Lähdin Paista kello 11 aamulla. Kersantti otti avaimen murahdellen vastaan.
Kurkussa tuntuu oikealla puolella sen verran pistävää kipua, että siellä taitaa olla afta.
Seuraava pysäkki olisi Chiang Mai, eli paluu lähtöpisteeseen. Suuntasin mopollani vuoristoon.
Huomasin, että olin unohtanut tankata ja seuraavalle asemalle olisi 80 kilometriä. Päätin silti jatkaa matkaa, ja melko pian vastaan tulikin taukopaikka ja koju, jossa myytiin polttoainetta vanhoista viinapulloista. Ostin yhden litran 50 bahtilla. Ainakin luulin sen olevan litran pullo. Se kuitenkin lisäsi polttoaineen määrää vain kahdesta palkista kolmeen. Pohdin (enkä suinkaan ensimmäistä kertaa), että olisi kauhean kiva tietää, montaako kilometriä tai edes mitä polttoainemäärää yksi palkki tarkoittaa.
Jatkoin matkaani kuitenkin huomattavasti tyytyväisempänä kuin aiemmin. Mutkitteleva tie tuntui tosin nousevan yläspäin loputtomiin, ja mietin, että eikö tämä nousu ikinä lopu.
Kun vastaan tuli kansallispuiston portti, pysähdyin tiensivuun ja katsoin karttaa. Vähän matkan päässä olisi kuumia lähteitä, joita olisi hauska käydä katsomassa. Ne kuuluivat samaan kansallispuistoon, eli samalla 300 bahtin lipulla pääsisin molempiin paikkoihin. Päätin siis ajaa kansallispuistoon.
Olikin hyvä, että tein niin. Ajettuani vähän matkaa vastaan tuli nimittäin kyltti “Doi Kiew Lom Viewpoint - 1635m (MSL.)” ja aivan ilmiömäisen upea maisema. Se oli samankaltainen kuin Inthanonilla parhaina päivinä. Sää oli täysin kirkas ja näkyvyys erinomainen, ei yhtään pilvenpökkelöä maiseman edessä. Useaan ottamaani kuvaan tallentui myös maisemaa valokuvannut munkki.
Jatkoin eteenpäin ja löysin leirintäalueen. Sieltäkin oli kohtuullinen maisema ja paikalla oli muutama ihminen telttoineen. Tie loppui pian tämän jälkeen ja lähdin takaisinpäin.
Päätiellä havaitsin, että alue oli altis maanvyöryille. Näin kahdessa kohtaa, kuinka suuri määrä multaa ja savea oli valunut tien viereisestä rinteestä ajoradalle. Maanvyörynlakaisuministeriön työmiehet olivat korjaamassa asiantilaa työkoneiden avulla.
Käännyin sivutielle, joka johti kuumalle lähteelle. Sillä oli vielä enemmän multakasoja kuin päätiellä, niin monta että lopetin laskemisen. Usein vain yksi ajokaista oli vapaana, ja siivoajia ei näkynyt missään. Tätä tietä melko pitkään ajeltuani tulin pieneen kylään, jossa kaivuri oli juuri siirtämässä tieltä vielä isompaa maanvyöryä.
Viimein pääsin kansallispuiston portille, jossa metsänvartija tarkasti lipun ja päästi minut sisään. Hyväkäs tosin piti lipun itsellään. Tämä oli ikävää, olin suorastaan alkanut keräillä näitä lippuja.
Laitoin mopon parkkiin ja lähdin luontopolulle, joka kulki lähteiden suuntaan. Aikani pusikossa tarvottuani löysin geysirin. Laajalla viidakon keskellä olevalla kentällä oli useampikin kolo, joka syöksi kiehuvaa vettä ylöspäin tasaisena virtana. Alueen täytti höyry.
Jatkoin kävelemistä polulla. Päädyin ulkoilmakylpylään. Siellä oli useita suuria uima-altaita, jotka oli täytetty kuumalla vedellä. Eräs metsänvartija tuli sanomaan, että niissä sai vapaasti uida. Alueella oli myös mökkejä, joita sai ehkä vuokrata.
Kello oli nyt noin 15. Päätin kokeilla allasta, ja menin vaihtamaan vaatteet vaatteenvaihtokoppiin. Sitten menin altaaseen lojumaan. Havaitsin, että alueella ei ollut minkäänlaista internet-yhteyttä. Jossakin vaiheessa paikalle tuli kaksi muuta turistia, jotka saattoivat kielen perusteella olla hollantilaisia. En ollut aivan varma. Myös metsänvartija tuli jälleen paikalle. En saanut olla enää altaassa ylhäisessä yksinäsyydessäni, ja päätin jatkaa matkaa Chiang Maihin. Sinne ajaisi tästä kuulemma parisen tuntia. Google Maps väitti offline-tilassa matkan kestävän jopa kolme tuntia, mutta se oli ollut ennenkin väärässä.
Bensaa oli jälleen jäljellä 2 palkkia. Kävin erään matkalla olevan kylän kotikutoisella huoltoasemalla tankkaamassa, koska oikeitakaan huoltoasemia ei ollut näkynyt ainuttakaan. Bensa maksoi 54 bahtia/litra. Uusi ennätys.
Ajelin sitten eteenpäin kunnes vuoristomaisemat muuttuivat tasangoksi ja olin jälleen Chiang Main liepeillä. Ajoin kaupungin ohi paikkaan, jossa paikalliset kuulemma viettivät Yi Peng -festivaalia. Se oli kuulemma melkein kuin Loi Krathong, mutta ei ihan. Paikallisena erikoisuutena olivat lentävät lyhdyt. Lyhdyt sytyttävät kuulemma joka vuosi jotain tuleen, ja siksi hallitus haluaisi kieltää sen. Lyhtyjen käyttö itse kaupungissa onkin kuulemma jo kielletty, mutta nyt se järjestettiin 20 kilometriä kaupungin ulkopuolella. Jokin taho järjestää 120€ hintaisilla pääsylipuilla vastaavaa tapahtumaa, mutta se on vain keino kerätä turisteilta manitbois. Pääsylippujen myyminen Yi Pengiin on kuin Raumanmeren Juhannus ottaisi haltuunsa juhannus-termin ja väittäisi ulkomaalaisille, että ainoa tapa kokea juhannus Suomessa on heidän maksullinen juhannusjuhlansa. Satoja vuosia vanhan perinteen seuraamiseksi ei tarvitse ostaa pääsylippuja.
Thaimaalaisissa perinnejuhlissa on se vika, että kaikki tulevat aina paikalle. Kaikki 71.8 miljoonaa ihmistä vauvasta vaariin ja turistit päälle. Ruuhka oli hirveä, mutta onnistuin luovimaan mopollani sen läpi. Pari kertaa yritin hieman turhan ahtaasta välistä, mutta en onneksi osunut mihinkään. Poliisi ohjasi liikennettä, ja lopulta sain moponi parkkiin järven tai lammen rannalle. Tilaisuus järjestettiin paikassa, joka oli ilmeisesti järveä ympäröivä puisto.
Ihmisiä oli valtavasti ja kojuja samoin. Niistä sai ostaa lentäviä lyhtyjä, ilotulitteita, krathongeja ja ruokaa. Jokin esiintymislavakin paikalla oli. Kello oli nyt noin 17:30. Ihmisiä oli paikalla niin paljon, että käveleminen oli vaikeaa.
Ostin hirveän ihmisruuhkan keskellä muutaman grillivartaan ja yritin sitten päästä ihmismeren läpi etsimään sopivaa paikkaa, jossa voisin katsella lyhtyjen lähettämistä. Turistit töllistelivät ja kuvasivat, vaikka taivaalla oli toistaiseksi vähemmän lyhtyjä kuin mitä saan itse aikaiseksi lähettää uutenavuotena.
Lopulta löysinkin sopivan paikan. Järven rantatörmä laskeutui melko jyrkästi alaspäin, mutta löysin paikan, jossa pystyi istumaan mukavasti kuivien ruohonkorsien päällä seuraamassa tapahtumia.
Tilaisuus oli varsin näyttävä, jahka lyhtyjä alkoi nousta taivaalle enemmän. Ja niitähän nousi, paksuna katkeamattomana virtana. Joku kuulutti, että lyhtyjen massalähetys olisi vuorossa kello 20.
Istuskelin siinä varsin tyytyväisenä odottaessani tätä ajankohtaa.
Ehkä kymmenen metriä edessäni oli puusta tehty kävelysilta, joka kulki järven päällä. Se oli ollut aluksi tyhjä, mutta ehkä tunnin jälkeen siihen tuli kaksi ihmistä. Sitten kaksi lisää. Sillalle meneminen oli taatusti kielletty, koska muuten se olisi ollut täynnä ihmisiä alusta alkaen. Nyt kun siellä kuitenkin hillui muutama tyyppi, kynnys kiellon rikkomiselle oli pienentynyt huomattavasti. Vähän ajan päästä se olisi niin täynnä populaa, että en näkisi heidän takaansa enää lyhtyjä lähettäviä ihmisiä. Päätin vaihtaa paikkaa.
Onnistuin pujottelemaan joentörmällä paikkaan, joka oli lähempänä lyhtyjen lähettäjiä. Siitä näki oikein hyvin, mutta yhtä mukava se ei ollut. Maa oli kovaa, ja mopolla ajelu oli viime aikoina koetellut takamustani. Jatkuva ilotulittaminen nostatti ilmaan ruudinkäryisen savupilven. Nuoriso heitteli järveen munakranaatteja, joissa oli taatusti enemmän räjähdettä kuin suomalaisissa kranaateissa. Laitoin vastamelukuulokkeet päähän suojellakseni itseäni meteliltä.
Illan pimentyessä lyhtyjen nousu taivaalle jatkui. Kuten olin arvellut, silta täyttyi ihmisistä, jotka jättivät nyt kiellot täysin huomiotta. Vieressäni pari alakoululaisen näköistä ihmistä ammuskeli järven ylle metrisillä roomalaisilla kynttilöillä oletetun äitinsä valvonnassa (jos sitä voi valvonnaksi sanoa). Yksi kynttilä tulitti varmaan useita minuutteja yhtä soittoa. Montaako lakia tässä rikottaisiin, jos oltaisiin Suomessa? Ensiksi, tuollaiset ilotulitteet oli nykyisin kielletty, koska ihmiset käyttivät niitä juuri tuolla tavalla. Toiseksi, ilotulitteen luovuttaminen alaikäiselle. Kolmanneksi, ilotulitteen ampuminen kädestä. Neljänneksi, ei suojalaseja. Viidenneksi, etäisyys yleisöstä oli liian pieni.
Kello 20 tuli ja meni, mutta mitään lyhtyjen joukkolähetystä ei tapahtunut. En tosin kokenut jääneeni mistään paitsi, koska lyhtyjä lähti muutenkin taivaalle valtavia määriä. Sammuneita lyhtyjä leijaili myös alas, lähin parin metrin päähän istumapaikastani.
Odotin kello 20:30 asti ja lähdin sitten hotellille toivoen, että check-in olisi yhä auki. Kaikissa paikoissa ei ole 24/7 -vastaanottoa. Agodan mukaan mitään ongelmaa ei kuitenkaan ollut. Hotellille oli matkaa 30 kilometriä, se oli aivan toisella puolella kaupunkia melko lähellä mopovuokraamoa. Onneksi olin varannut sen kuukausia etukäteen, hinnat olivat kuulemma raketoineet tähtitieteellisiksi festivaalista johtuen.
Minulta kesti hyvän aikaa löytää moponi ja vielä kauemmin pujotella se auto- ja ihmismeren läpi moottoritielle. Ruuhka oli jälleen aivan hirveä, vaikka kaikki ihmiset eivät suinkaan olleet lähdössä samaan aikaan pois. Puheet joulun paluuliikenteestä voi unohtaa, se ei ole mitään Yi Pengin paluuliikenteeseen verrattuna.
Kävin matkalla huoltoasemalla tankkaamassa (taas) ja lisäksi 7-Elevenissä ostamassa vähän iltaruokaa.
Hotelli oli kuin olikin yhä auki saapuessani sinne noin kello 22. Sitä piti thaimaalainen nainen ja iäkäs länsimaalainen mies. Miehelle täytyy antaa respektiä siitä, että hän osasi thaita ainakin jonkin verran. Huone oli länsimaalaistyyppinen ja paras, jonka olen tällä matkalla nähnyt.
Matkamittari näyttää 28 814 km eli tänään on ajettu 205 kilometriä.