Aamulla pohkeet tuntuivat siltä, että jossain on käyty.
Ennen lähtöäni tapasin hotellin emännän ja annoin avaimet takaisin. Hän oli videopuhelimessa ihmisen kanssa, jota sanoi paikan omistajaksi. Omistaja oli kuulemma Amerikassa. Tiedustelin kylän nimen oikeaoppista lausumistapaa. Se oli kuulemma /hoodt/, ei “Hot”.
Mopon päälle ruovitun mudan tarina lienee ratkennut. Tänään vehkeen päällä oli nimittäin ruohoa, joka oli peräisin puutarhurin siimaleikkurista.
Lähdin matkaan leikittyäni ensin vähän Jijin pentujen kanssa. Päätin suunnata erääseen läheiseen kylään vuorten keskellä. Google Mapsin mukaan siellä olisi hienoja näkymiä. Se ei kuitenkaan ollut matkan varrella, vaan käytännössä umpikuja josta syystä pohdin sinne lähtöä pitkään.
Minun piti ostaa pullo kylmää vettä ennen lähtöä, ja ajattelin käydä sitä varten 7-Elevenissä. Ajoin 7-Elevenin ohi, mutta en mahtunut parkkeeraamaan sen eteen, joka oli harmillista. Ajoin eteenpäin ja tankkasin (tai tankkautin, täällähän on aina asiakaspalvelija tankkaamassa niin mopot kuin autotkin) mopon samalla Shellillä kuin edellisenä päivänä.
Shelliltä lähtiessäni päätin tehdä U-käännöksen kaupunkiin päin ja ostaa sen vesipullon jostain. Minun ei tarvinnutkaan ajaa montaa sataa metriä, ennen kuin näin Mini Big C:n. Menin kauppaan ja päädyin ostamaan 6 desilitran Big C -vesipullon, jonka sisällön kippasin termospullooni. Kyseinen vesi oli poikkeuksellisen hyvää, suosittelen.
Tänään minulla oli käytössä uusi innovaatio auringolta suojautumiseksi. En pahemmin pidä aurinkorasvasta, koska se maksaa, pilaantuu ajan kanssa, sotkee paikat ja jättää ne pitkään tahmaisiksi. Pidän enemmän vaatteista. Sidoin siis yhden sukan kummankin ranteen ympärillä estääkseni aurinkoa polttamasta ranteitani. Lisäksi tein yhdestä pitkähihaisesta paidasta turbaanin, jonka helma laskeutui niskaani. Komeuden päälle laitoin kypäräni.
Lähdin siis jälleen ajelemaan. Ensin vähän matkaa Doi Inthanonin suuntaan ja sitten käännös vasemmalle. Liikenne loppui pian kuin seinään ja vastaan tuli ehkä yksi kulkuneuvo viiden minuutin välein. Sain kulkea ylhäisessä yksinäisyydessäni (lehmiä lukuunottamatta) mutkaisia, mutta pääasiassa hyväkuntoisia kylä- ja sitten vuoristoteitä.
Hyvin pian, että tänne lähteminen oli ollut oikea päätös. Maisemia kuvasi ehkä parhaiten sana “ilmiömäinen” Antero Mertarannan äänellä lausuttuna. Ensin vuoren reunalla kulkevan tien vierustalla oli punaista latosolimaannosta, mutta sitten maa muuttui hiekkaisemmaksi ja aloin nähdä ympärillä mäntyjä. Massiivisiin vuoriin yhdistettynä maiseman olisi voinut uskotella olevan vaikka Yosemiten kansallispuistosta.
Jossain vaiheessa päädyin ajamaan vuorijonon huipulla. Sieltä ei tosin kuitenkaan nähnyt kovin paljon, koska molemmilla puolilla kasvoi puita.
Kylään tullessa puut vähenivät ja maisema parani entisestään. Kyläläiset viljelivät riisiä, maissia ja jostain syystä Hydrangea-suvun kasveja eli toisin sanoen hortensioita. Oli sadonkorjuuaika.
Köröttelin alati huononevaa kylätietä pitkin eteenpäin väistellen kanoja, kissoja ja koiria, kunnes päädyin hiekkatielle. Ajettuani rinteen ylös havaitsin, että katselin vuorten reunustamaan laaksoon, joka oli ensimmäisen ohittamani laakson takana. Parkkeerasin mopon. Otin valokuvia ja kävelin eteenpäin ohittaen hortensianviljelijän, joka kitki puutarhassaan siimaleikkurilla rikkaruohoja. Valokuvasin lisää ja käännyin takaisin.
Hortensianviljelijä äkkäsi minut aitauksestaan käsin ihmetellen varmaan, että mitäs tuo farangi hiipparoi täällä edestakaisin. Selitin katselevani maisemia. Hän kysyi, mistä tulen. Sanoin, että Suomesta, oletko käynyt? Ei ollut, ja kysymys oli ilmeisesti sangen huvittava. Käytin tilaisuuden hyväkseni ja kysyin, mitä virkaa kukilla oli. Hän sanoi myyvänsä niitä. Niin no, kai kukatkin jossain on kasvatettava. Seuraavan kerran kun jälkikasvusi siis kysyy sinulta, mistä hortensiat tulevat, voitkin nyt vastata varmuudella: ne tulevat Baan Khun Pä:n kylästä Chiang Main provinssista!
Palasin pyörälle ja ajoin eteenpäin siltä varalta, että siellä olisi jotain mielenkiintoista. Siellä oli yksi keskinkertainen maisema, jonka kuvasin. Irrottaessani luuria moottoripyörän luuritelineestä se kuitenkin lipesi käsistäni ja lensi komeassa kaaressa näyttö edellä maahan. Tarkastus paljasti näytön panssarilasin hajonneen. Niitä on minulla onneksi päämajassani lisää.
Ajelin takaisinpäin pysähtyen ajoittain ottamaan hieman lisää valokuvia. Kylässä oli ilmeisesti useita majoituspaikkoja ja lisäksi ainakin koulu ja joitain muita palveluita. 7-Eleveniä ei ollut.
Ajaminen näillä teillä oli yksinkertaisesti niin hauskaa, että voin suositella sitä kaikille. Yhtään ulkomaalaista en tällä pätkällä nähnyt.
Palasin päätielle mielestäni yllättävän pian. Ajoin jälleen Hoodtin kylän läpi ja lähdin vihdoin ja viimein kohti Mae Hong Sonin provinssia, jonne olen tässä ollut pari päivää matkalla. Matkanteko on vain ollut kovin hidasta.
Tien vasemmalla puolella kiemurteli mahtava Mae Chaem (ääntämys toistaiseksi tuntematon), ja sen takana kohosi suurikokoinen metsän peittämä vuori. Olin matkalla kohti Google Mapsissa näkemääni kiintoisaa kalliomuodostelmaa, mutta ajoin karttojen mukaan sen ohi näkemättä siitä jälkeäkään. Pysähdyin kuitenkin pian tämän jälkeen erään, varsin täyden ravintolan parkkipaikalle. Menin sisään ja päätin ostaa jäätelön. Tarjoilijaneiti tuli puhuttelemaan potentiaalista asiakasta, ja tiedustelin kalliomuodostelmasta. Hän sanoi, että mene tästä vähän eteenpäin ja käänny oikealle, sisäänkäynti on ihan vieressä. Kiitin neuvosta ja ostin jäätelöni. Magnum Classic maksoi 55 bahtia ja oli vieläpä aasiakokoinen, hyhhyh.
Kävelin muutaman kymmenen metriä minulle osoitettuun suuntaan ja siellähän oli kansallispuiston portti metsänvartijoineen päivineen. En ollut ensin huomannut sitä parkkeerattujen minibussien ja ravintolan suuren koon vuoksi.
Söin jäätelöni loppuun ja ostin sitten lipun Op Luangin kansallispuistoon. Lampsimalla portista sisään mopotta säästin uskoakseni 20 bahtia. Minua informoitiin, että etsimäni paikka on 350 metriä tuohon suuntaan (käden heilautus).
Ensiksi päätin kuitenkin tarkastella lähemmin jokea, joka oli lähellämme ja nyt selvästi näkyvillä. Joen rannalla oli hieno hiekkaranta. Siinä sai ehkä jopa uida silloin, kun jorpakossa oli vähemmän vettä.
Kävelin rannan tarkastettuani luontopolkua eteenpäin, ja siellähän se kuuluisa kivimuodostelma siltoineen odottikin. Kävelin bambukasvustojen reunustamaa tietä tasanteelle, joka oli rakennettu niin, että tämä silta näkyi hyvin.
Tasanteella oli nuoreksi kaveriporukaksi olettamani ryhmä ihmisiä. Yksi heistä pyysi (thaiksi) ottamaan heistä valokuvan. Tein sen sanoen vieläpä kuvaa ottaessani nung, soong, saam! kuten thaimaalaisilla on tapana. He kokivat kielitaitoni varsin hauskaksi.
Jatkoin luontopolkua vielä vähän matkaa eteenpäin kävellen sillan yli. Se aiheutti jonkin verran korkean paikan kammoa, mutta selvisin hengissä. Sen kauemmas en viitsinyt kuitenkaan mennä. Polku jatkui vielä 1.5 kilometriä, mutta se olisi vetänyt ylikunnon puolelle.
Kävelin mopolleni ja ajoin eteenpäin puolisen tuntia. Pysähdyin lopulta eräässä mäntymetsässä. Siellä oli useita thaimaalaisia katsomassa mäntyjä. Itse en pidä mäntyä kovinkaan erikoisena kasvina, mutta heitä se näytti kiinnostavan. Alueella kai tutkittiin männynviljelyä. Sekoitin tutkimustyötä lisälannoittamalla erästä syrjässä olevaa mäntyä urealla. Sori siitä.
Havainnoin pääteillä kulkiessani vastaantulijoita ja totesin, että täällä vaikuttaa olevan tasan kahdenlaisia autoja: Toyota Hiluxeja ja Isuzu D-Maxeja. Muut ovat niin harvinaisia, että niiden luulisi olevan lailla kielletty.
Ohitettuani vihdoin Mae Hong Sonin provinssin rajan kävin kahvilassa, josta oli mukamas hyvä näköala. Ei se minusta kovin häävi ollut, mutta ostinpahan silti jäätelön. En viipynyt pitkään. Pohdin kuitenkin, että olisin varmaan täysin sietämätöntä matkaseuraa: syön kunnon aterian kerran päivässä ja vessassa en tainnut käydä eilen päivän aikana kertaakaan.
Minua harmittaa tässä mopoajelussa se, että jos sattuu näkemään jotain kiinnostavaa, saattaa olla vaikea pysähtyä tutkimaan asiaa tarkemmin. Minulta kestää usein sekunti-pari tehdä päätös pysähtymisestä, ja siinä vaiheessa olen saattanut jo edetä melko kauas tästä kiinnostuksen kohteesta. Äkkipysäykset ovat riskaabeleita, ellet ole koko ajan tarkasti seurannut, mitä perässäsi tulee. Mopoa ei välttämättä uskalla jättää joka paikkaan jne. Lisäki se betoniporsaslastissa eteenpäin kornuttava perävaunullinen rekka jonka juuri ohitit on taas kohta edessäsi.
Tilaisuuden tullen on kuitenkin toimittava. Näin tien vieressä pienen niityn, jonka reunalta saattaisi avautua kiinnostava näkymä. Tein U-käännöksen, ajoin mopon niityn laitaan ja kävin katsomassa näkymää toivoen, ettei heinän seassa ole kovin montaa myrkkykäärmettä. Ei ollut, joskin paikalliset olivat kasanneet niitylle lasteittain mätiä vihanneksia. Ehkä ne olivat jotain ö-laatua, jotka eivät kelvanneet kenellekään. Näkymä paljastui keskinkertaiseksi.
Menin takaisin pyörälle ja jatkoin eteenpäin. Seuraava pysäkki oli eräässä pikkukylässä sijaiseva näköalapaikka. Ajoin päätieltä kylään ja betonilla päällystettyjä pikkuteitä eteenpäin. Matkani keskeytyi kuitenkin rekkaan ja kaivuriin, jotka olivat keskellä tietä. Rekka tööttäsi minulle pari kertaa… tai oletan ainakin olleeni kohteena. Tööttäykset eivät valitettavasti ole kovin informatiivisia, ja tein U-käännöksen mennäkseni näköalapaikalle toista tietä. Myöhemmin arvelin, että olisin ehkä voinut ohittaa rekan joltain puolelta, mutta en halunnut mennä liian lähelle työkoneita.
Joka tapauksessa, päädyin ensin puhtaalle betonilla päällystetylle kylätielle, sitten hiekkaiselle betonitielle, sitten reikäiselle betonitielle ja lopulta parkkipaikalle. Tämä tapahtui eläimiä väistellen laudasta rakennettujen hökkelien ohi vaarallista renkaiden uralliseksi kuluttamaa saviramppia pitkin. Google-arvioiden mukaan näköalapaikka oli täällä lähellä. Nousin moposta ja lähdin polkua pitkin sademetsän uumeniin. Sitä pitkin olisi kai voinut ajaakin, mutta ajoradan kunto oli suorastaan säädytön.
Metsässä oli paljon puita ja hyttysiä. Kello oli suunnilleen neljä. Polku oli erittäin selkeästi nähtävillä, ja pian alkoivat myös teräskaiteet ja betonilla täytetyt vanhat moottoripyörän renkaat, joita oli aseteltu astinkivien tapaan portaiksi. Paikka oli selvästi varsin hyvin hoidettu.
Könyttyäni eteenpäin ehkä kymmenen minuuttia saavuin näköalapaikalle, ja se oli eittämättä laadukas. Maisema oli ilmiömäinen, vaikka ilma ei ollutkaan täysin kirkas. Täältä kun näkisi joskus auringonlaskun tai aamusumun. Teltankin voisi rahdata paikalle helposti.
Paikassa oli useita kerroksia, joista kaikista otin kuvat. Palasin sitten mopolle. Onnistuin ajamaan savirampin alas kaatumatta ja jatkoin sitten kylän toiseen nähtävyyteen, joka oli vesiputous. Sitäkin varten piti ajella alati huononevia kyläteitä pitkin useita kilometrejä, ja lopulta jäljellä oli vain kaksi betonista ajouraa voimakkaasti viettävässä rinteessä.
Pysäköin mopon vähän matkan päähän oletetusta vesiputouksesta ja kävelin lopun matkaa. Siellä oli muutama thaimaalainen lastaamassa säkkejä Toyota Hiluxiin. Tai Isuzuun. Joka tapauksessa kävelin vesiputoukselle kuvia ottamaan. Putouksessa oli useita kerroksia ja se oli tahmeaa mallia, mutta ei ollut minusta mitenkään erikoinen. Hyttysetkin inisivät korvissa. Täällä käymisen olisi hyvin voinut jätttää välistä.
Menin takaisin mopolleni, mutta kohtasin pieniä vaikeuksia. Maa oli savista ja kosteaa, enkä saanut mopoa nousemaan betonisen pari senttiä ympäristöään korkeamman ajouran päälle. Paikassa oli lisäksi jyrkkä ylämäki. Yrittäessäni ajaa mopoa uralle ajautui se vain 45º kulmaan niin, että takarengas suti tyhjää savessa. Tilanne oli varsin vaarallinen. Jos päästin jarruista irti, alkoi vehje valua taaksepäin. Jos annoin liian vähän kaasua, tapahtui samoin. Jos taas antaisin liikaa kaasua, voisi vehje niin sanotusti karata käsistä ja lentää viidakkoon kuin raketti. Jos aamulla matka oli palkinto, niin nyt ei tuntunut siltä. Hyppäsin mopon päältä pois, sain sen tarkalla kaasu/jarrukontrollilla ajouran päälle ja pääsin ajamaan ihmisten ilmoille.
Kaasuttelin ensin Mae Sariangin kaupunkiin, jonne saavuin sunnilleen kello 17:30. En kuitenkaan jäänyt sinne, vaan ajoin parikymmentä kilometriä eteenpäin Mae La Noihin. Siellä oli halvemmat hotellit… sikäli kun niitä oli. Olin tehnyt varauksen eiliselle, mutta en ollut päässyt paikalle ja kysyin Booking.comin kautta omistajalta, voisiko varauksen siirtää tälle päivälle. Tämä ilmeisesti onnistui ilmaiseksi, joka oli varsin mukavaa.
Mopon bensiinitilanne herätti jälleen kaikuja 70-luvun öljykriisistä, joten ajoin sopivaksi katsomalleni huoltoasemalle. Siellä tosin oli tankkaamassa kolme Hiluxia, joista kahdella oli vieläpä jumalattomat bensatynnyrit lavalla. Lisäksi tankkaamassa oli rekka, jolla oli myös lisäkanistereita mukanaan. Ruuhka oli kaikkiaan siis merkittävä.
Rekan lähdettyä pääsin vihdoin tankkauttamaan mopoani. Työntekijää ei tosin hetkeen kuulunut, ja tämä herätti minussa pientä epätietoisuutta. Lopulta sellainen tuli ja tankkaus onnistui.
Aikomuksenani on välttää pimeällä ajamista, ja olen siinä kohtuullisesti onnistunutkin. Tämän päivän matkastani ainoastaan viimeiset viisi minuuttia kuluivat pimeässä (toisin kuin esimerkiksi suunnilleen kaikki Suomen työmatkat talvella).
Löysin oikean kaupungin ja oikean kadun, jolla köröttelin hiljakseen eteenpäin. Näytin ilmeisesti mieheltä, joka etsii hotelliaan, koska hotellin emäntä tunnisti minut ja ohjasi parkkipaikalle. Huone oli varsin perustasoinen, mutta minulle riittävä. Ilmastointia en saanut toimimaan. Myöhemmin tosin löysin vikavirtasuojakytkimen, jota kääntämällä homma luonnistui.
Emäntä ei puhunut englantia, mutta suositteli thaiksi menemään läheiselle temppelille. Siellä oli ilmeisesti menossa jokin tapahtuma. Menin paikalle kävellen, koska matkaa oli vain puoli kilometriä. Jalkakäytävää ei tosin ollut, joka sai minut kaipaamaan mopoani.
Jo ennen temppeliä päädyin markkinoille. Tarjolla oli monenlaista paistettua ja keitettyä. Ostin lihavartaita, letun ja makkaraa ja menin sitten hotellille. Myös temppelin pihalla kävin, siellä oli labyrintti, epäluuloisen näköinen poliisi ja musiikkiesityksiä.
Hotellissa pesuhuoneen märkä lattia (joka ei tässä ilmastossa varmaan ikinä kuivu) yllätti Katuhaukan, joka lensi komeassa kaaressa perseelleen.
Keräilin luitani hetken ja totesin, että mikään ei ollut varmaan poikki. Jatkoin illan askareitani ja kirjoitin blogia. Huomasin kuitenkin jossain vaiheessa oikean pikkuvarpaani olevan rasitettuna kipeä. Pohdin tilannetta. Vaikka olettaisimme varpaan olevan murtunut, ei siihen ole hoitoa (eikä ole edes ollenkaan varmaa, että se on murtunut). Noh, jos tälle projektille on jokin ruumiinosa uhrattava, niin pikkuvarvasta turhempia osia ei juuri ihmiskehosta löydy.
Matkamittarin lukema on nyt 28 168 kilometriä. Tänään on siis ajettu 210 kilometriä.