Heräsin kello 5 aamulla. Toimitin muutaman tunnin tyhjää ja tein lennolleni lähtöselvityksen. Yhtään paikkaa ei ollut vapaana, ja jouduin keskipenkille. Olin yrittänyt samaa jo edellisenä päivänä välittömästi lähtöselvityksen avauduttua, mutta silloinkin valittavia paikkoja oli ollut kahdensadankahdeksankymmenen hengen matkustamossa vain viisi, kaikki keskipenkkejä. Olin odotellut, jos jokin ikkunapaikka tyhjenisi, mutta niin ei vähemmän yllättäen käynyt.
Tätini valmistaman varsin erinomaisen aamiaisen jälkeen pakkasin varusteeni kasaan ja suuntasin kapsäkkeineni Arlandaan. En ole koskaan mennyt sinne muulla kuin Flygbussarnalla, mutta nykyään Flixbus ajaa reitin kolmanneksen halvemmalla.
Punnitsin tavarani punnituspaikalla ja tulostin sellaisen lippulappusen laukkuun kiinnitettäväksi. Ison laukun paino oli 21 kiloa, suuremman matkustamorepun 8 kiloa ja pienemmän 12 kiloa. Yhteensä 41 kiloa. Ruumaan saisi ottaa 25 kiloa, loput aioin kuskata matkustamossa. Käsimatkatavaroilla oli luonnollisesti 7 kilon painoraja, ja kuumottelin sitä, punnittaisiinko ne. Thain lennoilla niin ei ole kuitenkaan koskaan aikaisemmin tehty.
Ainakin toisen pienen repun olisi voinut viedä punnituksen ajaksi matkatavarasäilytykseen terminaali 5:n kellariin, mutta päätin kokeilla baggage drop -tiskillä onneani ilman ylimääräisiä manoovereitä, etenkään koska en tiennyt, missä olisi kellariin kulkeva hissi. Huoleni paljastui turhaksi. Dramaattisin tiskillä tapahtunut asia oli, että iso laukkuni merkittiin “painavaksi” ja käskettiin viemään se “Specialbaggage C”:hen sen epämääräisen muodon takia. Tein työtä käskettyä. Paluulipuista tai viisumeista ei kyselty eikä ylimääräisiä laukkuja punnittu.
Turvatarkastuksessa molemmat laukkuni luonnollisesti menivät erikoistarkastukseen. Toisesta kaivettiin 3.5" kovalevy ja toisesta hammastahnaa. Sitten seurasi passintarkastus ja tämän jälkeen lentolipun tarkastus.
Helpotus oli käsinkosketeltava, kun sain viimein takamukseni koneen penkkiin. Olin hyvin tyyytyväinen palatessani kuningaskuntaan, ja lisäksi tuntui aivan siltä, että olin alkanut viimein toteuttaa lähes Normandian maihinnousun veroista manööveriä, jota oli suunniteltu pieteetillä kuusi kuukautta. Kaikki varustehankinnat, vertailut ja testit joita olin koko kesän tehnyt olivat tähdänneet tähän nimenomaiseen hetkeen.
Kone nousi aikataulusta kaksikymmentä minuuttia myöhässä syksyisen Tukholman teräksenharmaalle taivaalle sateen piiskatessa ikkunoita.