Päivä valkeni aurinkoisena. Koska eilen oli ollut niin kylmä, päätin ottaa käyttöön aidoista norjalaisista rei’istä tehdyn erikoisalusasuni.
Pukeuduttani menin olohuoneeseen ja japanilaiseen puutarhaan katselemaan maisemia. Talojen kattojen yläpuolella loisti Fuji-san, Japanin kolmesta pyhästä vuoresta mahtavin, maan kansallissymboli ja mikä tärkeintä, Luonnon Ihme Sid Meier’s Civilization V -pelissä. Sen huippu oli niin puhtaan lumen peitossa, että näytti suorastaan hopeiselta. Pilvet ympäröivät aivan ylimpiä osia.
Kirjoitin jonkin aikaa yrittäen kuroa kiinni menetettyä aikaa. Olin päättänyt viettää tässä kaupungissa kolme yötä, mutta varannut tämän majatalon vain yhdeksi yöksi. Majapaikat olivat olleet kortilla jo kuukausia sitten, ja tämä paikka oli vapaana vain yhden yön. Seuraavat kaksi yötä menisivät toisessa majatalossa kymmenen minuutin kävelyn päässä täältä. Hyvästelin Takemuran joka varoitteli jälleen kaupungissa tänään järjestettävästä maratonjuoksusta ja kävelin sitten toiseen majataloon jättämään tavarani sinne. Sisäänkirjautuminen olisi mahdollista vasta iltapäivällä.
Se olikin varsinainen hippilaitos rauhaa rakastavine viesteineen, joita oli kirjoiteltu eri puolille seiniä. Vain hasistarjoilu puuttui. Paikka kuitenkin kelpaisi varmasti tarpeisiini. Vastuussa vaikutti olevan nuori mies, joka paljastui lähemmin keskustellessa Takemuran lapsenlapseksi. Kaikkea sitä näkee kun vanhaksi elää.
Jatkoin kirjoittamista sohvalla kunnes minulle yllättäen ilmoitettiin, että huone oli valmis. Kello oli 10:30. Melko aikainen sisäänkirjautuminen. Jätin tavarat sängylleni huoneeseen, otin kameran esiin ja lähdin tutkimaan kaupunkia.
Kaupunki oli järven rannalla ja minulle oli suositeltu tämän järven yli kulkevaa siltaa. Menin siis sinne. Jouduin ylittämään kadun, jolla oli ihmisruuhka. Fujin maratonilla oli selvästi tuhansittain osanottajia.
Vastaan tuli muutama lintu, jotka dokumentoin kamerallani.
Pääsin sillalle ja näin viimein Fujin koko komeudessaan ilman mitään näköesteitä. Sen korkeus on 3,776 m (kaupunki on 850 metrin korkeudella) ja se on yksi maailman symmetrisimmistä tulivuorista. Harmi vain, että sen sanotaan olevan vähän ujo: Fuji-san peittää usein kasvonsa, sen huippu on selkeinäkin päivinä usein pilvien peitossa.
Dokumentoin vuorta ja järveä. Paikkaa ympäröivät vuoret, ja se olisi ollut vaikuttava ilman Fujiakin. Syöksyin sillan toiselle puolelle autoja väistellen ja otin valokuvia näistä pienemmistä vuorista. Ruska oli selvästi nähtävissä suunnilleen vuorten puoleenväliin asti, huiput taas olivat pitkälti ruskeita ja lehdettömiä.
Kävelin sillan toiseen päähän ja laskeuduin sillan tasolta järven rannalle. Siellä oli turisteja kuvaamassa itseään ja toisiaan, ja ehkä vähän Fujiakin.
Aloitin jälleen linssiruletin kameran kanssa. Olin jo vaihtanut linssiä pari kertaa tänään, ja se alkoi käydä hermoilleni. Kuvasin muutamia lintuja sekä veneitä ja jatkoin eteenpäin.
Löysin paikan, jossa kasvoi punaisia japaninvaahteroita. Ne loivat mielenkiintoisen kehyksen Fujin ympärille. Valitettavasti en ollut suinkaan ensimmäinen, joka paikan havaitsi. Siellä oli paljon ulkomaalaisia valokuvaajia, joita sain väistellä ennen, kuin löysin sopivan paikan.
Dokumentoin vuoren ja yritin odottaa, että pilvet sen huipulta väistyisivät. Sellainen hetki tulikin, mutta kesti vain minuutin-pari. Vuori tuntui luovan (ja varmaan loikin) tyhjästä pilviä ympärilleen. Taivas oli selkeä kaikkialta paitsi vuoren ympäriltä.
Jatkoin matkaa väistellen jo urakkansa lopettaneita maratoonareita. Jostain edestäpäin kantautui epäilemättä maratoniin liittyviä japaninkielisiä kuulutuksia, jotka kuuluivat koko kaupunkiin.
Löysin köysiradan, jolla pääsi vuoren huipulle. Päätin kokeilla sitä. Lippu maksoi 1000 jeniä. Menin sitten jonottamaan.
Jono oli vaikuttanut rakennuksen ulkopuolelta katsoen lyhyeltä, mutta jatkui sen sisällä korkkiruuvimaisesti ensin toiseen kerrokseen ja sieltä kolmanteen. Jonottamisessa meni hyvä tovi.
Ennen pitkää pääsin kuitenkin huipulle. Siellä oli jonkin verran kävelypolkuja, kohtuulliset näkymät ja paljon turisteja. Sää ei tosin enää oikein suosinut, ja se näkyi valokuvissa. Taivaalle oli ilmestynyt pilviä.
Huvitin itseäni kysymällä muutamalta thaimaalaiselta, halusivatko yhteiskuvan. Hyvin hämmentynyt ilme thaimaalaisten kasvoilla on näkemisen arvoinen, kun ulkomaalainen alkaa tuosta vaan puhua heille thaita eikä olla edes Thaimaassa.
Jonotin köysirataan ja palasin takaisin alas. Pilvipeite oli nyt suorastaan uhkaavan näköinen. Lähdin kävelemään hotellille päin ja ajattelin syödä jotain, mutta kaikki Google Mapsista löytämäni ravintolat olivat kiinni ja avautuisivat jostain syystä kolmen tunnin päästä kello 18.
Varasuunnitelmana päätin mennä ruokakauppaan. Sellainen olikin matkan varrella. Menin sisälle, mutta se näytti ennemmin sekatavarakaupalta kuin ruokakaupalta. Päätin mennä toiseen kauppaan harmitellen sitä, että tässä kaupungissa kaduilla ei ollut kunnollisia jalkakäytäviä.
Ruokakauppa löytyi ja pyörin siellä pitkään tutkien valikoimaa. Ostin bentoon, pullaa ja hyvää omenamehua (Suntory). Menin sitten hotellille kirjoittamaan.
Sainkin kirjoiteltua ihan mukavasti. Sitten päätin sukeltaa jälleen kuvankäsittelyn iloiseen, mutta arvoitukselliseen ihmemaahan.
Suuri osa kuvistani on otettu ihan päin persettä. Esimerkiksi eräässä yökuvassa, jonka otin Akihabarasta ISO-arvo on jostain syystä 51 200 ja kohinaa on aivan infernaalisesti. Sitä saa kyllä vähennettyä jälkikäsittelyssä, mutta ei täysin poistettua. Eräässä toisessa ISO taas on 1000 mutta suljinaika 1/50 joka on liian hidas ja tekee autoista väriläiskiä. Lisäksi useat ottamani perhoskuvat oli väärin tarkennettu, ja tarkennus osui perhosen siipiin eikä päähän, sikäli kun perhosella pää on. Noh, kyllä se varmaan siitä kun vuodenkin räpsii.
Alan tosin kallistua kahden kameran taktiikkaan. Jatkuva vekslaaminen isoilla linsseillä ei vain ole mahdollista, vaikka päällään seisoisi. Lisäksi pelkkä linssin vaihto ei riitä, vaan kameran asetukset vetää joka kerta uusiksi. Siirryttäessä savupiippuun autofokus täytyy muuttaa elukantunnistustilaan ja vaihtaa kaikki valotusasetukset. Prosessissa menee niin pitkään, että elukat ehtivät hävitä horisonttiin. Siirryttäessä laajakulmaan fokus täytyy vaihtaa pois elukantunnistustilasta ja laittaa F-arvoksi vähintään 8, ettei maisemakuvista tule suttua. Ilmeinen, eikä ollenkaan ennenkuulumaton ratkaisu on kaksi kameraa, jotta linssejä ei tarvitse enää vaihtaa ja asetuksia muuttaa kuin harvoin.
Voisin myydä nämä vehkeet Suomeen ja ostaa tilalle samanlaisen Canonin teleobjektiiveineen. Lisäksi voisi hankkia Sonyn kameran ja siihen laajakulmaobjektiivin ja keskialueen zoom-objektiivin. Sonyt ja Sonyn linssit ovat niin halpoja, että jäisin myynneissä rutkasti voitolle eikä se edes lisäisi mukana kuljetettavan tavaran määrää juurikaan. Sonylla on suurempi linssivalikoimakin. Canon on ostettu vain ja ainoastaan markkinoiden pienimmän ja kevyimmän teleobjektiivin vuoksi.
Kummallisena kameran hankinnan sivuvaikutuksena minulle on tullut hirveä himo kuvata lintuja. En ole edes erityisen kiinnostunut linnuista, vaan ennemmin matelijoista, mutta tässä sitä ollaan lintuja kuvaamassa. Saa nähdä, meneekö tämä jossain vaiheessa ohi.