Sää oli aamulla puolipilvinen, mutta muuttui pian teräksenharmaaksi. Hotelloitsija heitti minut taas aamulla asemalle ja lähdin bussilla Koofuun. Hänen puolitoistavuotias poikansa istui auton keskikonsolilla. Minulla on nyt hänen yhteystietonsa ja hän on ilmeisesti tulossa lomalle Thaimaahan ensi kuussa.
Etsin rautatieasemalta oikean bussipysäkin ja aloin odotella Koofuun menevää bussia. Sellainen saapui noin puolen tunnin päästä kunhan oli päässyt läpi ruuhkasta, jossa oli sekaisin turistibusseja, minibusseja, tavallisia paikallisbusseja ja edestakaisin haahuilevia ihmisiä. Noustessani kyytiin havaitsin bussin seinässä lapun, jossa luki että tämä ei ole punaisen linjan turistibussi. Lappu oli varmasti asetettu tarpeeseen. Matkalla yksi matkustaja ei osannut käyttää matkakorttia ja ainakin kahdesti bussiin tuli turisteja kysymään kuljettalta englanniksi, meneekö tämä sinne tai tänne. No! totesi kuski painokkaasti. Jos tämä oli jokapäiväinen ruljanssi niin tässähän alkaa melkein ymmärtää, miksi joidenkin japanilaisten mielestä maassa on liikaa turisteja.
Bussi körötteli vuoria ylöspäin ja pitkän tunnelin läpi. Lopulta saavuttiin Isawaonsenin asemalle, jossa minun olisi kai kannattanut jäädä pois. Kävi nimittäin ilmi, että bussimatka kyseiseltä asemalta Koofuun oli paljon pidempi kuin junamatka. Liikennettä oli jonkin verran ja bussi ei tietysti ajanut laisinkaan suorinta tietä. Kerran joku tunki Toyotallaan bussin eteen sivukadulta ja kuski teki äkkijarrutuksen töötäten äänekkäästi.
Olin pohtinut kahden eri junan välillä ja onneksi jättänyt lipun ensimmäiseen ostamatta, koska olisin myöhästynyt siitä. Tämä ensimmäinen oli kohtuullisen nopea pitkän matkan juna, toinen taas metrojunan tuntuinen sivupenkkipaikallisjuna. Ssivupenkkipaikallisjuna oli tosin halvempi, eli olisin saattanut valita sen joka tapauksessa. Matkaan rautatieasemalle oli kulunut puolitoista tuntia ja se maksoi 1690 jeniä.
Juna löytyi melko helposti ja oli puolityhjä. Istuimia oli vapaana runsaasti. Istahdin alas ja katselin maisemia.
Juna kulki vuorenrinteillä ja maisemia oli milloin oikealla, milloin vasemmalla. Pääasiassa kuitenkin vasemmalla. Pian alkoi näkyä suorastaan lumihuippuisia vuoria. Japanin Alpit, jonka korkeimmat huiput olivat noin kolmessa kilometrissä.
Matsumotoooo! Matsumotoooo! Matsumotoooo! Matsumoto desu, kuulutti ääni Matsumoton asemalla. Junamatka oli maksanut 1980 jeniä. Olin lähtenyt liikkeelle Kawaguchikon asemalta bussilla kello 9:08 ja olin perillä kello 12:54.
Kaupungin erikoisuus vaikutti olevan liikennevalot, jotka soittivat musiikkia valon ollessa vihreä. Minulla ei ollut mitään varsinaista syytä tulla tänne muuta kuin se, että se sattui olemaan sopivasti matkan varrella. Hieno linna täällä kuulemma oli. Havaitsin myös kaupungin olevan enemmän tai vähemmän lumihuippuisten vuorten ympäröimä.
Kävelin hotelliini. Ei ollut puhettakaan siitä, että sisäänkirjautuminen onnistuisi ennen kello 15, mutta jätin sinne tavarani.
Menin sitten katsomaan Matsumoton linnaa, joka oli lähes hotellini vieressä. Seuraani liittyi muutama päivä sitten Kawaguchikossa tapaamani filippiiniläisleidi. Linna ei ollut läheskään yhtä hieno kuin Himejin linna, mutta olipahan jotain tekemistä. Lisäksi sillä on historiallista arvoa: se on yksi Japanin 12 historiallisesta linnasta, joita ei purettu Meiji-restauraation aikana. Pääsylippukin oli halpa eikä jonottamista tarvittu. Ei siis mikään turistirysä.
Linnakierroksen loppumetreillä alkoi sataa. Palasin hotellilleni, kirjasin itseni sisään ja menin huoneeseeni. Oma huone! Sänky! Suihku! Kylpyamme! Peseydyin ja söin muutaman 7-Elevenistä hankkimani pullanpalan.
Tunnin päästä lähdin uudestaan kaupungille pohtien, että olisi pitänyt laittaa tässä välissä pyykit koneeseen ja kuivumaan.
Menin filippiiniläisen kanssa ensin erääseen pyhäkköön, joka näytti puistoineen ja polkuineen pimeässä varsin tyylikkäältä pimeässä. Dokumentoin sen kamerallani toivoen, että asetukset olivat kohdillaan. Dokumentoin sen varmuuden vuoksi myös iPhonellani. Sen jälkeen kävelimme vielä taidemuseolle ihaillen sen ulkopuolta. Ostoskeskuksessakin kävimme. Sen retkeilytarvikeliikkeessä Dyneemaa metritavarana ja useita Outdoor Researchin tuotteita. Stormtracker-hanskat toimivat kosketusnäytön kanssa ilmiömäisen hyvin. Ostin halvan vesitiiviin mutta suljettunakin kuivuvan saippuakotelon kymmenellä eurolla. Lopulta palasimme takaisin Matsumoton linnaan, joka oli hienossa yövalaistuksessa.
Palasin 7-Elevenin kautta hotellilleni ja heitin ensi töikseni pyykit koneeseen. Kone oli simppeliä sorttia: vaatteet sisään, kansi kiinni ja aukkoon 300 jeniä. Kaikki muu kävi automaattisesti ja pesussa meni vain puolisen tuntia.
Kävin myös hotellin kylpylässä, vaikkei se ollutkaan mitenkään ihmeellinen: istumasuihkut ja suuri tulikuuma allas vain.
Illalla havaitsin kamerani etsimen sisällä olevan vettä. Se saattoi olla joko kondenssivettä tai sitten ei. Koin tämän varsin huolestuttavaksi. Katsoin internetistä, ja siellä muistutettiin, että kamera ei ole vesitiivis muualla kuin Canonin mainospuheissa, ja olin pitänyt vehjettä sateessa repun olkahihnassa. Joka tapauksessa kun oirekuva oli tämä, suositus oli pitää kameraa ilman linssiä jossain kuivassa paikassa yön yli. Päätin toimia juuri niin. Hotellihuone kelpasi varmasti kuivaksi paikaksi, koska huoneen ilmalämpöpumppu imisi taatusti ilmasta kaiken mahdollisen kosteuden. Heti kun olin pannut suunnitelman täytäntöön, tiivistynyt kosteus alkoi hiljakseen haihtua kameran etsimestä.
Siinä kirjoitellessani kävi sitten niin, että koko talo alkoi vapista ja täristä kuin laiturista irtautuva ruotsinlaiva. Minkäänlaista vapinaan liittyvää ääntä ei kuitenkaan kuulunut. Totesin, että kyseessä taisi olla sellainen maanjäristys, joista olin kuullut puhuttavan. Googlasin ja Japanin maanjäristysministeriö vahvisti tiedon: Ishikawan prefektuurin länsirannikolla (joka ei ollut Matsumotosta ollenkaan kaukana) oli kuin olikin havaittu muutamia minuutteja aikaisemmin maanjäristys, jonka voimakkuus oli 6.4 momenttimagnitudia.