Ennen lähtöäni Mae Hong Sonista kävin dokumentoimassa kaupungin keskusjärven päivänvalossa. Sitten menin takaisin hotellille pakkaamaan.
Koska Thaimaassa painavat laturit eivät välttämättä pysy seinässä kiinni, minulla on mukanani lyhyt jatkojohto, jolla kiinnitys onnistuu tukevammin. Laitoin tämän jatkojohdon ensin kerälle. Sitten kiskaisin varsinaisia laturikaapeleita aikomuksenani laskostaa nekin matkustamista varten, ja MacBook Proni (jossa USB-kaapeli oli edelleen kiinni) lensi komeassa kaaressa hotellin kivilattialle. Voiko ihanammin päivä enää alkaa… Onneksi pudotus oli polven korkeudelta ja vahingot olivat lähinnä kosmeettisia, pieniä hankaumantapaisia koneen nurkissa.
Avainta luovuttaessani kysyin omistajalta, että mahtaakohan sataa. Taivas oli vähän sen näköinen. Hän sanoi, että ei missään nimessä.
Aivan ensimmäiseksi ajoin moponi kaupungin vieressä olevalle pienelle kukkulalle. Kukkula oli viidakon peitossa ja sen päällä oli temppeli. Sieltä sai hienoja valokuvia kaupungista ja sen lentokentästä. Olin arvellut kaupungissa asuvan noin satatuhatta ihmistä, mutta tosiasiassa sen asukasluku on pitkälti alle kymmenen tuhatta.
Lähdin pohjoisen suuntaan kohti Baan Rak Thaita. Se oli Burman rajalla sijaitseva kiinalaistyyppinen kylä, jossa käymistä minulle oli suositeltu. Epäilin sitä turistirysäksi, mutta päätin silti käydä katsomassa sitä.
Mae Hong Son sijaitsi noin 250 metrin korkeudella merenpinnasta. Sain huomata, että Baan Rak Thai sijatsi 1200 metrin korkeudessa, ja sinne ajaminen tarkoitti jyrkimpiä nousuja, joita olen tällä matkalla nähnyt. Toivoin pyöräni olevan isompi, koska isommissa vehkeissä on yleisesti ottaen tehokkaammat jarrut. Tämä vekotin saa hädin tuskin itsensä pysäytettyä alamäessä.
Matkalla näin muutamia rusikoituja kaiteita teiden vieressä ja sähköpylväsviraston miehiä korjaamassa sähköpylvästä.
Juuri, kun olin saapumassa kylään, alkoi sataa. Ajoin sateen läpi kylätiellä etsien paikkaa, johon pysäköidä. Sellainen löytyi erään hotellin sivustalta. Sitten menin markkinoille sadetta pitämään. En uskonut sateen kestäisi kauaa. Palvelu oli niin englanninkielistä, että kaikki turistirysähälyttimeni pärähtivät yhtä aikaa päälle. Tiesin myös suurimman osan rakennuksista olevan hotelleja ja katukuvassa oli todella paljon ulkomaalaisia.
Kävelin pitkänmallisen yhdeltä sivulta avoimen torirakennuksen katoksen alle teeskennellen katselevani myytävää tavaraa. Lopulta eräs torimyyjä syötti minulle ilmaiseksi niin monta pähkinä- ja hedelmämaistiaista, että minun oli pakko ostaa häneltä pussillinen pistaasipähkinöitä 100 bahtilla, jotten olisi jäänyt ylenmäärin kiitollisuudenvelkaan. Ovela paskiainen. Hän oli kuitenkin rehellinen, ja sanoi kysyttäessä pähkinöiden tulevan Taiwanista.
Ostin vesipullon erään toisen kojun kylmäkaapista. Minua tosin oudoksutti se, että kaappi vaikutti äänettömältä. Vesi oli silti kylmää.
Sateen tauottua kävelin takaisin mopolle, ja jätin kypärän sinne. Lähdin sitten kiertämään kävellen kylän keskellä olevaa järveä. Järvellä oli lauttoja, jotka oli tarkoitettu turistien kuskaamiseen. Järveltä ei ollut nimittäin yhteyttä mihinkään muuhun vesistöön.
Turistirysyydestään huolimatta kylä oli varsin hauskan näköinen punaisine kiinalaislyhtyineen ja ympäröivine teepensaiden täyttämine vuorenrinteineen. Aamusumun aikaan se oli kuulemma vieläkin näyttävämpi. Hotellit olivat melko kalliita, mutta näin useita kylttejä, joissa luki hong waang eli vapaita huoneita. Teksti oli joka kerta vain thaiksi. Paikallista kieltä puhumalla sieltä olisi ehkä voinut löytää edullisen yöpaikan itselleen.
Ohitin kävelyreissullani useita käynnissä olevia generaattoreita. Yhdistin tämän lopulta hiljaiseen kylmäkaappiin ja näkemiini sähkönlähetysviraston työntekijöihin, ja totesin että täällä taitaa olla sähkökatko. Lukuisista generaattoreista päätellen se ei ollut harvinainen tapahtuma. Viidakon keskellä olevat sähkölinjat varmaan rikkoutuvat jatkuvasti.
Päädyttäni takaisin torikadulle päätin tavoistani poiketen kokeilla jotakin paikallista ravintolaa. Lähelläni oli Mapsin mukaan sellainen, jolla oli 4.9 tähteä. Se oli kuitenkin kiinni. Onneksi aivan tämän ravintolan vieressä oli toinen ravintola, jolla oli 4.8 tähteä. Palvelu oli thainkielistä ja annokselle tuli hintaa vain 50 bahtia. Tilasin keltaista curryä ja melkein jätin sen syömättä nähdessäni annoksen. Siinä vaikutti olevan melko paljon chiliä. Ei sitä sitten kuitenkaan ollut juurikaan, ja annos oli maultaan erinoimainen. Parempaa ja halvempaa tämä oli kuin suurin osa siitä, mitä pääkaupungissa tarjoiltiin. Ehkä tällä kylällä on vielä toivoa.
Nousin vielä yhteen näköalapaikkaan (hotellin omistama, käytin ninjamaista lähestymistapaa sinne päästäkseni), josta kuvasin kylän. Ohitin muutaman työntekijän, jotka korjasivat tälle hotellille johtavaa tietä heittelemällä sille ämpärillä betonia. Sitten nousin jälleen pyörän selkään ja päätin yrittää ajaa Burmaan, se kun oli sopivasti tuossa vieressä.
Ajoin pari kilometriä raja-asemalle. Siellä oli portti ja rajavartijan näköisiä miehiä. Puhuttelin heistä virallisimman näköistä, ja kysyin voiko Burmaan mennä. Hän ilmaisi, että Burmaan meneminen ei ollut sillä hetkellä sallittua. Niin Google Mapsin arvosteluissakin oli sanottu, eli en ollut yllättynyt. Piti kuitenkin katsoa, että olisivatko muuttaneet mielensä.
Lähdin takaisinpäin. Näin matkalla vielä lisää kaatuneita sähköpylväitä.
Pysähdyin vesiputouksella, jonka ohi olin tulomatkalla ajanut. Se oli kansallispuistossa, johon piti ostaa lippu 100 bahtilla. Tein niin ja pääsin katsomaan putousta. Se olikin ihan komea ilmestys. Lisäksi kävin tänään vessassa. Eilen mentiin pysähdyksettömällä taktiikalla, tänään syöminen kesken päivän pakotti näemmä yhden pysähdyksen taktiikkaan.
Jatkoin matkaa kohti Baan Sop Pongin kylää, jossa minulla oli varattuna hotelli. Sinne mennessäni näin kuitenkin kyltin, jossa luki “kalaluola”. Se kuulosti kiinnostavalta. Pääsin alueelle sisään näyttämällä hankkimaani kansallispuiston lippua.
Käveltyäni vähän matkaa hyvin hoidettuja puistoteitä pitkin saavutin tämän “luolan”. Puiston läpi kulki jokia, joissa ui runsaasti suuria kaloja. Niitä oli mahdollista ruokkia. Yksi joki sai alkunsa ilmeisesti maan alta, ja vuoren kyljessä olevassa painaumassa oli lattiassa reikä, josta vesistön näki. Reiässä tosin oli niin paljon kaloja, että vettä ei juuri näkynyt. Paikalla oli ilmeisesti jotain uskonnollista merkitystä, ja kalojen syömisen uskottiin johtavan kiroukseen. Kiintoisaa.
Ajoin eteenpäin Mapsissa olleelle näköalapaikalle, joka oli tien vieressä. Sieltä oli eittämättä hyvät näkymät. Minua puhutteli kyseisellä taukopaikalla eräs malesialainen moottoripyöräjengiläinen. Saatatte pohtia, mistä arvasin hänen ammattinsa. Yksinkertaista, hyvät Watsonit. Hänellä oli päällään nahkaliivi, jonka selkäpuolella oli suuri moottoripyöräjengin logo ja etupuolella Malesian lippu. Jengiläinen arveli aluksi minun olevan saksalainen.
Minä puolestani puhuttelin eräitä paikallisia naisia. He pitivät paikalla torikojuja, mutta en ymmärtänyt sanaakaan heidän puheestaan. Sain selville heidän olevan Lahi-kansaa ja puhuvan tiibetinburmalaista Lahin kieltä, jossa on seitsemän toonia.
Juuri, kun olin pari kilometriä hotelliltani alkoi jälleen sataa. Ostin ruokaa 7-Elevenistä ja menin sitten hotellia etsimään. Se löytyikin nopeasti. Melko… rustiikkinen kokemus tällä kertaa. Lattia oli vinossa, ilmastointia ei ollut ja kuumaa vettä ei tuntunut tulevan suihkun hanasta. Hotelli sijaitsi joen vieressä, ja veden äänet tekivät sateen loppumisen havainnoinnin mahdottomaksi. Wifi sentään toimi poikkeuksellisen hyvin ja lisäksi hotellissa oli hasistarjoilu.
Matkamittari näyttää 28 466 kilometriä, eli tänään on ajettu 131 kilometriä. Pikkuvarvas on vaihtanut värinsä suurilta osin normaaliksi eikä särje enää edes koskettaessa.