saapuvat junaa ja heiluttelivat. Eräs ampui vieläpä vesipyssyllä ikkunasta sisään. Hemmetti, ei vielä ole songkran.
Pääteasema oli torin vieressä. Poistuin tukalasta junasta ja kävelin vähän ympäriinsä etsien lipunmyyntipistettä. Sellaista ei näkynyt. Kello oli nyt 11:10 ja tiesin junan lähtevän takaisinpäin kello 11:30. Kävelin torille ja sen läpi. Paikka oli täysi turistirysä. Hinnat olivat hirveät ja osa kojuista ei myynyt mitään vaan ainoastaan vuokrasi istuinpaikkoja junan katsomista varten 20 bahtilla. Löysin onneksi 7-Elevenin, josta ostin perunalastuja. Suolat tulivat tarpeeseen.
Menin takaisin torille ja olin tarkastelevinani erään kojun hiekkatäytteisiä kankaisia gekkoliskoja odotellessani junaa paikalle. Liskot muistuttivat sellaista, joka minulla oli lapsena Suomessa. Olisiko tätini tuonut minulle sellaisen Thaimaasta?
Juna tuli ja mateli torin läpi kävelyvauhtia. Otin siitä videon. Menin sitten takaisin asemalle etsimään lipunmyyntipistettä. Päädyin aseman vieressä olevaan sairaalaan, ja ostin sairaalan 7-Elevenistä vesipullon ja jäätelöä.
Menin aseman penkille istumaan ja havaitsin viimein lipunmyyntipisteen. Se oli lähellä raiteita ja nähdäkseni sitä kaiketi remontoitiin parhaillaan. Työntekijöitä ei näkynyt, eli lippua ei voinut ostaa. Olin päättänyt lähteä takaisin seuraavalla junalla, joka lähti kello 15:30. Minulla oli siis edessäni kolme ja puoli tuntia odotusta.
Jaksoin odottaa noin kaksi tuntia. En kuitenkaan tuntenut oloani kovin mukavaksi. Apple Watchini ilmoitti sykkeeni olevan 130, vaikka istuin paikoillani. Olin ollut nyt ~36°C lämmössä kahdeksan tuntia putkeen. Minun on myönnettävä, että ensimmäistä kertaa elämässäni Thaimaa alkaa olla hieman turhan kuuma.
Etsin Google Mapsilla ilmastoitua Starbucksia tai ostoskeskusta, mutta kaupungissa ei ollut sellaisia. Yritin tilata Grab-taksia Bangkokiin, sellainen maksaisi vain 600 bahtia ja se tuntui tässä vaiheessa hyvältä diililtä. Kuljettajia ei kuitenkaan ollut, tai he eivät halunneet ajaa niin kauas mikä oli aika ymmärrettävää. Lähetin sitten viestiä eräälle ystävälleni, joka ehdotti linja-autoa pääkaupunkiin. Ajatus oli kannatettava, niissä sentään oli ilmastointi. Lisäksi se olisi huomattavasti nopeampi tapa. Katsoin Google Mapsia ja kävelin lähistöllä olevalle linja-autoasemalle. Kummallista, että en ollut aiemmin tullut ajatelleeksi tätä.
Linja-autoasemalla myytiin lippuja Mo Chitin BTS-asemalle eli käytännössä kotiovelle. Ostin sellaisen sadalla bahtilla. Linja-auto saapui pian ja odottelin aika pitkään sen liikkeellähtöä. Auto oli kuitenkin ilmastoitu, joten tästä ei ollut suurempaa haittaa.
Ajoimme Rama II -valtatietä pitkin takaisin pääkaupunkiin. Jossakin vaiheessa havaitsin, että tien keskellä oli kymmenen kilometrien matkalla valtavia 20 metriä korkeita Y:n muotoisia teräsbetonisia tukipilareita. Kysyin Watilta niiden tarkoituksesta. Hän sanoi, että tien päälle rakennetaan tietä. Juuri mitä tämä maa tarvitsee: lisää teitä! Rama II -valtatietä on rakennettu ja laajennettu kuulemma jo 40 vuotta, eikä se ole vieläkään valmis. 14 kaistaa ja silti tukossa kuin tietosuojavaltuutetun toimisto. Rakennustyömaalta tippuu alla olevalle tielle aika ajoin erilaisia esineitä ja joskus myös kokonaisia betonielementtejä.
Saavuimme Mo Chitille noin kello 17:30. Jos olisin ottanut junan, olisin tässä vaiheessa todennäköisesti vasta nousemassa Maha Chain asemalla.
Rautatietori oli melkoinen turistirysä, mutta Samut Sakhonin provinssi oli mielenkiintoinen ja siellä vaikutti olevan monenlaisia luontokohteita. Sinne voisin mennä uudelleenkin ja vuokrata moottoripyörän maisemien katselua varten.