Olin varannut täksi päiväksi koko päivän matkan Khao Yain kansallispuistoon, joka on maan suurin ja vanhin. Se on myös suhteellisen lähellä pääkaupunkia, joka tekee päivämatkojen järjestämisen mahdolliseksi. Lukemieni tietojen perusteella siellä on ainakin erilaisia vesiputouksia (näin kuivalla kaudella niissä ei tosin ole vettä). Minun matkani oli tästä syystä määrä suuntautua erääseen yli-isoon lintutorniin, josta voisi katsella erilaisia eläimiä. Ennen varausta googlasin matkatoimiston nimen ja sanat “discount code”. Suunnattomaksi yllätyksekseni (olen kokeillut samaa aiemminkin laihoin tuloksin) löytämäni koodi toimi, ja sain 10% alennusta. Matkalle tuli näin hintaa 64,20€. Olisi ollut halvempaa mennä sinne omatoimisesti (Wat suositteli junaa ja moottoripyörän vuokraamista), mutta olin laiska.
Heräsin siis kello 7 aamulla ja yritin pakata tavaroitani matkaa varten. Tämä osoittautui yllättävän haastavaksi, ja lompakkoni oli hukassa niin pitkään, että päätin lähteä liikkeelle ilman sitä. Löysin sen kuitenkin sattumalta laittaessani kenkiä jalkaani.
Matkustin BTS:llä National Stadiumin asemalle. Siellä nousin neljän muun ihmisen ja oppaan kanssa keskinkertaisessa kunnossa olevaan minibussiin ja ajoimme muutaman tunnin Nakhon Nayokin provinssiin kansallispuiston keskelle. Matkalla tuli vastaan vesipyssyillä varustautuneita ihmisiä autojen lavoilla.
Nousimme autosta ja kävelimme betonilla päällystettyä kävelytietä pitkin kilometrin verran vesiputoukselle. Matkalla näimme muutaman liskon ja kukkaa leikkivän heinäsirkantapaisen. Opas oli vanha thaimaalaisnainen, jolla oli lonkassa vähän vikaa ja joka ei ilmeisesti nähnyt juuri mitään. Englantia hän puhui jonkin verran. Yritin puhua thaita takaisin, mutta koin kyseisen kielen käytön kovin vaikeaksi nyt kun en puhu sitä joka päivä. Omituisen nopeasti sekin valuu pois päästä.
Havaitsin muiden ihmisten kolistelevat niin äänekkäästi, että elukat taisivat lähteä karkuun. Polulla oli myös paljon kotimaan matkailijoita, jotka eivät tehneet havaintoja helpommiksi. Lämpötila oli pitkästä aikaa mukavan viileä, 36 asteen sijaan vain 32 astetta.
Vesiputous oli ihan komean näköinen, vaikkei siellä vettä juuri ollutkaan. Kaikkialla oli perhosia, jotka istuskelivat kaiteilla ja kärsimöivät kärsillään ilmeisesti ihmisten kämmenistä kaiteille päätynyttä suolaa. Suola on tällaisissa paikoissa harvinaista ja arvokasta.
Kävelimme takaisin autolle ja kävin ostamassa vesipullon 10 bahtilla läheisestä kojusta. Pian tämän jälkeen minulle tarjottiin matkanjärjestäjän puolesta ilmaista vesipulloa, josta kieltäydyin.
Ajoimme tunnin verran syvemmälle Khao Yaihin ja provinssin rajan yli. Olimme nyt Nakhon Ratchasimassa, joka tunnetaan paremmin nimellä Khorat. Sen mukaan on nimetty ikivanha k(h)orat-kissarotu, joka on minusta jollain tapaa tutun näköinen.
Lähdimme metsäpolulle, jolla kävelimme useamman tunnin norsunläjiä väistellen. Tahti oli melko verkkaista johtuen oppaasta. Muutamia iilimatojakin näkyi, mutta ne olivat ilmeisesti pääasiassa sadekauden ongelma. Ylitimme muutaman joen, joissa uiminen oli ankarasti kielletty krokotiilien takia. Metsäpolku oli pinnoittamaton ja osittain lehtien ja risujen peitossa, joten nyt muut vasta polulla metelöivätkin. Juuri mitään eläimiä skinkkejä lukuunottamatta ei näkynyt, mutta kuului kyllä. Kaikkialla ympärillämme kuului jatkuvaa siritystä ja metelöintiä, kuten trooppisissa metsissä tapana on.
Havaitsin, että olen alkanut ottaa thaimaalaiset metsät kaiketi jollain lailla itsestäänselvyytenä, eikä niihin liity minulla enää suurempia tunteita. Olen vaellellut täällä metsissä niin paljon, että tällainen metsä tuntuu jo suunnilleen samalta kuin suomalainen metsä. Norsunläjiä lukuunottamatta siis.
Saavuimme ennen pitkää osittain kuivuneelle kivipohjaiselle joenuomalle. Istuin kivellä vähän aikaa. Opas oli jo ilmeisesti jatkamassa matkaa, kunnes kävin huutamassa hänet ja kaksi turistia takaisin. Puissa oli apinoita, jotka muistuttivat jaavanmakakeja. Niitä näkyi ainakin kaksi, ja latvukset tärisivät siihen malliin että todellisuudessa niitä oli puskissa piilossa kolme tai enemmänkin.
Jatkoimme matkaa ja päädyimme paikkaan, jossa oli toinen vesiputous. Ihan komea sekin, mutta ei sielläkään ollut juuri vettä. Hieno luola siellä tosin oli, ja lukemattomia perhosia imeskelemässä kallioseinämää putouksen lähellä. Seinämäkin taisi olla suolainen. Kaksi muuta turistia oli niin väsyneitä metsävaelluksen jälkeen, etteivät he jaksaneet edes tulla paikalle. Paikalla oli täälläkin jonkin verran paikallisia.
Sitten lähdimmekin takaisin pääkaupunkiin. Kävimme ensin leirintäalueella, jolla villit peurat laidunsivat kuin Nara Parkissa ikään. Jostain käsittämättömästä syystä emme kuitenkaan pysähtyneet siellä, vaan teimme saman tien U-käännöksen ja lähdimme takaisinpäin. En edes saanut elukoista valokuvaa. Pysähdyimme huoltoasemalla jossa ostin hampurilaisen ja yritin tiedustella oppaalta, voisinko jäädä pois thanon Vibhavadi-Rangsitilla vaikka Kasetsartin kohdalla, koska olisin sitten aikaisemmin kotona. Minut kuitenkin hätistettiin takaisin bussiin ennen kuin ehdin tehdä asiaani selväksi. Kävi ilmi, että emme edes ajaneet Bangkokiin kyseistä tietä pitkin joten sillä ei ollut paljoakaan väliä, mutta tyly suhtautuminen tiedusteluihini ei lämmittänyt mieltä.
Lukijaa saattaa hämmentää se, että puhuin alussa lintutornivierailusta, mutta sellaisessa ei missään vaiheessa matkaa käyty. Se alkoi hämmentää minuakin. Tarkistin vielä verkkosivustolla olevan mainostekstin, joka vahvisti että matka todella oli suuntautunut väärään paikkaan. Koska annan reissulle muutenkin arvioksi 2.5/5 tähteä niin välittömästi kotiin palattuani päätin hakea rahoja takaisin yksinkertaisesti sillä perusteella, että se ei vastannut sovittua. Ei ravintolakaan voi toimia niin, että asiakas tilaa jauhelihapihvin ja saa nakkeja. “No ruoka mikä ruoka” ei toimi perusteluna sellaisessa tapauksessa. Sain matkatoimistolta välittömästi vastauksen, jossa asiaa luvattiin selvittää. Tyydyn myös osittaiseen hyvitykseen, mutta sitä korttia on turha paljastaa etukäteen.
Ensi kerralla teltta mukaan ja leirintäalueelle peuroja katsomaan. Kulkuvälineenä olkoon Watin suositusten mukaisesti moottoripyörä.
Olen nyt käynyt 26 provinssissa, mukaan lukien Thaimaan suurin ja pienin.