Saatuani itseni hereille yhdeksän aikaan aamulla söin yhden ananaspasteijan, käsittelin ranteeni ja niskani aurinkorasvalla ja menin etsimään talon emäntää. Hän oli tiskauspuuhissa kissansa kanssa (kissa katsoi, ei tiskannut). Olin vekslannut viime yönä Google Mapsia suuntaan jos toiseenkin ja todennut, että en ehtisi seuraavaan majapaikkaan tänään valoisaan aikaan, jos kävisin Doi Inthanonilla. Siellä ja käymisen katsoin kerrassaan välttämättömäksi. Opin kissan nimen olevan “Jiji” kuten elokuvassa Kiki’s delivery service. Sillä oli kuulemma pentuja. Palvelu oli poikkeuksellista kyllä thainkielistä, rouva puhui minulle thaita vaikka tiesin hänen osaavan englantia.
Minulle luvattiin vuokrata mökki myös ensi yöksi. Olin jo ehtinyt varata majapaikan edempää reitiltä ennakoivasti, mutta ei se ollut maksanut kuin 15€. Ei siis ollut paljon väliä sillä, että se jäi käyttämättä. Itse asiassa on halvempaa olla täällä hotellissa kuin vuokrata kämppää pääkaupungista.
Moponi päällä oli jonkin verran multaa. Mietin, mistä se oli tullut. Ehkä jokin eläin oli ruopinut sitä vehkeen päälle yöaikaan.
Tänään oli kirkkaan aurinkoinen päivä, ja Thaimaan korkeimmalta vuorelta olisi varmasti mainio näköala. Kuten lukijat ehkä muistavat, olen käynyt siellä kahdesti aiemminkin. Lähdin siis matkaan ja kruisailin kylien läpi vuorelle. Mopoilu tuntui jälleen varsin helpolta. Ensiksi kävin kuitenkin tankkaamassa, koska en halunnut toistaa eilisen lähes-katastrofia. Ostin Shelliltä ysivitosta (enkä ysiykköstä) kuten oli käsketty. Tankki veti 3.57 litraa kun mittarissa oli jäljellä 2 palkkia, ja yhdellä litralla ajaa vehkeen ajotietokoneen mukaan sellaiset 40-60km.
Hieman ennen puiston porttia vastaan tuli vesiputous. Menin katsomaan sitä, ja se olikin hieno putous. Melkein tien vieressä ja ilmainen pääsy. Jatkoin kuitenkin nopeasti matkaa.
Kansallispuiston portilla minulle ilmoitettiin, että täällä ei peritä vielä maksua, mene toiselle portille. Toimin sillä tavalla ja ajoin mutkittelevaa metsän reunustamaa tietä eteenpäin. Mopossa oli mukavasti tehoja, ja se jaksoi nousta vuorenrinnettä ylös vailla minkäänlaisia vaikeuksia.
Päädyin lopulta suurelle parkkipaikalle, jonka vieressä kulki joki ja jolla oli pääsylippukoju. Farang nung khon, sanoin. Ystävällisen oloinen myyjä myi minulle yhden farangilipun 300 bahtilla ja moottoripyörälipun 20 bahtilla. Palvelu oli thainkielistä. Jatkoin matkaa parkkipaikan vieressä olevalle portille, mutta sielläkään lippua ei vielä tarkastettu.
Aikani ajeltuani päädyin uudelle vesiputoukselle, jonka nimi oli น้ำตกวชิรธาร, naam’tok wachirathaan. Olin nähnyt sen aikaisemminkin, mutta olihan se silti valtavan vaikuttava ilmestys. Putous oli välittömästi sadekauden päättymisen jälkeen täpötäynnä vettä ja syöksi höyryä kaikkialle ympärilleen.
Turisteja oli paljon, ja en jäänyt tännekään pitkäksi aikaa. Jatkoin matkaa kohti Doi Inthanonin huippua pitäen silmäni auki valokuvaustilaisuuksien varalta, ja taivas varjele, sitten näin sen.
Viisi vuotta sitten tulin tänne taksilla, koska en silloin tiennyt muutakaan tapaa. Silloin olin nähnyt aivan maailmanluokan näkymän ikkunasta, mutta en ollut saanut siitä valokuvaa. Olin halunnut siitä asti palata takaisin kuvaamaan paikan. Pysäytin mopon tien viereen, ja kuvasin maisemaa tyytyväisenä. Riisipellot helottivat tuoreen vihertävinä, ja pelkästään tämä kuva teki reissusta minulle vaivan arvoisen. Palatessani mopolleni paikalle tuli kuitenkin vihreäpaitainen mies sinisellä mopolla. Hän ilmaisi elekielellä, että halusi rahaa maiseman katsomisesta tai kuvaamisesta, tai niin ainakin arvelen. Menetin tilapäisesti kykyni puhua thaita (voi voi sentään!) lukuunottamatta sanoja “en ymmärrä” ja kaasuttelin pois. Minulta on koijattu kerran Balilla rahaa pääsylipusta riisipelloille sellaisen tyypin toimesta, joka tuskin omisti neliömetriäkään kyseisistä pelloista. En ajatellut mennä samaan halpaan kahdesti.
Ajoin muutaman sata metriä eteenpäin, ja siellä tiessä oli suoranainen levennys ja vielä parempi kuvauspaikka. Paikalla oli suuri farangirevohka thaimaalaisen turistioppaan kanssa. Soluttaduin mukaan ja kuvasin vähän lisää. Kukaan ei tullut vaatimaan rahaa, eli maksullisuus oli selvästi vihreäpaidan itse keksimä asia. Tänne hän ei uskaltanut tulla kerjäämään, opas olisi varmaan soittanut metsänvartijat paikalle. Vahinkoa ei ehtinyt tapahtua, mutta minulle jäi silti tästä vähän paha maku suuhun loppupäiväksi.
Ajelin eteenpäin varsin pitkään ohittaen useita toreja, kasvihuoneita ja ruokapaikkoja. En pysähtynyt missään niistä. Ajaessani yhden sellaisen ohi näin kuitenkin parkkipaikalla vihreäpaitaisen miehen sinisen skootterin päällä puhuvan jotain eräälle lava-autokuskille ja vieläpä elehtivän suuntaani. Ei ole todellista…
Painoin kaasua jättääkseni ukkelin lopullisesti taakseni ja pääsin viimein portille, jossa lippuni tarkastettiin ja siitä poistettiin palanen. Sitten vuorossa oli viimeinen nousu Inthanonin huipulle. Autoja mateli edelläni jonossa useita, ja myös perässäni olevien autojen piti välttämättä päästä minusta ohi, vaikka ne jumiutuivat samaan letkaan. Menohan on ihan kuin Suomessa.
Jätin mopon Doi Inthanonin kuuluisan luontopolun eteen ja marssin sisään. Palkkasin oppaan 200 bahtilla, koska opas kuului palkata, ja täällä se on ihan virallista liiketoimintaa (varmaan tosin enemmän luonnon kuin turistien suojelemiseksi). Kirjasin myös nimeni, syntymämaani ja kellonajan vieraskirjaan, koska se on tapana. Vieraskirjan pitäjä oli sitä mieltä, että puhun thaita hyvin. Hyvin, mutta valikoivasti. Paikalla oli paljon opasoletettuja, joista minulle valikoitui eräs koulutyttö. Päättelin ammatin koulurepusta, joka hänellä oli selässään. Siinä oli jopa koulun nimi.
Kävelimme metsikköön ja siellä useiden jokien yli. Kysyin silloin tällöin thaiksi yksinkertaisia kysymyksiä, joihin sain useimmiten ymmärrettäviä vastauksia. Sain kuulla hänen kuuluvan alueella asuvaan hmong-kansaan. Minulla oli sandaalit jalassani, mutta käveleminen ei tuottanut vaikeuksia. Polut olivat kohtalaisessa kunnossa, ja lämpötila oli 18 astetta.
Saavuimme lopulta paikkaan, jota olin odottanut: Thaimaan (lähes) ainoalle vuoristoniitylle. Sieltä avautui upea näkymä ympäröiviin laaksoihin silloin, kun ei ollut pilvistä. Nyt tilanne oli vähän monimutkaisempi. Sää oli kyllä aurinkoinen, mutta valtavan kokoinen pilvenhattara oli päättänyt parkkeerata itsensä vuoren ja näkymän väliin. Pilvi oli siis alapuolellamme. Niitystä sai hyviä kuvia, mutta kaikki siitä eteenpäin oli pilven peitossa. Vuoristosäätä on käsittääkseni vaikea ennustaa, ja oli etukäteen kaiketi mahdotonta sanoa, millainen pilvitilanne täällä milloinkin olisi. Itse olin näemmä onnistunut puoliksi, usein Inthanonilla on niin pilvistä, ettei täällä näe nenäänsä pitemmälle. Tästä saatiin maistiaisia viime vuonna.
Kävelimme vuoristopolkua eteenpäin yhteensä kahden tunnin ajan. En muistanut sen kestävän läheskään näin kauan, vaan ennemminkin puoli tuntia. Nyt kun päänähtävyys eli vuoristoniitty oli nähty, en kokenut loppukierrosta enää kovin kiinnostavaksi. Saavuimme vielä näköalapaikalle, josta sai kuvan Doi Inthanonin kahdesta pagodasta. Sitten menimme takaisin lähtöpaikalle sademetsän läpi.
Olisin antanut oppaalleni bonuksen kuten olin viime kerrallakin tehnyt, mutta minut pysäytti kaksi ranskalaiselta vivahtavaa naista, jotka tahtoivat tietää kauanko kierroksessa menisi ja pitikö heidän todella palkata opas. Katsoin kuvieni aikaleimoja todeten kävelyn todennäköisen keston ja totesin opastuksen olevan ihan niin sanotusti legitimate business. Tässä välillä oppaani oli kuitenkin jo ehtinyt kadota johonkin, enkä enää löytänyt häntä.
Poistuin paikalta noin kello 15 ja ajoin muutaman kilometrin Inthanonin korkeimpaan kohtaan. Ilma oli niin kylmää, että talvihanskat eivät olisi olleet pahitteeksi. Kestin kuitenkin jotenkuten.
Huipulla oli iso säähavaintoasema. En muistanut nähneeni sitä edellisellä kerralla. Ehkä se oli ollut sumupilven peitossa? Kävelin lyhyen luontopolun Inthanonin ylimmälle kivelle, ja otin asiaankulluvat valokuvat. Sitten lähdin takaisinpäin.
Otin matkalla muutamia timelapse-videoita, mutta jostain syystä siihen käyttämälläni sovelluksella oli automaattitarkennuksen kanssa jotain ongelmia. Kokeilin puhelimen natiivisovellusta hieman paremmin tuloksin. Totesin kuitenkin, että ongelma taitaa johtua tavasta, jolla puhelin on mopoon kiinnitetty. Kiinnikkeessä ei ole mitään jousitusta tai vaimennusta, ja maantien pinnan epätasaisuudet tärisyttävät puhelinta nopeammin kuin OIS ehtii vapinaa kompensoimaan. Oma puhelinpidikkeeni on parempi, mutta sitä ei saa tämän mopon ohjaustankoon kiinni.
Ohitettuani kansallispuiston portin käännyin pikkutielle, jonka varrella piti olla muutama nähtävyys. Tätä tietä pitkin pääsisin myös samaan kylään, mistä olin lähtenyt. Tie oli tosin umpisurkeassa kunnossa. Ajoin sademetsän keskellä eteenpäin vähän matkaa, ja piakkoin tulin paikkaan, josta Google Mapsin mukaan piti kääntyä vasemmalle. Siinä ei kuitenkaan ollut tietä ensinkään, vaan umpimetsää. Umpimetsään johti voimakkaasti alaspäin viettävä polku, jossa kaksi ihmistä ei mahtuisi kävelemään vierekkäin. Käännyin takaisin harmitellen, että olin jo ajanut kansallispuiston lipuntarkastusporteista ulos. Käytetyllä lipulla ei varmaankaan pääsisi takaisin sisään, joka tarkoitti, että minun piti palata takaisin täysin samaa reittiä, jota olin tullutkin. Ehkä lippu olisikin kelvannut, on tässä kummallisempaakin nähty. En kuitenkaan jaksanut mennä takaisin selvittämään asiaa.
Ajoin siis takaisin samaa tietä, jota olin paikalle tullutkin. Lämpö oli tervetullutta. Nenäni oli alkanut vuotaa vuoren huipulla.
Pohdittuani useasti, että eikö tämä tie ikinä lopu saavuin Hotin kylään. Auringon painuessa vuorten taa kävin 7-Elevenissä ostamassa ruokaa ja menin sitten hotellilleni. Siellä minulle oli jälleen tarjolla huone, ja näin Jijin viisi pentua. Onneksi olin tehnyt varauksen tänne, en olisi ikinä ehtinyt seuraavaan majapaikkaani kohtuullisessa ajassa.
Pohdin monesti sitä, että pitäisikö minun syödä jotain ihan oikeassa ravintolassa. En kuitenkaan mieluusti saisi tässä tilanteessa ripulia, joten 7-11 saa toistaiseksi kelvata.
Matkamittari näyttää nyt 27 958 kilometriä, eli tänään on ajettu 164 kilometriä. Lähtöpisteen suhteen ei kuitenkaan ole näemmä edetty mihinkään.