Heräsin neljältä täysin levänneenä. Puhelimeni ei ollut latautunut, vaan jossain vaiheessa yötä kontakti adapterin ja jatkojohdon välillä oli löystynyt ja lataus pysähtynyt. Päätin yrittää palauttaa tuotteen kauppaan, ja otin ongelmasta videon, jonka avulla voisin selittää asianlaidan myyjälle, joka ei välttämättä osaisi englantia.
Päätin käydä pienellä aamukävelyllä kameraa testaamassa. Hiivin yössä kuin kärppä ympäri pimeää Akihabaraa painellen ajoittain matkamuistoni laukaisunappulaa.
Palasin sitten hotelliini ja päätin mennä kellarikerrokseen kirjoittamaan. Siellä oli myös suihkuosasto. Päätin sittenkin kokeilla kylpylää ennen kirjoitussessiota. Se vaati tosin useampia hissimatkoja ylös ja alas, koska mitään lompakkoa isompaa ei voinut jättää suihkuosaston kaappeihin. Olisi parasta, jos suihkut ja kapselit olisivat samassa kerroksessa, mutta olen muistaakseni nähnyt vain yhden tällä tavoin suunnitellun kapselihotellin. Se oli Fukuokassa.
Suihkut olivat perinteisiä japanilaisia istumasuihkuja ja lisäksi huoneessa oli suuri kuumavesiallas. Menin siihen istumaan. Se oli tehtävä varovasti, koska vesi oli niin kuumaa.
Kylvettyäni aikani heitin pyyhkeeni käytettyjen pyyhkeiden laatikkoon ja aloin oikeasti kirjoituspuuhiin särpien tarjolla olevaa ilmaista kaakaota. Latasin myös itselleni täysin laillisen version Capture One -ohjelmasta, jota käytetään valokuvien prosessointiin. Kaikki eivät ehkä tiedä tätä, joten selvennän: kamera ottaa valokuvia ns. RAW-muodossa. Tai no, voi sillä ottaa kuvia myös JPEG:einä, mutta se on niin hirveää laitteiston haaskausta että joku ostaa tällaisen vehkeen muttei kuvaa RAW-tilassa, pitää häneltä kamera pois ottaman ja tilalle sormivärit antaman. RAW-muodon kuvat sisältävät enemmän informaatiota ja ovat paljon parempia kuin JPEGit, mutta eivät kuitenkaan ole oikein minkään näköisiä ilman laajamittaista jälkikäsittelyä. Siihen tarvitaan ohjelma kuten Lightroom tai Capture One. Näillä ohjelmilla pystyy hallinnoimaan kokonaista kuvakirjastoa ja tekemään muutoksia väreihin, valoihin, varjoihin yms. ja tekemään muutokset useisiin kuviin kerralla. Kun kamera on hyvä, melko pimeäänkin kuvaan voi lisätä valoa tai ns. puhkipalaneesta valkoisesta taivaasta voi saada harmaan ja pilvet esille. Jälkikäsittelyohjelma siis poikkeaa esimerkiksi Photoshopista, jonka tarkoituksena on lisätä yhteen kuvaan jotain, poistaa siitä jotain tai luoda jopa täysin keksittyjä kuvia olemassaolevaa materiaalia yhdistelemällä.
Miksi en asentanut Lightroomia niin kuin kaikki muutkin? Koska inhoan luovilla aloilla vallitsevaa Adobe-monopolia ja kyseinen pulju on irtisanomis- ja hinnoittelukäytäntöineen paskafirmojen aatelia. Lisäksi olen havainnut jo vuosia sitten sen ohjelmat erittäin epäintuitiivisiksi ja vaikeiksi käyttää kilpailijoihinsa verrattuna.
Olen ottanut RAW-kuvia jos vuosia iPhonellani (lähes kaikki blogin kuvat ainakin viimeisen vuoden ajalta on otettu RAW-tilassa) ja käyttänyt Applen vakiokuvasovellusta muokkaamiseen, mutta sekään ei ole minusta kovin hyvä. Kuvien muokkaus ei vain tuota yhtä hyviä tuloksia kuin esimerkiksi Affinity Photolla. Affinity Photo on kuitenkin kuvanmuokkausohjelma, ei jälkikäsittelyohjelma eikä se mahdollista suuren kuvamäärän prosessointia mitenkään järkevästi.
En vielä kokeillut ohjelmaa, kunhan latasin sen valmiiksi. Lähdin nimittäin aamiaiselle ulkomaalaisten arvovieraiden eli tätini ja serkkuni kanssa. He olivat hauskasti tulleet tänne minua katsomaan. Menimme syömään erääseen lähellämme olevaan pieneen pikaruokaravintolaan.
Tilasin jotain, joka muistutti epämääräisesti katsudonia. Serkkuni ja tätini puolestaan tilasivat perinteisempää aamiaista, ja serkkuni muisti vieläpä pyytää laatikollisen nattoota, hapatettuja soijapapuja. Sapuska ei suoranaisesti herätä ruokahalua vaan näyttää osapuilleen räältä papujen joukossa, mutta senkin makuun kuulemma tottuu. En sitten tiedä, missä serkkuni on siihen tottunut.
Sää oli sääennusteen vastaisesti tihkusateinen. Minä ja serkkuni päätimme silti lähteä katsomaan Uenon puistoa.
Päästyämme paikalle päätin kokeilla kameraani. Otin ensin muutamia maisemakuvia serkkuni toimiessa uskollisena aseenkantajanani pidellen sateenvarjoa aina tarvittaessa. Kameran käyttämiseen tarvitaan nimittäin 2 kättä. Otin kuvan myös serkustani lootusjärvi taustallaan.
Paikalla oli lähde, jota apuna käyttäen serkku suoritti oikeaoppisen rituaalipuhdistautumisen. Kumarrus, oikean käden puhdistus vesikauhalla, vasemman käden puhdistus vesikauhalla ja jälleen kumarrus. Katsottuaan kumarrelleensa riittävästi serkkuni perääntyi ja astuimme sisään läheiseen temppeliin, jota arvelimme buddhalaiseksi. Siellä oli myytävänä monenlaisia aneita ja taikakaluja, joiden oli määrä tuottaa onnea eri asioissa.
Siinä pihalla päätin testata hankkimaani teleobektiivia. Teimme varmaan kömpelöimmän objektiivinvaihdon ikinä, mutta lopulta kamerassa oli oikea objektiivi. Tällä vekottimella olisi mahdollista kuvata monenlaisia eläimiä. Päätin kokeilla linnun kuvaamista, sillä niitä oli paikalla runsaasti.
Räiski ympäriinsä järven rannalla, mutta parhaat tulokset saimme käveltyämme eräälle pienelle sillalle. Sieltä oli näkymä pusikkoon, joissa oli pesimässä suuria mustia lintuja. Pesiä ei tosin siltä etäisyydeltä erottanut muuten, kuin kameran etsimen läpi.
Serkkuni huomautti, että linnut näyttivät kuskaavan silloin tällöin oksia pesänrakennusaineiksi. Sellaisestahan tulisi hieno matkamuistokuva. Kyttäsin aikani serkun toimiessa jälleen uskollisena aseenkantajana sateenvarjoineen. Onnistuin ainakin osittain, joskin vasta jälkikäsittely kertoisi, miten onnistunut kuva lopulta oli. Se tuli kuitenkin selväksi, että jos jatkan tähän malliin niin vasemmasta kädestäni tulee nopeasti erittäin lihaksikas. Savupiippu käy käsipainosta, ja paino kohdistuu lähes kokonaan vasempaan käteen. Kamera on siten muotoiltu, että sitä on pakko käyttää oikealla kädellä.
Serkku googlasi, kuinka kameran burst mode saadaan päälle. Kuvasarjojen ottaminen oli hyödyllistä eläimiä, erityisesti lentäviä lintuja kuvatessa.
Jatkoimme matkaa. Kävelimme toiseen puistoon aikomuksena istua jonnekin alas ja ehkä syödä jotain, mutta ravintolat olivat kalliita ja museot aidattu niin, ettei edes aulaan päässyt ilmaiseksi ilman pääsylippua.
Lopulta päädyimme rautatieasemalle ja yritimme mennä erääseen Mont-bellin liikkeeseen etsimään talvitakkia, jota en eilen ostanut. Oikean junan löytäminen oli tosin hieman hankalaa, ja junaan päästyämme unohdimme molemmat oikean aseman nimen. Ajoimme sen ohi ja päätimme käydä toisessa liikkeessä, joka oli kauempana radan varrella. Serkkuni mainitsi, että Japanissa harrastetaan leimojen keräilyä ja suunnilleen joka asemalla olisi leimasin. Sellaisen löytäminen tosin saattoi olla hankalaa.
Myymälä taisi olla peräti Mont-bellin pääkonttorin vieressä. Siellä oli monenlaista, mutta takkia ei ollut halutussa koossa. Myyjä oli sitä mieltä, että minulle olisi sopinut jopa XL (välikerrosten kanssa) ja hän saattoi hyvinkin olla oikeassa. Sellaisia ei ollut myyjän mukaan kuitenkaan ilmeisesti juuri missään liikkeessä. Nykyinen palttooni on kuitenkin suojannut minua päiväsaikaan varsin hyvin.
Menimme sitten junalla Shinjukuun, josta olin kamerani eilen ostanut. Siellä oli eräs korkea hallituksen rakennus, jonka ylätasanteelle pääsi ilmaiseksi. Jonotimme sisään vähän aikaa, ja erittäin pintapuolisen turvatarkastuksen jälkeen nousimme hissillä ylös.
Paikka ei ollut ollenkaan hullumpi, vaikka olimmekin vain 45. kerroksessa eli se oli yhtä korkea kuin asuinrakennukseni Thaimaassa. Ikkunoista sai kohtuullisia valokuvia ja paikalla oli atkamuistomyymälä sekä julkinen piano, jota monet soittivat. Serkkuni avusti tarvittaessa kamerantestauspuuhissa asettelemalla takkinsa ikkunan päälle vähentääkseen heijastuksia.
Olimme tornissa hyvän aikaa, ja sää muuttui tihkusateisesta aurinkoiseksi. Komea sateenkaarikin ilmestyi. Pelleilin savupiipullani vähän, ja kuvasin esimerkiksi alhaalla olevia autoja. Rekisterikilvet olivat selkeästi luettavissa 45. kerroksesta käsin, joka oli minusta sangen hupaisaa.
Päätimme poistua tornista, ja kävi ilmi, että ulospääsy oli vaikeampaa kuin sisäänpääsy. Hissejä oli vain kaksi, ja jono oli melkoinen.
Jatkoimme matkaa kohti Shinjukun kuuluisaa Godzillaa. Matkalla kävimme kamerakaupassa, josta hommasin kameralleni vielä vyöklipsin. Minulla oli samanlainen klipsi kiinni reppuni oikeassa olkaimessa. Kameraa voi klipsin avulla pitää käyttövalmiina jatkuvasti, ainakin teoriassa. Kiinnitysoperaation suorittaminen oli tosin hieman haastavaa, ja reppua ei voinut ottaa pois noin vain. Nyt pystyisin ainakin laittamaan kameran vyöhöni talteen aina ottaessani repun pois. Tämä vaikutti hyödylliseltä toimenpiteeltä etenkin, kun reppu pitää ottaa pois mentäessä täyteen junaan. Täysiä junia tässä maassa on riittävästi, ja niin on muuten Thaimaassakin.
Meillä oli vähän vaikeuksia päästä Godzillalle, koska junarata katkaisi tien, emmekä löytäneet aseman sisällä mäyränkoloa, josta olisi päässyt ulos aseman toisella puolella. Kävelimme lopulta ympyrän, ja kävelimme junaradan suuntaisesti kunnes sopiva radanylityspaikka löytyi. Päädyimme vahingossa hauskannäköiselle lyhdyillä valaistulle kujalle, joka oli täynnä turisteja.
Godzilla löytyi ja se dokumentoitiin. Palasimme sitten takaisin rautatieasemalle, mutta eksyimme jälleen. Yritimme matkustaa Akihabaraan keltaisella linjalla, ja katsoimme erästä kylttiä jossa oli opaste keltaiselle linjalle ja seuraavat asemat. Siinä ei lukenut Akihabaraa, joten päättelimme toisen keltaisen asemalaiturin olevan oikea.
Se ei ollut. Tungimme ihmismeren mukana keltaiseen junaan, mutta se lähti väärään suuntaan. Vaihdoimme junaa seuraavalla asemalla toiseen suuntaan menevään. Ainakin juna löytyi, ja se oli jopa puolityhjä.
Akihabarassa kävin ensin palauttamassa adapterini onnistuneesti: se vaihdettiin toiseen tuotteeseen mukisematta (mukisematta ainakaan millään kielellä, mitä minä ymmärrän) ja sain hinnan erotuksen takaisin, kokonaiset 2€. Söimme sitten ramenia suosikkiravintolassani. Mielestäni se ei ollut kuitenkaan yhtä hyvää kuin eilen samassa paikassa syömäni udonit. Sitten meninkin jo hotellilleni kirjoittamaan.
Yritin ainakin kirjoittaa. Erehdyin kuitenkin katsomaan ja käsittelemään vastaotettuja kuviani. Minut valtasi valtava innostus ja kello oli 22 ennen kuin huomasinkaan. Menin nukkumaan ilman, että olin kirjoittanut juuri mitään.