Heräsin tänään kahdeksan aikoihin herätyskellooni. Näinkin myöhäinen herätys oli harmillinen sattumus, koska aamulla ei ollut paljonkaan aikaa kirjoittaa. Käytin kuitenkin sen ajan, minkä voin. Sitten kävelin Akihabaran asemalle ja ajelin junalla Tokyo Toweriin, tuohon punavalkoiseen Eiffel-tornikopioon, joka on yksi kaupugin symboleista. Minulla oli varattu ylätasanteelle lippu, joka astui voimaan 10:30.
Oikea paikka löytyi varsin helposti. Näkötornit harvoin ovat huomaamattomia. Dokumentoin tornin kamerallani ennen, kun menin sisäänkäynnille.
Olin yrittänyt ostaa lippua näkötornin sivuilta, mutta se oli aivan liian vaikeaa. Verkkosivu oli sekava ja kysyi runsaasti täysin tarpeettomia tietoja. Lopulta hankin lipun Klookin kautta. Lippu kelpasi ja astuin sisään hissiin muiden turistien kanssa.
Ensin vuorossa oli kerros puolivälissä tornia. Kävelin ympäriinsä katsellen maisemia kunnes keksin lukea lippuni uudelleen: olin varannut pääsyn myös tornin huipulle, ja sinne piti mennä erillisellä hissillä tiettyyn kellonaikaan. Olin kaksi minuuttia myöhässä.
Hissi löytyi ja pääsin myöhästymisestä huolimatta yläkertaan. Siellä sain olla valokuvattavana ja kuvan voisi noutaa jostain myöhemmin. Sain myös puolikkaan lasillisen omenamehua. Tila oli kuitenkin melko ahdas ja näkymä ei ollut paljon parempi kuin alemmassa kerroksessa. En ollut vaikuttunut.
Pieni ryhmäni paimennettiin uudelleen hissiin. Vastoin odotuksia se alkoi nousta ylöspäin, ja nousimme tornin huipulle. Luulin olleeni jo siellä, mutta olin onneksi väärässä. Huipulta oli paljon paremmat näköalat kuin alatasanteelta, suosittelen lämpimästi. Tukipilarit oli tosin päällystetty peileillä, joka teki navigoimisesta hieman vaikeaa.
Nähtyäni suurikokoisen linnun liitelemässä Tokion yllä päätin vaihtaa kameraani savupiippuobjektiivin. Se jäi kuitenkin viimeiseksi näkemäkseni linnuksi. Päätin dokumentoida helikoptereita ja Hanedan kentältä nousevia lentokoneita. Molempia oli näkyvillä runsaasti. Kaupungin yllä leijuva vähäinen usva tosin tarkoitti, ettei kuvista tullut niin teräviä kuin ne olisivat voineet olla.
Kiinnitin jälleen huomiota objektiivin vaihtamisen hitauteen ja vaikeuteen, vaikka nyt onnistuinkin siinä nopeammin kuin aiemmin. Objektiivia ei tehnyt mieli vaihtaa usein, ja savupiippua oli pakko säilyttää repussa joten reppu oli otettava joka vaihdon yhteydessä selästä. Laajakulmakaan ei ollut pienimmästä päästä. Olen myös edelleen sitä mieltä, että vasemmasta kädestäni on nopeasti tulossa paljon lihaksikkaampi.
Vietin tornissa parisen tuntia. Poistuessani löysin tornin alaosasta suuren ulkoilmatasanteen, jossa oli portaat näkötorniin. Siellä oli myös kaksi sulkapallokentän tapaista ja muutamia japanilaisia pelaamassa säilykekurkkupalloa. Dokumentoin tornia ulkoilmassa.
Löysin viimein uloskäynnin ja päätin kävellä suureen puistoon, joka sijaitsi kohtuullisen välimatkan päässä. Siinä matkalla päädyin toiseen, pienempään puistoon, josta näkötornin näki puiden kehystämänä. Äkkäsin tämän vain, koska näin muutaman japanilaisen ottavan kuvia. Jos koskaan näet japanilaisen ottamassa valokuvaa, kannattaa pysähtyä ja tarkastella, mistä hän on ottamassa kuvaa. Japanilaisilla on nimittäin pettämätön estetiikantaju.
Kävelin tokiolaisten toimistodroonien seassa eteenpäin. Lämpötila oli 16 astetta. Olin riisunut fleeceni näkötornissa, ja minulla oli päälläni vain T-paita. Kylmä ei silti tullut.
Päätin syödä tuhannen jenin tonkatsun erään suuren rakennuksen pohjakerroksessa olevassa pienessä japanilaisessa ravintolassa, jossa oli lisäkseni paljon pukumiehiä myöhäisellä lounaalla. Palvelu oli japaninkielistä.
Jatkoin matkaani ja saavuin viimein tavoittelemaani suureen puistoon meren rannalla. Olin kääntynyt pari kertaa väärään suuntaan enkä ollut siksi edennyt läheskään suorinta tietä. Puistoon piti maksaa 300 jenin pääsymaksu.
Kävelin ympäri puistoa dokumentoiden sitä. Se oli hyvin japanilainen. Ruska tuntui etenevän täällä jokseenkin kummallisesti: osa puista oli vihreitä, osa taas jo kokonaan lehdettömiä. Muutama oli punainen tai keltainen.
Näin kukkapenkissä ritariperhosen näköisen hyönteisen ja vaihdoin laajakulmaobjektiivin jälleen savupiippuun. Laitoin sarjakuvaustilan päälle dokumentoiden hyönteisen. Dokumentointi on hankalaa hommaa, koska ympäriinsä kävellessään ottaa mielellään maisemakuvia, mutta toisaalta aina kun jotain kiinnostavaa tulee vastaan (perhosia, lintuja ja helikoptereita on näkynyt jo melkoisesti) vehkeessä pitäisi olla teleobjektiivi. Ehkä tämän takia ammattikuvaajilla on mukanaan useampi kamera. Minä jouduin tyytymään iPhoneen kakkoskameranani, mutta toisaalta sen ottamat maisemakuvat ovat olleet hyvin laadukkaita.
Havaitsin useaan otteeseen päivänä aikana, että pidin kättäni repun hihnaan ripustetulla kamerallani. Olen kai kehittänyt alitajuisen pelon, että se putoaa, ellen pidä siitä kiinni.
Puiston kierrettyäni jatkoin matkaa sataman tekosaarille. Siellä olin käynyt kerran ennenkin, ja paikka oli minusta hieno. Tarkoitukseen käytin BTS:n kaltaista junaa, jossa oli niin suuret ikkunat että se oli melkein läpinäkyvä. Juna oli miehittämätön, ja sieltä näki myös suoraan eteenpäin.
Saarelle päästyäni kävelin ympäriinsä. Saavuin vapaudenpatsaalle. Sen päällä istui suuri musta varislintu. Näky oli jokseenkin koominen, koska lintu oli patsaan päähän verrattuna suhteettoman suuri. Vaihdoin jälleen laajkulmaobjektiivin savupiippuun ja onnistuin dokumentoimaan sekä patsaan että linnun. Vaihtoni alkavat tulla nopeammiksi, joskin toimenpide on edelleen aivan liian hidas, jos vehkeessä on väärä linssi kun jotain kiinnostavaa tapahtuu.
Kävelin rantaa pitkin eteenpäin. Sillä oli paljon japanilaisia, joista monilla oli ilmeisesti syntymäpäivä päätellen heidän mukana kuskaamistaan numeroilmapalloista. Monilla oli myös koulupuku ja useat ryhmät kahlasivat jostain syystä rantavedessä.
Aurinko oli juuri painumassa mailleen ja taivas loisti oranssina. Kiirehdin päästäkseni rannan toiseen päähän. Dokumentoin auringonlaskua, ja sitten taivaanrannassa rakennusten takana näkyi vuori. Täydellisen kartion muotoinen vuori. Voisiko olla…
Kävelin takaisin junalle ja menin hotelliini kuumaan kylpyyn ja kirjoittamaan (kirjoittaminen tapahtui kylvyn jälkeen, ei sen aikana). Olen havainnut kirjoittamisessani samoja muutoksia kuin Thaimaassakin: en enää kirjoita asioista, joita olen alkanut pitää itsestäänselvyyksinä kuten esimerkiksi Tokion vähäisestä liikenteestä tai hiljaisuudesta.
Minulla ei ole mitään käryä siitä, montako kuvaa minulla on käsittelemättä. Niiden käsittelylle ei ole ollut viime aikoina yhtään aikaa. Olen jäljessä myös kirjoittamisessa: tämäkin kirjoitus viimeisteltiin vasta kaksi päivää tapahtumien jälkeen. Julkaisuajankohta on siirretty hamaan tulevaisuuteen.