Viime tuotantokaudella minun piti lähteä katsomaan junalla erästä patoa, mutta äkillinen sairastuminen laittoi suunnitelmalle stopin. Päätin yrittää sitä siis tällä kaudella uudelleen. Olin selvittänyt asiaa jo kuukausia sitten, koska tiesin, että liput myytäisiin nopeasti loppuun. Padonkatselujunamatkaa ei kuitenkaan ollut syystä tai toisesta myytävänä. Varasin sitten toisen junamatkan, mutta en kyllä enää tässä vaiheessa muistanut sen määränpäätä kuin hyvin epämääräisesti.
Juna kuitenkin lähtisi Hua Lamphongin asemalta kello 6:30 aamulla. Ajatus oli ollut, että olisin kuningaskuntaan saavuttuani sellaisessa jetlag-tilassa, että menisin nukkumaan kello 18 ja heräisin omia aikojani kolmelta tai niillä main. Näin oli aina ennen tapahtunut, ja se helpottaisi aamulla heräämistä. Tämä suunnitelma oli kuitenkin niin sanotusti petojen sukua eli susi jo syntyessään. Päätin mennä aikaisin nukkumaan, vähän yli yhdeksän aikoihin illalla. Unta sain kuitenkin vasta kolmen-neljän tunnin päästä, joten yöunet jäivät nelituntisiksi. Lähdin silti matkaan jo viideltä aamulla ostaen ensin evästä 7-Elevenistä.
No plan survives contact with the enemy. Metro oli suljettu lähes kuuteen asti aamulla. Miten minulla on sellainen olo, että olin yrittänyt tätä samaa manooveriä aiemminkin, ja silloinkin metro oli ollut suljettuna turhan pitkään? Tilasin lopulta Grabin rautatieasemalle, ja saavuin paikalle hyvissä ajoin. Jos minulla olisi ollut yhtään järkeä päässäni, olisin nukkunut pidempään ja tilannut taksin Bang Suen pysäkille joka on paljon lähempänä kuin Hua Lamphong. Sinne olisi ajanut varmaan viidessä minuutissa, mutta nyt kun oli jo herätty, niin samalla vaivalla taksi ajoi Hua Lamphongiin kuin Bang Sueenkin.
Eräs ystäväni liittyi seuraan asemalla ja avasimme ensi töiksemme ikkunat. Juna lähti matkaan kymmenisen minuuttia myöhässä kilisten, kalisten, kolisten, rämisten, pöristen ja sumutorvea säästelemättä kuten thaimaalaisilla junilla on tapana. Se pysähtyi pääkaupungissa vielä useita kertoja ottaen lisää matkustajia kyytiin. Ikävä kyllä junan penkit oli tehty pienempikokoisille ihmisille ja toisin kuin varausjärjestelmän kuvassa, ne eivät osoittaneet menosuuntaan vaan oli asetettu kaksi eteenpäin - kaksi taaksepäin -konfiguraatioon kuin vanhanmallisissa tunnelbanoissa. Lisäksi juna oli täysi. Oli hieman ahdasta. Ensi kerralla varaan neljä paikkaa, että saan manspreadata rauhassa. Matka maksoi ilmastoimattomassa kolmannessa luokassa vain 120 bahtia istuinta kohti. Junassa ei ollut nähdäkseni yhtään länsimaalaista.
Eli terrrrrvetuloa matkalle Thaimaan läntiseen Kanchanaburin provinssiin! Sinne johtava rautatie on siitä kiintoisa, että se oli osa “kuolemanrautatietä”, jonka määrä oli yhdistää keisarillisen Japanin hallitsema Burma keisarillisen Japanin hallitsemaan Siamiin. Nimi johtui siitä, että keisarillinen Japani rakensi rautatien orja- ja sotavankityövoimalla. Rautatie saatiin valmiiksi, mutta neljännesmiljoonasta rakentajasta satatuhatta kuoli työhön, sairauksiin ja aliravitsemukseen. Siam oli tuolloin näennäisesti itsenäinen valtio, mutta Japanin ylivertaisen sotavoiman edessä se oli pakotettu allekirjoittamaan YYA-sopimus, joka salli Japanin armeijan soheltaa maassa mitä tahtoi.
Pysähdyimme ensiksi noin puoleksi tunniksi Nakhon Pathomiin. Siellä oli varsin suurikokoinen buddhalainen chedi. Se rakennettiin kuulemma alunperin 193 eaa. joskin sitä on korjailtu ja suurennettu useasti jälkeenpäin. Korkeutta komistuksella on 120,45 metriä, joka tekee siitä Thaimaan korkeimman chedin.
Lähetin Nellille kuvan pytingistä. Hän kysyi, missä olen. Vastasin olevani Auytthayassa, ja täydestä meni kuin väärä raha. MOT: kaikki buddhalaiset temppelit näyttävät samalta.
Jatkoimme matkaa. Seuraava pysäkki oli — Kwai-joen silta. Kwai-joen silta taitaa olla myös jokin klassikkoelokuva, joka minun pitäisi kaiketi nähdä. Thaiksi joen nimi lausutaan /khwää jai/ (แควใหญ่). Rautatie kulki sillan yli, ja alueella oli paljon turisteja. En tiedä, miten he olivat sinne pääseet. Tuskin junalla ainakaan, tämä oli tietääkseni päivän ensimmäinen.
Silta oli ikävästi huollossa. Juuri minun tuuriani, että silloin kun olen jotain kiinnostavaa katsomassa, on se korjattavana. Notre Damekin oli vastapoltettu kun muinoin Pariisissa vierailin. Kävelin kuitenkin sillan yli Kwai-, öh, siis Khwää-joen toiselle puolelle ja takaisin.
Pysäkillä nousin jälleen junaan, joka mennä kolkutteli hitaasti sillan yli. Joella oli varsin hyvät maisemat. Harmitti, että olin niin väsynyt. Olisin muuten varmaan nauttinut matkasta vieläkin enemmän.
Juna jatkoi matkaa riisi- ja maissipeltojen ohi. Maasto alkoi muuttua vuoristoisemmaksi ja juna kulki usein jyrkänteiden reunalla olevilla pengermillä. Aina silloin tällöin junan henkilökunta piti kuulutuksia perinteisellä tavalla, eli keuhkoamalla megafoniin. Junan meteli, sumutorvi ja tämä selostus tekivät vastamelukuulokkeista totisesti hyvin tarpeellisen kapineen. Saimme kerran selostuksen aikatauloista myös englanniksi. Eräällä henkilökunnan nuoremmalla jäsenellä oli päällään univormun sijaan varsin tavalliset vaatteet ja lenkkarit, mutta huomasin hänen urheilupaidassaan lukevan pystysuunnassa “Royal Thai Police”. Siviilipukuinen poliisi matkalla mukana varmuuden vuoksi?
Saavuimme puoliltapäivin pääteasemalle. Se tunnetaan nimellä Nam Tok [/naam tok/] eli yksinkertaisesti vesiputous. Harvinaisenkin epämääräinen nimi maassa, jossa on varmaan tuhansittain vesiputouksia.
Poistuimme junasta. Menimme vesiputoukselle, ja se olikin melkoinen putous. Yksi vilkaisu putoukseen kertoi minulle siitä heti erittäin olennaisen yksityiskohdan: se oli niin sanottu sticky waterfall. Olen nähnyt ja kokenut sellaisen aikaisemminkin Chiang Maissa ensimmäisellä tuotantokaudella, mutta en kirjoittanut siitä tuolloin mitään ajanpuutteen vuoksi. Joka tapauksessa, tämän joen vesi oli niin kalkkipitoista, että aikojen saatossa kalkkia oli kertynyt joenpohjan kivien pinnoille karkeaksi tuntumaltaan hiekkapaperia muistuttavaksi kerrokseksi. Levä ei missään vaiheessa päässyt liukastamaan kiviä, ja vedessä oli täysin turvallista kahlata. Tämän päättelin sekä putousten kivien beigestä väristä että sadoista putouksessa rypevistä thaimaalaisista. Turisteja oli siis paikalla paljon, mutta heistä ~99% vaikutti olevan paikallisia.
Vaihdettuani vaatteeni uima-asuun ulkohuoneessa kahlasin ja kylvin putouksessa kahden tunnin ajan. Olin ottanut uimahousut hetken mielijohteesta mukaan, ja päätös oli osoittautunut oikeaksi. Vesi oli miellyttävän viileää, ei varsinaisesti kylmää. Se viilensi mukavasti lämpimänä päivänä ja lisäksi friskasi niin, että väsymykseni hävisi tyystin. Kaikilla kylpevillä thaimaalaisilla oli paidat päällään, ja käytin itsekin paitaa. Lähistöllä oli kojuja ruuan hankintaa varten ja parkkipaikkoja busseille.
Osa thaimaalaisjunioireista laski jonossa pyllymäkeä hieman tavallista liukkaammassa kohdassa, ja pohdin, että oliko tämä tapa, jolla vesiliukumäki keksittiin. Paikka oli luonnon oma vesipuisto, ei enempää eikä vähempää.
Märkä paitani viilensi minua mukavasti, kun juna lähti takaisin pääkaupunkiin. Junassa pystyi tilaamaan ruokaa varsin edullisesti, ostin Pad Thain 40 bahtilla ja se toimitettiin minulle iltaruuaksi. Pysähdyimme vielä kerran Kanchanaburissa. Siellä oli tilaisuus käydä hautausmaalla, jossa oli japanilaisten tapattamien sotavankien muistomerkki hautakivineen. Kuolleista varsin suurin osa oli hollantilaisia tai brittiläiseen kansanyhteisöön kuuluneita, ja suurin osa oli kuollessaan nuorempia kuin minä nyt.
Palatessani asemalle havaitsin katumyyjän, joka paistoi grillissään jotain suuriksi paloiksi leikatun pesusienen näköistä. Ostin kaksi kappaletta ja maistettuani yhtä vielä kaksi kappaletta lisää. Leivänpalat oli kaiketi uitettu rasvassa ja sokerissa ennen paistamista.
Juna oli Bang Suen pysäkillä kello 19:15. Löysin läheltä metroaseman, ja matkustin metrolla kotiin. Aseman sisäänkäynti oli hyvin kaukana itse asemalaiturilta, josta syystä parasta olisi varmaankin tulla pysäkille taksilla, jos tulevaisuudessa haluan matkustaa täältä jonnekin. Koko pysäkki tosin varmaan puretaan pian, koska uusi Krung Thep Aphiwatin päärautatieasema sijaitsee aivan sen vieressä. Kaikkea liikennettä ei vain vielä ole yksinkertaisesti ehditty siirtää kulkemaan uuden aseman kautta.
Hinta-laatusuhteeltaan tämä saattoi hyvinkin olla paras reissu, jolla on koskaan ollut. Koko päivän matka, jolla näkee neljä nähtävyyttä joihin sisältyy korkeakulttuuria, populaarikulttuuria, luontoa, vesipuisto ja vielä historiaakin. Hinta koko paketille varsin kohtuulliset kolme euroa ja risat. Jos minulla olisi matkatoimisto, voisin kaupata näitä ulkomaalaisille kolmellasadalla eurolla ja kauppa kävisi taatusti.
Ai niin, ja se padonkatselureissu. Sellaisia on nyt varattavissa, mutta ne on ilmeisesti tarkoitettu nykyisin vain oligarkeille. Reissuja ajetaan ainakin toistaiseksi vain Royal Blossom-luksuserikoisjunalla ja hinta on muuttunut varsin suolaiseksi: alkaen 50€ eikä kolmatta luokkaa edes ollut. Ei kolmatta luokkaa = ei avattavia ikkunoita = ei valokuvia.