Pakkasin aamulla kamppeeni kasaan ja lähdin hotellista yhdeksän aikoihin. Viime kerralla Tokiosta ei tuntunut löytyvän tekemistä millään, nyt taas tuntui siltä, että täällä olisi voinut viettää vielä viikon. Hotellinkin oli ollut hyvä, joskin sen matkatavarakaappiosasto oli ollut varsin ahdas eikä sinne mahtunut kuin kaksi ukkoa kerrallaan.
Ensiksi kävelin Akihabaran asemalle. Sieltä menin Uenoon, jossa yritin löytää oikean junan. Löysin kyllä oikeanväriset raiteet, mutta junat olivat ilmeisesti vääriä. Lopulta oikea raidekin löytyi ja jatkoin paikallisjunalla Koozuun.
Tämä juna muistutti rakenteeltaan oikeastaan täysin metrojunaa. Olin suunnitellut junassa kirjoittamista, mutta ei siitä mitään niillä metropenkeillä reppu edessä tullut.
Olin matkalla Fuji Motorsports Museumiin, automuseoon jossa olisi tiettyjä hyvin kuuluisia autoja. Matkassa tarvittaisiin kolme junaa ja yksi bussi ja siinä kuluisi yhteensä neljä tuntia. Minulla ei ollut varsinainen kiire, mutta minua huolestutti museolta pois pääseminen. Busseja sieltä pois kulki ilmeisesti vain rajoitetun ajan. Tarkistin asian, ja ehtisin kyllä hyvin poistua paikasta.
Toinen asia, mikä hieman huolestutti oli matkakortti. Siinä ei ollut tätä matkaa varten riittävästi rahaa. Pystyisin kyllä varmaan korjaamaan asianlaidan asemalla, koska niillä oli koneita tätä tilannetta varten. Päätin siirtyä elektronisen kortin käyttämiseen ja lisäsin Apple Walletiin Pasmo-kortin. Järjestelmä otti kyllä rahani (1000 jeniä) mutta Pasmoa ei ilmestynyt virtuaalilompakkooni.
Vaihdoin junaa Koozussa, joka oli ennemmin pysäkki kuin asema. Siellä jouduin odottamaan junaa 45 minuuttia. Tämä tosin lyheni 15 minuuttiin siinä mielessä, että juna tuli paikalle varsin pian. Se kuitenkin lähti matkaan vasta puoli tuntia saapumisensa jälkeen. Tässä junassa oli kunnolliset eteen- ja taaksepäin osoittavat penkit eikä sivupenkkejä. Se tuli kuitenkin niin täyteen, että jouduin pitämään varsin suurta reppuani sylissäni enkä voinut käyttää tietokonettani. Pohdin ensin vähän aikaa, että oliko käytössä jokin paikkavarausjärjestelmä, mutta sellaista ei ihmisten käytöksen perusteella ollut.
Jäin pois Suruga-Oyaman asemalla. Juna oli siinä mielessä mielenkiintoinen, että sieltä ei päässyt pois muuten kuin kuskin edessä olevasta ovesta junan etupäästä. Kun oli aikani poistua, seurasin muita ihmisiä ja havaitsin, että kuski pystyi rahastamaan matkustajia. Poistuvat matkustajat näemmä jonottivat puhumaan kuskille, joten minäkin jonotin. Kun vuoroni tuli, sanoin tulleeni junan kyytiin ensiksi Akihabarassa ja esittelin matkakorttiani. Palvelu oli japaninkielistä, ja kuljettaja joutui turvautumaan Google Translateen ilmoittaakseen, ettei minun tarvitse maksaa tässä, vaan voin maksaa asemalla ja antoi minulle paperin.
Nousin siis junasta ja kävelin pysäkin ulkopuolelle bussia etsimään. Yritin skannata matkakorttini uloskäynnillä, mutta laite piippasi punaisena ja kehotti puhumaan henkilökunnalle. Henkilökuntaa ei tosin poikkeuksellisesti ollut tavoitettavissa. Aseman kaihtimet olivat kiinni, ja paikka oli autio. Kävelin sitten yksinkertaisesti asemalta ulos, enhän minä voinut sinnekään jäädä. Mieleeni tuli Ruotsi, jossa miehittämätön lipunleimauspiste tarkoitti ilmaista matkaa silloin kun Svedupetterien Liikenne (SL) käytti vielä paperilippuja.
Etsin katseellani bussipysäkkiä. Aivan aseman vieressä oli kyllä selvä levennys. Paikalle tuli bussi, mutta se vaikutti menevän väärään suuntaan. Auto jäi siihen ja kaikki matkustajat tulivat ulos. Päätin kysyä bussikuskilta, mikä bussi menee Fuji Speedwaylle. Palvelu oli jälleen erittäin japaninkielistä, mutta eräs bussiin juuri noussut matkustaja käänsi sen verran, että sain selville tämän bussin menevän oikeaan paikkaan.
Nousin bussin kyytiin keskiovesta, jossa lykkäsin korttini matkakortinlukijaan. Se toimi. Jäljellä oli edelleen sama summa kuin ennen junaan nousua Akihabarassa eli 552 jeniä.
Istuskelin sitten bussissa (jossa oli mukavasti tilaa) sen kulkiessa kohti Japanin toiseksi kuuluisinta kilparataa Fuji Speedwaytä. Radalla on FIA:n ykkösluokan lisenssi, ja sillä on mahdollista ajaa kaikissa luokissa F1:stä alkaen (ja on ajettukin). Rataennätys 1:18.426 on Felipe Massan nimissä ja auto oli Ferrari F2008. Tiedättekö, miksi se on nimeltään Fuji Speedway? Koska se on Fuji-vuoren vierellä! Japanilaista yksinkertaisuutta parhaimmillaan. Tunnen radan hyvin, olen ajanut sillä tuhansia kilometrejä Gran Turismo 4:ssä.
Saavuin paikalle noin kello 13. Poistuessani bussista minun piti maksaa kolikoilla 110 jeniä lisää. Matkan kokonaishinta oli siis 660 jeniä.
Ei ollut epäilystäkään siitä, että paikka oli oikea. Kilparadan portti oli selvästi nähtävillä logoineen päivineen ja sen takaa kuului selvää moottoreiden ujellusta.
Kävelin parkkipaikan läpi kilparadan hotellille ja sen yhteydessä olevalle museolle. Olin ostanut lipun varmuuden vuoksi etukäteen. Kävelin ympäriinsä katsomassa autoja. Siellä oli muutama erittäin kiinnostava tapaus. Henri Toivosen Lancia Delta S4 surullisenkuuluisan Tour de Corsen väreissä. Colin McRaen Subaru Impreza. Sitten kaksi autoa, joita olen katsellut autopeleissä kuusivuotiaasta asti, mutta joita en koskaan odottanut näkeväni oikeasti: Mazda 787B ja Toyota GT-One (TS020). Näistä 787B on ainoana kiertomäntämoottoriautona koskaan voittanut Le Mansin 24 tunnin ajot. GT-One puolestaan on Gran Turismo 3:n nopein Le Mans -auto formuloita lukuunottamatta, mutta oikeasti se ei koskaan voittanut juuri mitään, koska ei pysynyt kilpailuissa kasassa.
Toyota GT-Oneen liittyy kiintoisa tarina. Auto rakennettiin aikana, jolloin GT1-luokan autoissa piti sääntöjen mukaan olla tavaratila, johon mahtuu matkalaukku. Toyota jätti takakontin rakentamatta ja insinöörit väittivät tarkastajille täysin vakavissaan auton bensatankin olevan riittävän suuri matkalaukkua varten ja siksi kelpaavan tavaratilaksi. Säännöissä ei nimittäin sanottu mitään tavaratilan avaamisesta tai että matkalaukku pitäisi pystyä asettamaan tavaratilaan, laukulle piti ainoastaan olla riittävästi tilaa jossain auton sisällä. Mikä vielä huvittavampaa, Toyotan selitys hyväksyttiin.
Paikalla oli vielä kaksi kiinnostavaa autoa: MINOLTA Toyota 90C-V (Olen ajanut Gran Turismossa lukemattomia kilometrejä suunnilleen samannäköisellä 88C-V:llä) ja Toyota 7. Näistä jälkimmäinen on tehokkaimpana versiona 620-kiloinen 800-hevosvoimainen turboahdettu hirviö, joka voitti 60-70-lukujen taitteessa paljon asioita, mutta vaati kahden kuljettajan hengen. Toyota aktiivisesti pimitti tietoja ensimmäistä onnettomuutta tutkineilta viranomaisilta, joten syytä ei koskaan saatu selville. 12 vuoden oikeudenkäyntien jälkeen Toyota maksoi uhrin perheelle 61 miljoonaa jeniä. Jälkimmäisen onnettomuuden jälkeen autolla kilpailu lopetettiin.
Ostin pari matkamuistoa kolmannen kerroksen myymälästä ja katselin hetken ikkunoista radalle. Siellä ajeli moottoripyöriä.
Yritin jatkaa matkaani Kawaguchikoon. Se oli vain kolmenkymmenen kilometrin päässä museosta. Autolla matkaan olisi kulunut 30 minuuttia, mutta Uber ei toiminut eli ainoa vaihtoehtoni oli julkinen liikenne. Siinä menisi kolme tuntia, koska paikan ainoa bussi kulki väärään suuntaan, takaisin sille asemalle josta olin tänne lähtenytkin. Tiedustelin vielä henkilökunnalta eri vaihtoehdoista, mutta ilmeisesti vaihtoehdot olivat bussi tai taksi Gotemban asemalle, josta joutuisin matkustamaan perille bussilla.
Menin sitten bussia odottamaan, se oli ainakin halvin vaihtoehto ja kiire ei ollut. Odotin bussia kahden australialaisen turistin kanssa. Kuulin heiltä, että monilla ihmisillä oli ollut Pasmon kanssa samanlaisia ongelmia kuin minulla. Ohi ajoi useita urheiluautoja uudesta Mazda MX-5:stä kirkkaanvihreään Lamborghiniin.
Bussi tuli. Yritin maksaa lähimaksulla, mutta bussi ei hyväksynyt maksuani. Minun oli siis jälleen kaivettava matkakortti esiin. Se toimi ja istuin bussiin.
Olin pian samalla asemalla, jolta olin lähtenyt. Matka maksoi taas 660 jeniä, mutta kortilla oli jostain syystä edelleen samat 552 jeniä kuin aiemmin eli jouduin maksamaan vain 110 jeniä ylimääräistä. Kortti oli varmaan rikki.
Rautatieaseman lukulaite ei toiminut, vaan käski ottaa yhteyttä henkilökuntaan, jota ei paikalla ollut. Menin silti junaan.
Juna, josta oli varsin hyvät näkymät kolkutteli eteenpäin Gotemban asemalle. Siellä en päässyt kortillani portista ulos, vaan järjestelmä kehotti ottamaan yhteyttä henkilökuntaan. Laitoin kortille saldoa 2000 jeniä ja yritin uudestaan. Se ei vieläkään toiminut. Menin lippuluukulle, jossa virkailija osoitti laittamaan kortin lukijaan. Lukija hyväksyi kortin, joka päästi minut heti läpi. Tiedä siitä sitten.
Asemalla minun piti löytää bussi, joka meni Kawaguchikon rautatieasemalle. Tehtävä oli vaikea, koska Google Maps oli sekaisin kuin seinäkello ja ehdotti täysin järjettömiä bussiinnousupaikkoja. Bussi kuitenkin löytyi… ja ajoi nenäni edestä karkuun. Odotin seuraavaa bussia, joka onneksi saapui kohtuullisessa ajassa. Odotellessani kävin ostoksilla 7-Elevenissä.
Istuskelin siis bussissa päälle tunnin illan jo pimentyessä. Bussissa syöminen oli ankarasti kielletty. Ikkunasta näkyi vuoria.
Saavuin hyvin turistirysämäiselle asemalle kello 18. Sää oli erittäin kylmä. Hotellini pitäjä oli luvannut ottaa minut kyytiin asemaa lähellä olevalta 7-Eleveniltä.
Menin 7-Eleveniin. Minut poimi kyytiin minibussi, jota ajoi Takemura Goron näköinen mies. Kutsun häntä siis Takemuraksi. Hän ei ollut tosin yhtä vakava kuin Cyberpunkissa oleva kaksoisolentonsa, ja oli oikeastaan varsin hauskaa seuraa. Takemura on parhaiten englantia puhuva japanilainen, jonka olen tavannut.
Hän piti varsin hauskan oloista majataloa, joka oli hyvin japanilaistyyppinen ja muistutti monella tapaa kennohotellia. Siellä oli yhteiskäyttötila, joka oli varustettu aidolla käkikellolla.
Söin 7-Elevenistä ostamani sapuskat ja aloin puhella erään filippiiniläisen naisen kanssa. Hän oli ollut Japanissa 5 kertaa, eli hänellä on selvästi erinomainen maku vierailtujen maiden suhteen.