Heräsin kahden aikoihin autojen mekastamiseen läheisellä tiellä. Laitoin korvatulpat korviin ja heräsin 8:20. Olin näemmä parantunut yöllä, nuha oli lähes poissa.
Katselin Google Mapsista vielä vähän mahdollisia vierailupaikkoja ja söin muutaman lusikallisen eilen tilaamaani paistettua riisiä. Se jäi kuitenkin pariin lusikalliseen, en yksinkertaisesti ollut nälkäinen ja lisäksi olin tuntevinani hyvin pian jotain kiertoa mahassani. Ehkä se oli vain vainoharhaisuutta.
Kirjasin itseni ulos hotellista ja tilasin Grabin erääseen hyvät arviot saaneeseen moottoripyörävuokraamoon. Siellä oli paljon pyöriä, mutta minulle sanottiin, että ne kaikki olivat varattuja ja heillä ei ollut tarjota minulle kerrassaan minkäänlaista kulkupeliä. Kysyin, mitä he suosittelivat ja sain ehdotuksen kävellä muutaman sata metriä liikennevaloihin. Siellä olisi kuulemma toinen vuokraamo.
Kävelin siis minulle osoitettuun suuntaan. Hieman ennen mainittuja valoja todella oli vuokraamo, mutta se vaikutti olevan suljettu. Avataan kello 10, ovessa luki. Kello oli 9:53. Istuin odottamaan. Farangeja käveli kadulla sinne tänne. Chiang Main vanhakaupunki oli vain turistirysääntynyt entisestään sitten viime näkemän.
Kun kello oli 10:10 eikä ketään kuulunut vieläkään, lähetin omistajalle viestin myymälän ulkopuolella oleviin yhteystietoihin. Sitä ei kuitenkaan välittömästi luettu. Aloin katsella Google Mapsista vaihtoehtoisia vuokrauspaikkoja. Ensimmäisen myymälän mainitsemien liikennevalojen lähellä oli näköjään lisääkin vuokraamoja, ja niistä osalla oli erinomaiset Google-arviot.
Poistin lähettämäni viestit ja kävelin seuraavalle vuokraamolle. Siellä oli paljon työntekijöitä, mukaan lukien kypsään ikään ehtinyt naisihminen jolle selitin asiani (thaiksi, tietysti). Hän kysyi, millaisen pyörän haluan. Kysyin, että mitä hän suositteli. Minne matka? Mae Hong Soniin. Sitä varten täällä on vain tuo Honda tuossa, hän julisti osoittaen samalla uuden näköistä Honda Clickiä. Pyörät vaikuttivat olevan useassa paikassa kortilla, joten tartuin tarjoukseen. Menimme allekirjoittamaan vuokrasopimuksen samalla kun muut työntekijät ja turistit huseerasivat ympärillä ja tämä nainen ilmeisesti vielä harrasti parin muun turistin kanssa asiakaspalvelua kiinaksi. Minulta kysyttiin, olenko venäläinen. Mikä röyhkeä loukkaus! Sitten kysyttiin, olenko ajanut aiemmin Thaimaassa. Tämä kuulosti tärkeältä. Olen ajanut, Koh Taolla ja lisäksi Laosissa ja Kamputseassa. Vuokraksi tuli 300 bahtia/päivä, joka oli minusta ihan kohtuullinen summa. Lisäksi vuokravakuudeksi minulta pyydettiin 3000 bahtia eli ei juuri mitään. Passin sain pitää. Pyydettiin tankkaamaan ysivitosta, tosin en tiedä oliko se ennemmin määräys olla tankkaamatta esim. dieseliä. Vuokraan olisi kuulunut kypäräkin, mutta käytin mieluummin omaani. Pollani suojaamiseksi kelpaa vain paras mahdollinen farangiteknolia. Ajokorttia ei kysytty.
Laitoin luurini kiinni mopossa olevaan luurinpitimeen, kirjoitin määränpään Google Mapsiin ja lähdin matkaan. Yksi mies, yksi ratkaisu, yksi mahdollisuus.
The man… the machine… Street Hawk.
Olin jossain määrin pelännyt astua moottoripyörän selkään näinkin suuressa kaupungissa. Totuus oli kuitenkin, että jos en ollut nyt valmis niin sitten en koskaan. Tämän maanosan maalaistiet olivat jo opettaneet minulle kaiken, mitä voivat ja jossain vaiheessa on hypättävä syvään päähän.
Kunhan sain lähdettyä liikkeelle kaikki sujuikin yllättävän hyvin. Ajo oli haparoivaa vain muutaman minuutin, ja sen jälkeen suorastaan lastenleikkiä.
Rakkaat lukijat, terrrrrrrvetuloa matkalle iloiseen mutta arvoitukselliseen… no, saa nähdä mihin vielä päädytään.
Ajoin yhä harvenevassa liikenteessä etelään päin kohti Lamphunin provinssia. Se ei ollut suoranaisesti suunnittelemani matkan varrella, mutta halusin käydä tällä reissulla edes yhdessä provinssissa, jossa en ollut koskaan ennen käynyt.
Tiet olivat hyvässä kunnossa, ajoittain paremmassa kuin Suomessa. Ylitin jossakin vaiheessa Ping-joen sen tehtyäni etenin olin Lamphunissa. Kruisailin lähes autioilla kyläteillä edestakaisin kunnes minut pysäytti aito thaimaalainen liikennepoliisi. Heillä oli tiesulku, ja konstaapelilla oli jotain asiaa. Avasin visiirini. Sawatdii krap, tervehdin. Pai nai krap? minulta tiedusteltiin. Kerrankin selkeä ja helposti ymmärettävä kysymys. Minne sinä meet? Sanoin meneväni katsomaan tuota siltaa tuossa, ja osoitin karttaani. Sitä tutkittiin hetken ja ilmeisesti en vaikuttanut burmalaiselta ihmissalakuljettajalta, koska konstaapeli virkkoi Džöön krap viittoen eteenpäin. Olkaa hyvä. Kohtaan mitä siellä teet ei siis koskaan päästy, puhumattakaan pelätystä ajokortti ja rekisteriote-kuulustelusta.
Ajelin eteenpäin ja löysin mainitun sillan ottaen siltä valokuvan. Sitten jatkoin matkaani Mae Pingin kansallispuistoa kohti sellaiset 50-70 kilometriä tunnissa. Nopeusrajoituksia ei ollut, ainakaan käytännössä. Kypäräni toimi hyvin. Se suojasi minua ötököiltä, joista osa oli törmäystuntumasta päätellen varsin suurikokoisia. Kypärä oli lisäksi myös yllättävän hyvin ilmastoitu, eikä pääni hionnut lainkaan.
Matkalla oli metsää, riisiviljelmiä ja keskenään samannäköisiä kylänraitteja. Siellä täällä oli bensa-asemia, mutta bensaa tuntui kuluvan niin vähän, että arvelin ensin mittarin rikkoutuneen. Elektronisessa näytössä oli palkkeja, joista ylin ei tuntunut häviävän sitten millään. Pysähdyin pari kertaa ottamaan valokuvia. Kaksi tuntia ajeltuani keksin ottaa kuvan matkamittaristani, joka näytti siinä kohtaa 27 562km.
Jossakin vaiheessa vatsassa alkoi kiertää toden teolla ja mietin, missä voisin käydä vessassa. Varmaan huoltoasemalla. Tällaisilla kyläteillä ei vain ollut yhtä paljon huoltoasemia kuin valtateiden varsilla.
Kun seuraava Google Mapsin näyttämä asema tuli vastaan, kurvasin sen pihaan. Siellä ei tosin ollut bensapumppuja, ja muutenkin se oli jokseenkin hylätyn näköinen. Missään ei ollut yhtään ihmistä. Toisaalta se ei myöskään ollut niin huonossa kunnossa, että olisi päässyt ränsistymään. Näin huoltoaseman takana WC:n ja hiippailin sinne kokomustassa asussani kuin ninja. Pitäisi kai maalauttaa kypäräkin mustaksi. Sopisi paremmin katuhaukkateemaan. Pysähdyin, kun näin vessavajan portailla saksanpaimenkoiran. Se kuitenkin pysyi liikkumatta niin kauan, että totesin sen pian koiran muotoiseksi patsaaksi ja jatkoin matkaa.
Menin vessakoppiin sisään. Se oli mallia kyykkykäymälä eikä ovi mennyt kunnolla kiinni. Telkesin sen repullani. Hei, tiedättekö miksi sanotaan venäläistä käärmetutkijaa? Se on kyyryssä! Heh heh. Vessapaperia tai suihkutinvehjettä ei ollut, mutta hätä ei ollut tämän näköinen: Mies Lännestä on täysin varautunut siihen, että joutuu käymään ninjakyykkypaskalla hylätyillä huoltoasemilla jossain helvetin kuusessa aina silloin tällöin. Kaivoin repustani vessapaperia, ja homma oli sillä selvä. Poistuin paikalta kenenkään huomaamatta ja jatkoin matkaa.
Jossain vaiheessa vastaan tuli tietyö. Kaksikaistaista tietä laajennettiin nelikaistaiseksi, ja siihen oltiin tekemässä keskuskoroketta. Työmaa jatkui kymmeniä kilometrejä, mutta ei hidastanut matkantekoa.
Hyvin pitkän ajomatkan jälkeen saavuin kansallispuistoon. Tie oli puiden kauttaaltaan varjostama ja ilma tuntui viileältä ja kostealta. Tien yllä lepatteli paljon perhosia. Metsässä vähän aikaa ajeltuani minua tervehti portilla ystävällisen oloinen metsänvartija, joka ei kuitenkaan puhunut englantia yhtään sanaa. Jotain asiaa hänellä tuntui kuitenkin olevan. Se vesiputous, jota olin ajanut 200 kilometriä katsomaan oli ilmeisesti suljettu. Nomääarvasin. Maksoin silti pääsymaksun (farangi 100 bahtia + moottoripyörä 20 bahtia) ja ajoin sisään kansallispuistoon, nyt kun tänne asti oli tultu.
Saavuin jonkin aikaa ajettuani suureen laaksoon, jota metsäiset vuoret kaikkialta ympäröivät. Laaksossa oli jonkinmoinen kylä, ja kyläläiset viljelivät maissia. Oli sadonkorjuuaika. Aloin tässä vaiheessa etsiä bensa-asemaa, koska kun tankki oli kerran alkanut tyhjentyä, tapahtui se hälyttävän nopeaa tahtia. Jäljellä oli nyt enää kaksi tai kolme palkkia (vaihteli sen mukaan, ajoiko ylä- vai alamäkeen). Kylässä ei tietenkään ollut bensa-asemaa, ainakaan sellaista, jonka olisin asemaksi ulkonäöltä tunnistanut.
Ajoin kansallispuiston leirintäalueelle, josta oli kohtalaiset maisemat ja järjettömän suurikokoinen lautta, jossa saattoi olla jonkinlaisia asuntoja. Otin muutaman valokuvan, ja pohdin viitsisikö alueelle jäädä yöksi. Telttoja oli mahdollista vuokrata, tiesin sen kokemuksesta. Päätin kuitenkin lähteä takaisinpäin. Kello oli nyt suunnilleen neljä iltapäivällä.
Päästyäni takaisin metsätielle bensamittari tipahti yhteen palkkiin, ja Mapsin mukaan matkaa lähimmälle huoltoasemalle oli vielä 45 kilometriä. Toivoin sen riittävän. Aloin ajaa hitaammin kulutusta vähentääkseni ja köröttelin menemään nyt vähän yli kolmeakymppiä. Ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen pääsin alueen portille. Edessäni oli siirrettävä aita, mutta tuolissa istunut metsänvartija vaikutti vastahakoiselta siirtämään sitä. Ehkä hän odotti, että ajaisin vain sen ohi, koska aidan ja tienvierustan välissä oli kyllä mopon mentävä reikä. Se metsänvartija, jota olin ensiksi puhutellut tuli paikalle ja siirsi porttia vähän. Vaikeroin vaivojani polttoaineen suhteen. Metsänvartija sanoi että huolta, tuolla kolmen kilometrin päässä vasemmalla olisi bensaa. Kiitin neuvosta ja jatkoin matkaa, tosin hieman hämmentyneenä. Google Mapsissa tai tänne tullessani en ollut nähnyt sellaista asemaa.
Ajelin eteenpäin metsänvartijan mainitsemat kolmisen kilometriä, enkä nähnyt asemaa. Ohitin tosin kaksi sellaista katos-rakennusyhdistelmää, joissa thaimaalaiset usein pitävät katukeittiöitä täällä provinsseissa.
Voisiko olla mahdollista ostaa bensaa paikoista, jotka eivät ole huoltoasemia?
Ajettuani toisen katoksen ohi käännyin takaisin ja pysäytin mopon rakennuksen pihaan. Siellä oli kokonainen perhe, rouva oli ilmeisesti juuri lähdössä jonnekin mopollaan. Pöydän ääressä istui mies, joka katseli Katuhaukkaa ehkä hieman epäluuloisesti. Puhuttelin häntä. Sawatdii krap. Khun saap mai krap, syy naam’man rot thiinai daai krap? Tiedättekö, mistä voi ostaa bensiiniä? Hän pyysi vielä toistamaan, mitä olin ostamassa ja totesi sitten, että no sitähän saa täältä. Hänkään ei tainnut osata yhtään sanaa englantia. Mopo määrättiin bensatynnyrille ja mies täytti siihen kaksi litraa ainetta. Hintaa tuli 50 bahtia / litra. Bensa-asemalla litra maksaisi 36 bahtia, mutta nyt olisin ollut valmis maksamaan litrasta vaikka 500, jos olisi pyydetty. Palvelu oli alkujäykkyyden jälkeen hyvin kohteliasta. All that is gold does not glitter.
Jatkoin matkaani huomattavasti rentoutuneemmissa tunnelmissa. Suuntasin kohti Hotin (heh) kylää, jossa oli paljon hotelleja. Harva niistä oli kuitenkaan internetin kautta varattavissa, joten olin ajatellut vain käydä paikan päällä tiedustelemassa tilannetta. Matkaa oli noin 70 kilometriä.
Näin kruisaillessani paljon maissi- ja riisipeltoja. Riisi oli vielä vihreää ja aurinko oli juuri laskemassa vuorten taakse. Jotkin maisemista olivat… noh, aikamoisia. Olisipa kamera.
Jatkoin matkaa ja ohitin kylän, jossa oli markkinat käynnissä. Ilmassa oli savua, ilmeisesti jossain kulotettiin riisipeltoja. Ilta alkoi pimentyä, Gluteus Maximukseni oli erittäin puutunut ja taaksepäin katsominen tuntui niskassa hyvin ikävältä. Matkaa oli vielä 20 minuuttia, sitten 10, sitten 5… lopulta saavuin kylään.
Menin valitsemani majapaikan parkkipaikalle ja kävelin kohti sinne rakennettuja mökkejä. Siellä oli mies tekemässä jotain kärryjen ja ison vaatekasan kanssa. Sawatdii krap, mii hong waang mai krap? Vastauksena oli paljon sanoja, joista olennaisin oli Tem krap. Täynnä. Khun nänaam arai krap? Mitä suosittelette? Olisi toinen hotelli lähellä paikkaa nimeltä sathanii thamruat eli poliisiasema. Kiitin neuvosta ja jatkoin matkaa.
Google Mapsista löytyi vain yksi hotelli poliisiaseman lähellä, ja sitä hotelli-ihminen oli varmaan tarkoittanut. Sillä oli kuitenkin vain 4 tähteä Googlessa. Menin siis ensin tiedustelemaan eräästä toisesta paikasta (4.5 tähteä), jonka myös löysin Mapsista ja joka oli matkan varrella.
Ajoin kilometrin verran säkkipimeitä pikkuteitä, kunnes löysin oikean paikan. Ajaessani pihaan omistajarouva kissoineen tuli paikalle ja esitin jälleen kysymyksen siitä, olisiko täällä vapaita huoneita. Oli yksi. Minut ohjattiin sinne, ja rapsuttaessani kissaa bungalowin portailla sain hinnaksi 600 bahtia, mutta oikeastaan voisin saada sen alennuksella 500 bahtilla. Olinkin kuullut, että tässä pitäjässä majoitus on halpaa kuin saippua. Rouva ei kai olettanut paikalle enää eksyvän ketään tähän aikaan yöstä, tai sitten eläinrakkauteni teki vaikutuksen. Kello oli noin 18:40.
Nyt kun hotellihuone oli hankittu, tein mopoillen metsästysretken 7-Eleveniin, joita kylässä oli useita. En ollut syönyt päivällä mitään, enkä juuri juonutkaan. Ei ollut nälkä, ja ilma oli niin kosteaa että hengitin varmaan sisään enemmän vettä kuin ruumiini kulutti. Nyt oli kuitenkin tankkauksen aika. Ostin hampurilaisen, kaksi voileipää, Kinder Buenon, ananaspasteijan ja terveellisyysaspektia pohdittuani appelsiinipillimehun, joka sisälsi C-vitamiinia 100% päivän saantisuosituksesta. Menin bungalowiini syömään ne.
Niskani on aika punainen, samoin kuin viiden sentin pätkät ranteissani. Käytin pitkää paitaa, pitkiä housuja ja hansikkaita, mutta aivan jokaista ruumiinosaa en näköjään saanut suojattua.
Matkamittarini lukema oli päivän lopuksi 27 794 kilometriä. Tänään on siis ajettu mittarin mukaan 232 kilometriä ja lisäksi paikkaan, josta aloin mittaria lukemaan oli vuokraamoon 77 kilometriä. Yhteensä on siis ajettu vähintään 309 kilometriä. Siinä on niskani mielestä selvästi noin 100 kilometriä liikaa.