Lentokone mallia Boeing 787 Dreamliner lähti matkaan varttia yli puolenyön. Matkatavaroita ei onneksi punnittu, vaikka olihan minulla nykyisin keinot olla välittämättä sellaisesta.
Lentokoneessa vieressäni istui thaimaalainen pariskunta. Mies alkoi jutella innokkaasti huomatessaan, että osasin thaita. Hän antoi käyntikorttinsa, jossa luki että hän työskenteli jonkinlaisessa taksi- tai bussifirmassa nimikkeellä “manager”. Hän kysyi, mitä nimeni tarkoitti. Jostain syystä thaimaalaiset kysyvät sitä aina. Selitin sen tulevan Raamatusta Jeremiaan kirjasta, ja tarkoittavan “Jumala kohottaa”. Puheeksi tulivat myös tokeegekot, ja mies sanoi, että sellaisista voi saada myytäessä 10€/kappale. Ei ihme, että ne olivat harvinaistuneet viime vuosina, jos niistä sai noin paljon pyydystettynä lemmikeiksi tai kiinalaisen lääketeollisuuden raaka-aineiksi.
Koneessa oli tarkoitus nukkua, mutta eihän siitä mitään tullut ennen kuin neljältä aamulla. Kone laskeutui kuudelta, tai paikallista aikaa siis kahdeksalta. Inhoan lentämistä yöllä, mutta minulla ei ollut tällä kertaa vaihtoehtoja. Muunlaisia lentoja ei yksinkertaisesti ollut saatavilla, vaan ne oli myyty loppuun naurettavan aikaisin.
Toinen lentokone lensi niin läheltä omaamme, että näin sen perämerkin. Malaysia Airlines.
Rakkaat lukijat, terrrrrrrrrrrvetuloa matkalle erikoiseen mutta kummalliseen Japaniin. Kuten olen varmaan aiemminkin tuonut esille, se on ainoa maa, johon olen viimeiseen vuoteen oikeasti halunnut matkustaa.
Japanin historiaa on erittäin tärkeä ymmärtää, koska ilman sitä ei voi selittää, miksi koko Kaakkois- ja Itä-Aasia on sellainen kuin se on. Historia ulottuu kymmenientuhansien vuosien taakse, jolloin Japanin saaret olivat yhteydessä mantereeseen. Tuolloin saarille saapui metsästäjä-keräilijöitä, jotka asuttivat saaria vuosituhansia. 1000-800 eaa. saarelle saapui mantereelta uusi kansa, joka osasi viljellä riisiä ja käyttää metalleja. Se syrjäytti tai sulautti metsästäjä-keräilijät itseensä varsin nopeasti. Hiljakseen keskiseen Japaniin syntyi Yamaton imperiumi, jonka monarkit hallitsevat Japania vielä tänäkin päivänä. Yamatoiksi (tai ihan vain japanilaisiksi) kutsuttu etninen ryhmä muodostaa niin ikään suuren osan (98%) Japanin nykyväestöstä. Yamato-imperiumi laajeni Japanin sisällä osaksi sotimalla, mutta lähinnä diplomatian keinoin. Joku keisarikunnassa osasi ilmeisesti kirjoittaa, koska valtio kävi diplomaattista kirjeenvaihtoa Kiinan kanssa. Kirjoitustapa oli kiinalainen, ja Japanissa käytetään edelleen kiinalaisia kirjoitusmerkkejä eli kanjeja.
Vuonna 538 buddhlaisuus saapui Japaniin Koreasta ja alkoi elää yhteiseloa shintolaisuuden rinnalla. Lisäksi maa alkoi ottaa mallia kiinasta yhteiskuntansa kehittämisessä. Kaikki maat kansallistettiin, ja keisari sai näin keskitettyä valtaa itselleen. Kapinoita ja sisällissotia syttyi aina silloin tällöin. Pääkaupunki siirrettiin Naraan 710 ja siitä tuli maan ensimmäinen urbaani keskus. Luonnonkatastrofit ja isorokkoepidemiat tappoivat Nara-kaudella puolet maan populaatiosta.
Heian-kaudella vuodesta 794 vuoteen 1185 pääkaupunki siirrettiin Kiotoon joitain kymmeniä kilometrejä Narasta pohjoiseen. Keisarin valta heikkeni ja hovin huomio keskittyi sisäisiin valtataisteluihin. Maan ylhäisö onnistui keplottelemaan itselleen verovapauksia ja sai aiemmin kansallistetun maan merkittäviltä osin hallintaansa. Syntyi mahtisukuja, joilla oli rahaa kuin roskaa, yksityisarmeijoita ja enemmän valtaa kuin keisarilla itsellään. Yhdelle tällaisen yksityisarmeijan komentajalle annettiin hänen saavutustensa perusteella titteli shogun; kenraali, joka kukistaa barbaarit. Barbaareilla viitattiin ensin Emishi-kansaan Japanin pääsaaren pohjoisosassa, sitten Ainu-kansaan Hokkaidolla.
Vähemmän yllättäen mahtisuvut alkoivat ennen pitkää sotia keskenään. Voittajasta tuli Japanin todellinen hallitsija. Keisariin ei kukaan uskaltanut koskea, vaan hän pysyi edelleen Japanin muodollisena johtajana. Japanin ylimystö ryhtyi maaherroiksi, joista käytettiin nimeä daimio ja jotka hallitsivat maata samurai-armeijoiden avulla. Käytännössä maa jakautui jälleen pikkuvaltioihin, joka vuoroin sotivat ja vuoroin liittoutuivat keskenään. Tätä jatkui neljäsataa vuotta, eikä maahan kohdistunut tuona aikana juurikaan ulkoisia vaikutteita. Poikkeuksen muodostavat Kublai-kaanin mongoli-invaasio ja portugalilaisten saapuminen.
Mongolit lähettivät vuosina 1266-1273 maahan lähettiläitä kuusi kertaa vaatien Japanin alistumista mongolivallan alle. Silloin vallassa ollut Kamakura-shogunaatti jätti mongolien vaatimukset täysin omaan arvoonsa. Vuonna 1274 hyökkäys viimein alkoi, ja mongolien yhdeksänsadan aluksen laivasto hyökkäsi Koreasta käsin kaupunkiin, joka on nykyään nimeltään Fukuoka. Mongolit saivat haltuunsa ensin Tsushiman saaren, sitten Ikin saaren ja polttivat Hakatan kaupungin nykyisen Fukuokan alueella. Mongolien japanilaisesta poikkeavat taistelutaktiikat ja paukkupommit hämmensivät samuraita suuresti ja mongolit etenivät useita kilometrejä sisämaahan. Illan pimentyessä hyökkääjät kuitenkin pelkäsivät sotilaidensa olevan liian väsyksissä etenemään enempää ja he päättivät perääntyä. He vetäytyivät takaisin aluksiinsa. Yön aikana laivasto katosi. Paikalle oli sattunut sopivasti taifuuni, joka tuhosi mongolien laivoista ainakin kolmanneksen. Loput vetäytyivät Koreaan.
Vuonna 1281 mongolit yrittivät uudelleen. Tsushima vallattiin jälleen helposti. Shogun oli kuitenkin ollut täysin varma, että mongolit yrittäisivät hyökkäystä ennen pitkää uudelleen ja hyökkääjät joutuivatkin toteamaan Fukuokan nyt vahvojen linnoitteiden suojaamaksi. Yritykset saavuttaa sillanpääasema epäonnistuivat. Kaiken huipuksi paikalle sattui jälleen taifuuni, joka tuhosi jälleen suurimman osan mongolien laivastosta. Japanilaiset kutsuivat sitä nimellä jumalainen tuuli eli kamikaze (kami = japanilaistyyppinen jumaluus, kaze = tuuli). Aniharva hyökkääjistä selvisi sotaretkestä hengissä, ja japanilaiset saivat maineen niin urheana ja väkivaltaisena kansana, ettei kukaan halunnut hyökätä sinne vuosisatoihin. Voisi kuitenkin sanoa, että vaikka Japani voitti, niin shogun hävisi. Invaasion torjuminen kävi kalliiksi, eikä vasalleille ollut tarjota uusia maa-alueita palkkioksi sotimisesta. Kamakura-shogunaatti tuli tiensä päähän ja syrjäytettiin.
1543 ensimmäiset eurooppalaiset saapuivat Japaniin ja alkoivat tehdä lähetystyötä sekä käydä kauppaa japanilaisten kanssa. Keskenään nahistelevat daimiot ostivat mielellään portugalilaisten aseita, erityisesti musketteja. Ensimmäinen portugalin-japanin sanakirja valmistui 1603 ja oli tarkoitettu lähetystyötä varten. Eurooppalaiset eivät kuitenkaan koskaan yrittäneet valloittaa Japania siirtomaakseen, koska siellä ei ollut juurikaan luonnonvaroja ja maanviljelykseenkin sopi vain kymmenesosa maa-alasta. Lisäksi kaukana Euroopasta sijaitsevan saarivaltion valloittaminen olisi vaatinut valtavasti resursseja.
Samoihin aikoihin portugalilaisten saapumisen kanssa vaikutusvaltainen daimio Oda Nobunaga päätti liittolaisineen yhdistää Japanin. Taitava strategi ja keinoja kaihtamaton sotapäällikkö valloitti Kioton 1568. Hänen liittolaisensa kuitenkin petti ja murhasi hänet ja Oda kuoli 1582 ennen kuin oli saanut koko Japanin hallintaansa. Yksi hänen kenraaleistaan, talonpojaksi syntynyt mutta Odan ylentämä Toyotomi Hideyoshi kosti herransa kuoleman ja saattoi Japanin yhdistämisen loppuun.
Toyotomin kuoleman jälkeen alkoi jälleen lyhyt sisällissota, jossa niin ikään edellinen Odan liittolainen Tokugawa Ieyasu voitti Toyotomi Hideyoshin perilliset taistelussa. Japani pysyi yhtenäisenä, ja Tokugawa jälkikasvuineen hallitsi Japania 268 vuotta vuosina 1600-1868. Heitä kutsuttiin Tokugawa-shogunaatiksi ja aikakautta Edo-kaudeksi, koska pääkaupunki siirrettiin Edoon,josta tuli maailman suurin kaupunki. Edo tunnetaan nykyään nimellä Tokio.
Edo-kautta leimasi Japanin täydellinen eristäytyminen muusta maailmasta ja sotilasdiktaattorin tavoin toimivan shogunin jakamat ankarat rangistukset, jotka vaihtelivat ristiinnaulitsemisesta elävältäkeittämiseen. Kaikki ulkopuoliset vaikutteet kiellettiin, kristinuskoiset tapettiin, japanilaiset ulkomaanmatkailijat tapettiin, ulkomaalaiset japaninmatkailijat tapettiin ja merikelpoisten alusten rakentaminen kiellettiin. Toisaalta koulutus lisääntyi ja jopa kolmannes kansasta oppi lukemaan. Lisäksi taiteet kukoistivat ja hallinnolliset uudistukset sekä infrastruktuurin kehittäminen edistivät talouskasvua.
Sitten tuli vuosi 1853. Yhdysvaltainen kommodori Matthew C. Perry seilasi höyrylaivoillaan tokionlahteen säikäyttäen hyörykoneesta tietämättömät japanilaiset pahanpäiväisesti. Lisäksi kommodori määräsi ilmeisessä pelottelutarkoituksessa laivansa ampumaan tykeillään paukkupanoksia. Hän vaati Japanin satamien avaamista yhdysvaltalaisalusten käyttöön ja palaavansa vuoden päästä kuulemaan vastauksen. Kommodori palasi jo puolen vuoden päästä vielä isommalla laivastolla ja näin Japani pakotettiin käytännössä aseella uhaten avautumaan ulkomaankaupalle.
Nöyryyttävä sopimus ei miellyttänyt läheskään kaikkia japanilaisia. Usko shogunaattiin oli jo aiemmin heikentynyt huonosti hoidettujen nälänhätien myötä, ja nyt oli todistettu, että shogun ei kyennyt suojaamaan Japania ulkovaltoja vastaan. Lisäksi samurai-inflaatio tarkoitti, että maassa oli lähes kaksi miljoonaa samuraita, eikä hallituksella ollut varaa maksaa heille kunnollista palkkaa. Kauppiailla ja jopa tavallisilla talonpojilla asiat olivat usein paremmin kuin muodollisesti jalosukuisilla samurailla.
Eteläisten alueiden mitta tuli täyteen 1868. Jo osittain unohdettu keisari, 15-vuotias Meiji etsittiin Kiotosta, ja hän lupasi tukea vallankumousta. Lohikäärmeen vuoden sodassa shogun Tokugawa Yoshinobu syrjäytettiin, ja alkoi yksi Japanin historian merkittävimmistä vaiheista: Meiji-restauraatio. Sillä tarkoitetaan vallan palautumista keisari Meijille satojen vuosien shogun-hallinnon jälkeen. Japanilainen ylimystö totesi, että aiemmasta muukalaisvihasta viis, maan oli modernisoiduttava tai se valloitettaisiin. Eristäytymisestä luovuttiin, ja mentiin toiseen ääripäähän. Kaikki meni uusiksi: kalenteri, koululaitos, pankkilaitos, perustuslaki, läänijako, arkkitehtuuri, vaatteet, kampaukset, kirjallisuus, lääketiede. Suuri määrä tehtaita ja rautateitä rakennettiin. Keisari julistettiin jumalaksi. Paljon vanhaa hävitettiin, kuten esimerkiksi suurin osa Japanin linnoista ja monia vanhoja temppeleitä. Perinteinen nähtiin monesti takaperoisena. Brittiläiset olivat tukeneet keisarillisia sodassa esimerkiksi asekaupalla vahvistaakseen vaikutusvaltaansa shogunia tukeviin ranskalaisiin nähden, ja satoja ulkomaalaisia asiantuntijoita palkattiin neuvonantajiksi niin briteistä kuin muualtakin. Samurait lakkautettiin asteittain, joka johti useampaan samuraikapinaan. Keisarilliset olivat kuitenkin voitokkaita.
Saatuaan maansa kuntoon japanilaiset olivat voimansa tunnossa ja alkoivat riehua ulkomailla. 1894 Japanin Imperiumi hyökkäsi Kiinan hallitsemaan Koreaan. Japanin uudenaikaiset asevoimat murskasivat kiinalaisten maavoimat ja upottivat suuren osan Kiinan laivastosta. Vuonna 1904 Venäjän-Japanin sodassa Japani tuhosi koko Venäjän Tyynenmeren laivaston ja vielä varmemmaksi vakuudeksi hätiin tulleen Itämeren laivaston. Korea liitettiin Japaniin 1910.
Ensimmäisessä maailmansodassa Japani tuki liittoutuneita. Se valloitti itselleen Saksan siirtomaat kaukoidässä (pienet tyynenmeren saarivaltiot ja tukikohta Kiinassa) ja sai sodan jälkeen pitää ne. Lisäksi Japanin laivasto suojeli liittoutuneiden sotilas- ja varustekuljetuksia ja sen teollisuus tuotti liittoutuneille sotatarvikkeita.
Keisari Hirohito nousi Japanin krysanteemivaltaistuimelle joulupäivänä 1926. Hänestä tuli Japanin 124. keisari, joka hallitsi aina kuolemaansa asti, vuoteen 1989. Sen jälkeen hän sai nimen Showa, ja tuota aikaa alettiin nimettä Showa-kaudeksi.
1930-luvun alussa nationalismiaate ja militarismi voimistuivat Japanissa. Keisarinpalvontaa ja bushido-aatetta oli saarnattu lapsille koulussa jo vuosia, ja monet Japanissa olivat sitä mieltä, että oli suorastaan heidän velvollisuutensa valloittaa muita “kehittymättömiä” maita. Myös mongolien hyökkäykset olivat edelleen muistissa, ja useat uskoivat, ettei Japani voi hävitä sotaa eikä Japanin pääsaaria voi valloittaa. Japanilaiset zaibatsu-megakorporaatiot kuten Sumitomo, Mitsui, Mitsubishi ja Yasuda kaipasivat toimintaansa varten luonnonvaroja, joita Japanissa ei liiemmälti ollut. Japani päätti ratkaista raaka-ainepulansa sodalla. Keisarillisen Japanin armeija hyökkäsi jälleen Mantshurian alueelle Kiinaan perustaen sinne ja Mongolian alueelle nukkevaltion. Näin ollen vuoteen 1939 mennessä Japanin Imperiumi oli saanut haltuunsa koko Korean niemimaan, laajoja alueita Kiinasta ja Mongoliasta, Tyynenmeren saaret ja lisäksi Formosan saaren, jolle myöhemmin perustettiin Kiinan tasavalta eli Taiwanin valtio.
Yhdysvallat ei pitänyt Kiinan valloittamisesta, vaan asetti Japanille talouspakotteita estääkseen strategisten resurssien kuten öljyn viennin Japaniin. Tämä oli kova isku, koska Japanilla tai sen valloittamilla alueilla ei ollut öljyä omasta takaa. Japanilla oli kaksi vaihtoehtoa: luopua Mantshuriasta ja menettää kasvonsa tai valloittaa lisää maata resurssipulasta päästäkseen. Japani valitsi jälkimmäisen vaihtoehdon. Se päätti solmia yhteistyösopimuksen Adolf Hitlerin ja Benito Mussolinin kanssa, ja liittyi akselivaltoihin. 1940 Hitler valloitti Ranskan, ja vähän sen jälkeen Japani hyökkäsi Ranskan Indokiinaan eli nykyiseen Laosiin, Vietnamiin ja Kamputseaan. Alueella olevista Ranskan joukoista ei ollut vastusta japanilaisille.
Vuotta myöhemmin, 7. joulukuuta 1941 Japani teki yllätyshyökkäyksen Havaijille Pearl Harborin laivastotukikohtaan tavoitteenaan lamauttaa Yhdysvaltain laivasto tyynenmeren alueella. Japani iski lentotukialuksiltaan käsin yli neljälläsadalla hävittäjällä ja onnistuikin laivaston tuhoamisessa. Japani ei kuitenkaan onnistunut upottamaan Yhdysvaltain lentotukialuksia, jotka eivät olleet hyökkäyksen aikana tukikohdassa. Japani ei myöskään edes yrittänyt tuhota Pearl Harborin logistiikkakeskusta, joka osoittautui sodan pitkittyessä strategiseksi virheeksi. Yhdysvallat julisti sodan Japanille ja liittyi toiseen maailmansotaan liittoutuneiden puolella.
Kolme päivää Pearl Harborin hyökkäyksen jälkeen Japani upotti HMS Prince of Walesin and HMS Repulsen hävittäen viimeisetkin liittoutuneiden alukset Tyyneltä valtamereltä. Japanilla oli sen jälkeen vapaat kädet tehdä, mitä tahtoi. Japani valloitti brittisiirtokunnat Hong Kongissa, Malesiassa ja pakotti Siamin YYA-sopimukseen. Muutamaa kuukautta myöhemmin Japani oli valloittanut myös Filippiinit ja Iso-Britannia kärsi kirvelevimmän tappionsa koskaan menettäessään Singaporen japanilaisille. Näissä taisteluissa satojatuhansia liittoutuneita jäi sotavangeiksi. Japani eteni edelleen ja maaliskuuhun 1942 mennessä Japani oli valloittanut myös Indonesian, Uuden-Guinean ja Burman. Tuolla hetkellä Japani oli yksi maailmanhistorian suurimmista imperiumeista ja hallitsi viideosaa maailman väestöstä.
Sotiessaan keisarillinen Japani teki lukemattomia sotarikoksia ja lukuisia väestön joukkotuhontoja. Satojatuhansia tapettiin joko suoraan tai pakkotyöleireillä tai tahallaan aiheutetuissa nälänhädissä. Erityisesti kiinalaisia pidettiin epäilyttävinä. Toisessa Kiinan-Japanin sodassa, jossa Mantshuria valloitettiin kuoli arviolta 10-20 miljoonaa kiinalaista siviiliä. Vähintään kymmeniätuhansia, ehkä satojatuhansia valloitettujen alueiden naisia pakotettiin ilotaloihin. Thaimaan-burman kuolemanrautatie, joka kulkee Kwai-joen yli (olette ehkä kuulleet siitä) rakennettiin orjatyövoimalla, jossa lukemattomia kuoli. Vuosien 1936 ja 1945 välillä toiminut Yksikkö 731 teki vangeilla brutaaleja ihmiskokeita mm. biologisten aseiden testaamista varten, joissa kuoli vähintään kymmeniätuhansia. Yksikään ei pelastunut. Keisarillisen Japanin julmuus sai jopa natsit näyttämään amatööreiltä, ja Japanin sotarikokset rasittavat sen suhteita muihin Aasian maihin vielä tänäkin päivänä.
Maaliskuun 1942 jälkeen Yhdysvallat oli saanut Tyynenmeren laivastonsa jälleen kuosiin ja Japanin sotaonni kääntyi. Ensin Japani menetti vahvuudestaan kaksi lentotukialusta Korallimeren taistelussa, joka päättyi tasatilanteeseen Japanin ja Yhdysvaltojen välillä. Hieman myöhemmin Midwayn taistelussa Japani menetti neljä lentotukialusta lisää. Tappio oli ratkaiseva sodan kannalta, ja aloite siirtyi Yhdysvalloille. Liittoutuneet valloittivat takaisin saaren toisensa perään, ja Japani menetti uudelleen alueet, jolta strategisia resursseja oli pitänyt saada. Helpolla liittoutuneiden voitot eivät silti tulleet: Japanilaiselle ei ollut bushido-aatteen mukaan suurempaa kunniaa kuin keisarin puolesta kuoleminen, ja japanilaiset sotilaat taistelivat usein viimeiseen mieheen vaikka tappio olisi ollut varma. Komentajat tekivät seppukun mieluummin kuin antautuivat, ja pilotit tekivät itsemurhahyökkäyksiä amerikkalaisiin sotalaivoihin.
Kesällä 1944 Yhdysvallat oli edennyt riittävästi saadakseen haltuunsa soveltuvia tukikohtia Japanin pääsaarten pommittamiseksi, ja sitten oli amerikkalaisten vuoro tehdä sotarikoksia. Tuona aikana sota oli edennyt siihen pisteeseen, että Japanissa oli jo pulaa kaikesta: polttoaineesta, teräksestä ja jopa betonista. Japani ei siksi kyennyt torjumaan pommituslentoja tai suojelemaan väestöään kunnolla. Ensin Yhdysvallat yritti pommittaa Japanilaisia tehtaita ja tukikohtia päiväsaikaan yhdeksästä kilometristä, mutta tämä ei osoittautunut kovin tehokkaksi. Pommit osuivat harvoin kohteisiinsa. Niinpä vuoden 1945 alkupuolella päätettiin pudottaa palopommeja puolestatoista kilometristä yöaikaan. Japanin kuudestakymmenestäkuudesta pommitetusta kaupungista nelisenkymmentä prosenttia tuhouttiin ja ainakin 300 000 siviiliä kuoli. Japani ei siltikään antautunut. Vasta Neuvostoliiton hyökkäys Mantshuriaan ja kahden atomipommin pudottaminen sai Japanin viimein taivuteltua antautumaan. Keisari Hirohito tiedotti antautumisesta radiossa, joskin lähetys hämmensi japanilaisia, sillä he eivät olleet koskaan ennen kuulleet keisarin puhuvan, keisari ei maininnut suoraan antautumista ja lisäksi keisarin käyttämä kieli oli niin muodollista klassista japania, että vain harva sitä ymmärsi. Osa Japanin ulkomailla olevista joukoista piti antautumista liittoutuneiden levittämänä valheena ja jatkoi sotimista, jotkut 70-luvulle asti.
Seitsemänvuotista miehityshallintoa johti kenraali Douglas MacArthur. Yhdysvalloille oli ennen kaikkea tärkeää, että Japani ei luisuisi kommunismiin. Jo atomipommin käyttäminen oli ollut osoitus tästä: Japani piti saada antautumaan ennen, kuin Neuvostoliitto tekisi maihinnousun Hokkaidoon. Miehityshallinto kohteli nyt Japania pitkälti silkkihansikkain samasta syystä. Hirohiton annettiin pitää asemansa, koska hänen tukensa katsottiin välttämättömäksi Japanin hallinnan kannalta. Keisaria tosin vaadittiin lopettamaan jumalan leikkiminen ja maasta tehtiin perustuslaillinen monarkia. Japaniin laadittiin uusi perustuslaki, joka kielsi siltä hyökkäysaseet. Sotarikoksista pidettiin oikeudenkäynti ja syyllisiä tuomittiin, mutta keisaria ei koskaan syytetty mistään ja merkittävä osa sotarikoksista lakaistiin maton alle. Esimerkiksi Yksikkö 731:n johtajat saivat armahduksen luvattuaan kertoa amerikkalaisille kaiken, minkä olivat ihmiskokeissaan oppineet biologisista aseista. Kaksi vuotta rauhan solmimisen jälkeen Yhdysvallat ryhtyi suorastaan vahvistamaan Japania toivoen saavansa siitä liittolaisen kylmässä sodassa. Neuvostoliiton liittolaiseksi sitä ei ainakaan sopinut päästää.
Yhdysvallat onnistui ylittäen kaikki odotukset. Yhdysvaltain avun ja japanilaisten itsensä tekemien päätösten seurauksena oli niin kutsuttu Japanin talousihme, jossa sodan raunioittama maa oli muuttunut 70-luvulle tultaessa yhdeksi maailman kehittyneimmistä yhteiskunnista. Japanissa valmistettiin hallituksen vahvalla tuella elektroniikkaa, autoja ja viihdettä.
Nykyajan Japani on poliittisesti erikoinen maa. Sodanjälkeistä Japania on kuvattu ilmaisulla “puolentoista puolueen järjestelmä”, jossa vallassa on ollut käytännössä yksi taho, Japanin liberaalidemokraattinen puolue, vuodesta 1955 asti. Muut puolueet ovat olleet täysin sallittuja, ne vain eivät ole menestyneet vaaleissa niin hyvin, että olisivat voineet muodostaa hallituksen. LDP on hyvin konservatiivinen puolue. Japanin pitkäaikaisin pääministeri Abe Shinzo oli LDP:n puoluejohtajana kovan linjan nationalisti ja vähätteli Japanin sotarikoksia tai kielsi niiden olemassaolon. Tämä vertautuu siihen, että Saksan liittokansleri kieltäisi holokaustin. Abe myös vaati Japanin pasifistisen perustuslain muuttamista. Hänet salamurhattiin Narassa kesällä 2022. LDP:n valtakausi on kuitenkin jatkunut myös hänen jälkeensä, ja nykyinen pääministeri Kishida Fumio on saman ultrakonservatiivisen Nippon Kaigi -järjestön jäsen kuin Abe. Järjestön tavoitteena on Japanin tekemien sotarikosten vähättelyn ja perustuslain muuttamisen lisäksi esimerkiksi sukupuolten tasa-arvon lakkauttaminen.
Japania kuvataan silloin tällöin tosielämän kyberpunkiksi. Teknologia on jo pitkään ollut läsnä japanilaisten elämässä kaikilla mahdollisilla tasoilla, Tokion neonvalot ovat kaikille tuttuja populaarikulttuurista ja maailmankuulut megakorporaatiot vetelevät naruista politiikan taustalla. Teknisestä edistyksellisyydestään huolimatta Japani on kuitenkin monin tavoin hyvin vanhoillinen maa.
Sitten asiaan.
Koneen laskeuduttua sateiseen Naritaan suuntasin pikavauhtia maahantulotarkastusjonoon. Jonottamisessa kului ainakin 25 minuuttia. On sangen eriskummallista, kuinka kansa, joka katsoo asiakseen valmistaa esimerkiksi ääriteknisiä vessanpönttöjä ei katso maahantulotarkastusta automatisoinnin arvoiseksi.
Tämän jälkeen vuorossa oli tullitarkastus, jossa kysyttiin että miksi tulen Thaimaasta. Kysymys tuli jokseenkin puskista, enkä keksinyt sanoa muutakaan, kuin että pidän ilmastosta. Se oli kuitenkin ilmeisesti riittävän yksityiskohtainen vastaus, sillä sain jatkaa matkaa.
Etsin junan, jolla päästä kaupunkiin. Viime kerralla olin käyttänyt ns. Skylineria. Se oli kuitenkin ilmeisesti tareettoman kallis pikajuna, halvempiakin olisi.
Yritin ostaa eräältä automaatilta lipun Uenoon, mutta se ei suostunut syömään seteleitäni. Arvelin sen johtuvan seteleiden keskellä olevasta taitoskohdasta. Käytin hyvän aikaa löytääkseni pankkiautomaatin, josta nostin rahaa. Se oli vaaleanpunainen, eikä vaatinut lisämaksua ulkomaisesta kortista.
Setelit olivat erilaisia, kuin muistin. Steampunk-kana oli poissa. Peijakkaat olivat vaihtaneet setelinsä, ei ihme, ettei automaatti toiminut.
Menin takaisin automaatille ja ostin lipun oranssilla linjalla Uenoon. Sitten etsin oikean värisen junan, ja istahdin siihen. Väsytti melkoisesti.
Junalta kesti varmaan tunnin verran päästä keskustaan, ja tuona aikana havaitsin, ettei se mennytkään Uenoon. Minkähänlaisen lipun olin ostanut? Jäin pois Asakusassa ja vaihdoin metroon. Portti ei päästänyt minua ulos, koska paperipiljettini oli vääränlainen. Menin lipunkorjaamisautomaatille muuttamaan piletin oikeanlaiseksi, joka maksoi muutaman jenin. Nyt pääsin jatkamaan matkaa. Vaihdoin metroon ja jäin pois Ueno-Hirokojissa.
Minulla oli Tokiossa muutamia asioita hoidettavana; olin täällä ennen kaikkea ostoksilla. Tällainen sadepäivä soveltui siihen oikein hyvin.
Ensimmäinen asia oli Mont-bellin liikkeessä asioiminen. Täällä Uenossa sattui olemaan sellainen, ja löysinkin sen melko helposti heti, kun olin vain päässyt asemalta ulos. Tokio on täynnä tunneleita ja sen metroasemat ovat melkoisia mäyränpesiä, joissa voi olla kymmeniä sisäänkäyntejä.
Kaupassa oli neljä kerrosta, ja sen valikoima teki suuren vaikutuksen saattaen suureen häpeään joka ainoan aiemmin näkemäni varustekaupan. Mont-bell tuntui valmistavan melkein kaikkea, ja muidenkin valmistajien tavaroita oli myytävänä runsain mitoin. Mitä siellä ei ollut, ei tarvittu. Menin kolmanteen kerrokseen sateenvarjo-osastolle. Suureksi yllätyksekseni siellä oli heijastava säteilyntorjuntasateenvarjo. Suomessa se olisi julistettu sesonkituotteeksi, jota ei todellakaan olisi syksyllä minkään kaupan valikoimissa. Varjo painoi 200 grammaa, puolet siitä mihin olen tottunut. Se olisi varmasti hyödyllinen Thaimaassa. Vähän pieni se oli (säde 55 senttiä), mutta se oli aina matkavarjojen ongelma. Lisäsin sen kuvaannolliseen ostoskoriini ja jatkoin tutkimista. Löysin repun kylkeen kiinnitettävät pareittain myytävät lisäpussukat, jotka sopivat Ospreyhini. Testasin niitä kaikessa rauhassa ja tein investointipäätöksen. Pussipari oli varsin kevyt, maksoi ehkä 25€ ja voisi olla hyvin hyödyllinen, jos minun tarvitsee reissuillani kuskata mukanani enemmän tavaraa kuin 28 litran reppuuni mahtuu. Jos niitä ei tarvitse, ne voi jättää matkasta pois.
Löysin kaupasta myös vesitiiviitä kompressiopusseja, joiden saumat oli hitsattu. Lännessä ne on usein teipattu, joka ei ole yhtä kestävä tapa toteuttaa vesitiiviys. Sellaisia en kuitenkaan ostanut.
Poistuin pusseineni ja varjoineni ensimmäiseen kerrokseen. Siellä oli miesten talvitakkeja. Minua kiinnosti ennen kaikkea sellainen hupullinen kevytuntuvatakki, jonka mallinimi oli Plasma 1000. Se painaa 237 grammaa ja sisältää 96 grammaa untuvaa. Lämmityksen takaa FP1000-luokan untuva, jota ei Suomessa edes myydä, mihinkään hintaan. Takki maksoi vain 260 euroa. Esimerkiksi USA:n verkkokaupassa sama takki maksoi 605 dollaria. Mainitsinko, että jeni on nykyään naurettavan halpa?
Päätin koettaa sinistä L-koon takkia. Kävelin sellaisen kanssa sovituskoppiin, ja sain välittömästi myyjältä nuhteet. Sovituskoppiin ei sopinut mennä kengät jalassa, kuten kopin viereisessä kyltissä luki. Pahoittelin ja kumartelin ja poistuin välittömästi sovituskopista ottamaan kengät pois. Takki sopi minulle hyvin. Väri oli väärä. Päätin käydä toisessa kaupassa katsomassa, jos siellä olisi kyseistä väriä. Ostin sateenvarjon ja pussukat.
Olin päättänyt jatkaa matkaa erääseen kamerakauppaan. En kuitenkaan tehnyt niin, sillä aivan Mont-bellin vieressä oli toinen ulkoiluvarusteliike. Päätin käydä sielläkin, nyt kun tänne asti oli tultu. Siellähän voisi olla vaikka Showa Temres -kumihanskoja, joita pidettiin yhtenä parhaista täysin vettäpitävistä talvihanskoista ulkoilutarkoituksiin. Ne oli alunperin tehty ilmeisesti työnhanskoiksi jotain kalankäsittelyä varten. Niitä saa kuitenkin ilmeisesti vain japanista, ainakin näitä ulkoilumalleja.
Totta kai siellä oli Showa Temres -hanskoja. Mitä siellä ei olisi ollut? Jälleen kolme-neljä kerrosta tavaraa lattiasta kattoon. Mitä siellä ei ollut, ei tarvittu. Sovitin lukuisia eri hanskamalleja ja valitsin sellaiset, joissa ei ollut vuorta. Olin hankkinut aiemmin Ruotsissa neuloskäsineet Uniqlosta, ja voisin käyttää niitä tarvittaessa alushanskoina. Hintaa Temreseille tuli noin 10€ ja värikin oli oikea. Kaupassa oli myös kymmenittäin putkihuiveja, joiden mainostettiin suojaavan UV-säteilyltä. Missähän sellaista voisi käyttää? Sopivan väristä ei kuitenkaan ollut, joten ostos jäi tekemättä. Kysyin siitä vielä myyjältäkin, joka selvästi ymmärsi kysymyksen, mutta puhui itse pelkkää japania. Mustaa väriä ei ilmeisesti ollut saatavilla. Toivoisin todella osaavani japania yhtä hyvin kuin osaan thaita.
Jatkoin matkaa miettien, että tämä kaupunkihan on oikea kultakaivos. Kaikkea on, ja rahani riittää.
Matkustin lähijunalla erään käytettyä tavaraa myyvän MapCamera-nimisen internetissä suositellun kamerakaupan liepeille Shinjukuun. Ostin sitä varten matkakortin automaatista. Olin vissiin unohtanut vanhat matkatkortit Suomeen. Sillä ei tosin ollut paljoa väliä, ne maksoivat vain muutaman euron enkä tiennyt, olivatko ne edes voimassa oltuaan yli vuoden käyttämättöminä. Pääsin paikalle vähän puolenpäivän jälkeen. Kauppa oli viisikerroksinen, jokainen kerros palveli yhtä merkkiä. Menin Canon-kerrokseen.
Mitä Canon-kerroksessa puhuttiin jääköön Canon-kerrokseen, mutta poistuin pari tuntia myöhemmin mukanani kalleimmat ostokset, jotka olen elämässäni tehnyt. Canonin peilitön järjestelmäkamera, Canonin pieni teleobjektiivi (nimeän sen välittömästi savupiipuksi) ja laajakulmaobjektiivi. Ostin kaikki käytettynä.
Koska nykyään valokuvaustani kehutaan oikealta ja vasemmalta, on kameran hankinta looginen seuraava askel. Olen pohtinut asiaa ajatuksen tasolla vuosia, ja tehnyt vakavampaa selvitystä eri malleista monta kuukautta. Sonyn leirissä olisin päässyt paljon halvemmalla, mutta se olisi tarkoittanut esimerkiksi pelkkään teleobjektiiviin kilon painolisää. Tämä tarkoittaisi kameran unohtumista kaapin perukoille huomattavasti suuremmalla todennäköisyydellä. Painotin harkinnassani runsaasti mukana kuljetettavuutta ja keveyttä, ja ostin kerralla sellaiset vehkeet, että jos minusta ei tule näillä luontokuvaajaa, niin sitten ei millään.
Mitä ikinä tapahtuisikaan, niin investointi oli kannaltani järkevä. Jos minusta nimittäin tulee valokuvausmestari, niin hyvä homma. Olen nimittäin kuullut, että laadukkaita valokuvia voi myydä. Money well spent. Jos taas ei, niin voin rauhassa haudata kameranomistamisajatukset ikuisiksi ajoiksi ja myydä kameran varusteineen. Mainitsinko, että niistä saa käytettynä Suomessa 30%-40% enemmän kuin Japanissa eikä optiikan arvo juurikaan laske ajan myötä? Edelleen, money well spent.
Kameran akku oli uusi, mutta valitettavasti loppu eli en päässyt vielä testaamaan uutta leluani. Suuntasin Shinjukun Mont-belliin. Siellä katsoin taas takkeja, mutta sielläkään ei ollut oikeaa väriä. Myyjä selitti, että niitä oli toisessa kaupassa ja tarjoutui varaamaan takin minulle. En kuitenkaan vielä tarttunut tarjoukseen, päätin pohtia asiaa hieman lisää. Täällä ei edes ollut kovin kylmä, ja kuoritakkini sekä fleeceni pitivät minut lämpimänä niin kauan kuin kävelin ympäriinsä.
Hämärän laskeutuessa matkustin hotellini liepeille Akihabaraan. Akihabara on suosikkipaikkojani Tokiossa. Kävin ostamassa pistorasia-adapterin Bic Camerasta, koska olin unohtanut vanhat japaninadapterini johonkin, eikä hintaa tullut kuin muutama ropo.
Pakenin turistilaumoja ja neonvalojen loistetta eräälle sivukujalle etsimään suosikkiramenpaikkaani. Ilahduin nähdessäni sen olevan toiminnassa. Ostin ulkona olevasta automaatista lipukkeen, ja annoin sen sisällä kokille. Mahduin hyvin sisään, ravintola oli puolityhjä. Palvelu oli jopa osittain englanninkielistä. Paikan lihakastikeramenit olivat edelleen parasta ruokaa, jota olen syönyt koskaan missään.
Menin puoli kuuden aikoihin hotelliini. Se oli tietysti kapselimallia. Kengät piti jättää aulan komeroon. Nukkumiskerroksessa on vessat, mutta ei suihkuja.
Ostamani sähköadapteri toimi jotenkuten, mutta naaraspuoli oli niin löysä, että jatkojohtoni hädin tuskin pysyi siinä kiinni. Se olisi potentiaalinen ongelma. Lataan laitteeni nukkuessani palotarkastajien mielipiteistä riippumatta, ja jos kontakti häviää yön aikana, saattaisin herätä aamulla laitteiden akut tyhjänä. Jos herätys ei toimi, en välttämättä herää ollenkaan. Sain jatkojohdon kuitenkin toimimaan jotenkuten.
Nyt kun minulla oli sähköä, ropelsin kameraani hieman kapselissani. Pitäisi varmaan lukea ohjekirja. Sillä hetkellä en kuitenkaan jaksanut sellaista googlata, vaan menin nukkumaan hyvissä ajoin ennen kahdeksaa.