Nukuin pitkästä aikaa ilman herätyskelloa ja heräsin vähän ennen yhdeksää. Katsottuani ikkunasta ulos havaitsin, että yöllä oli satanut lunta.
Olen käyttänyt puhelimeni internet-yhteyttä varten tähän asti thaimaalaisen operaattorini AIS:n ulkomaanpakettia. Se oli toiminut erittäin hyvin ja hintakin oli kohtuullinen, noin 12€ kymmentä päivää kohti. Tiedonsiirtoa pakettiin sisältyi 8 gigatavua, mikä tuntui olevan riittävästi. Mobiilisovelluksilla ostettavat eSIM-kortit ovat sen sijaan tuottaneet minulle pettymyksen toisensa jälkeen. Niiden tiedonsiirtonopeudet ovat olleet useimmiten niin lähellä nollaa, että edes karttoja ei ole voinut käyttää. Olin eilen ostanut toisen vastaavan paketin AIS:ltä, ja se aktivoitui automaattisesti tänä aamuna.
Päätin mennä ensi töikseni suihkuun, mutta muutinkin mieleni ja suuntasin kylpylään. Kun onsenista on maksettu, niin onsenissa kylvetään koko rahan edestä. Yksi yksityiskylpyhuoneista oli vapaa ja katsoin sinne sisään. Se ei ollut kuitenkaan yhtä hieno kuin se, jota olin eilen käyttänyt. Parvekkeen peitti nimittäin lasi, joka oli täysin huurussa eikä tästä osastosta siksi nähnyt mitään.
Menin siis julkisella puolelle ja nautin siellä näkymistä jonkin aikaa. Palasin sitten huoneeseeni miettien, että mitäs sitten tekisi. Päätin kävellä kohtuullisen matkan päässä olevaan puistoon, kun en muutakaan keksinyt.
Matka puistoon oli jokseenkin kostea. Puissa oleva lumi nimittäin suli päivän mittaan ja ripsi sitten alas vetenä. Puiden reunustamilla teillä oli siis mahdollista kastua, vaikkei edes varsinaisesti satanut.
Puistosta oli jonkinmoinen näköala ympäröivään kaupunkiin, ainakin yhteen suuntaan. Päätin jatkaa matkaa läheiseen museoon, joka oli tunnettu arkkitehtuuristaan. Sisään en aikonut mennä, mutta ajattelin ottaa muutaman kuvan ulkopuolelta.
Museo oli valtavan iso ja muistutti vähän eteläamerikkalaista pyramidia. Ulkopinta oli kaiverrusten peitossa. Kävelin alueen ympäri. Sisäänkäynti oli maan alla ja koko höskä toi jollain oudolla tapaa mieleen Louvren. Siinä ulkopuolella seisoskellessani näin linnun, jonka onnistuin dokumentoimaan savupiipullani ennen, kuin se lähti karkuun.
Päätin kävellä museon ympäri ja kävellä sitten eräälle erikoisen muotoiselle temppelille, joka oli selvästi näkyvillä hotellihuoneeni ikkunasta. Museon takasisäänkäynti oli kuitenkin teljetty isolla portilla, ja jouduin siksi palaamaan takaisinpäin. Olisin ehkä voinut kiivetä aidan yli ja väistää siten koko portin, mutta aidalla oli tikkujen nokassa mustia esineitä jotka olivat ehkä valaisimia, mutta saattoivat myös olla liikkeentunnistimia.
Minulta kesti puolisen tuntia kävellä temppelille. Kooltaan se oli jotain valtavan ja kolossaalisen välimaastossa ja muoto toi mieleeni Mahidolin yliopiston juhlasalin. Katto oli hopeanvärinen ja tämän rakennuksen vieressä oli toinen samanlainen temppeli, jonka katto oli kultainen. Oven yläpuolella oli daavidintähden näköinen merkki. Dokumentoin rakennuksen. Ulkopuolella oleva vartija, jonka koppalakissa oli sama merkki tuli juttusille ja kysyin, että mikähän tämä rakennus yrittää olla. Temppeli, kuten jo tiesinkin. Kysyin, että millehän uskonnolle. Sukyo Mahikari, vartija sanoi ja neuvoi menemään sisään rakennukseen. Päätin käydä katsomassa.
Tässä vaiheessa lienee hyvä selventää, että Japanin entiset valtauskonnot eli shintolaisuus ja zen-buddhalaisuus ovat saaneet viime vuosikymmeninä rinnalleen runsaasti erilaisia synkretistisiä kultteja. Niistä jotkut ovat olleet hyvin vaarallisia. Aum Shinrikyo eli Korkein Totuus -niminen liike teki vuonna 1995 sariinikaasulla iskun Tokion metroon tappaen 13 ihmistä ja vahingoittaen satoja, koska kultin jäsenet uskoivat kuolemisen vapauttavan vääräuskoiset tai jotain. Kultit yrittävät käännyttää uusia jäseniä esimerkiksi yliopistojen opiskelijoiden joukossa, ja monet yliopistot pitävät kursseja, joissa näistä uususkonnollisista ryhmistä varoitetaan.
Ylitsevuotavan ystävällinen vastaanottovirkailija tuli heti tervehtimään ja sanoi, että täällä sisällä ei saa ottaa valokuvia. Hän antoi myös esitteen, joka selvensi tämän kultin opinkappaleita. Sain kirjoittaa nimeni vieraskirjaan, ilmoitin olevani Rauno Repomies Suomesta.
Menin rakennuksen suureen saliin lukemaan lappusta. Se vaikutti kirkolta, mutta suuremmalta kuin mikään kirkko jossa olen ollut Barcelonan La Sagrada Familia poislukien. Seinät ja lattia olivat puuta ja penkkirivejä oli penkkirivin perään ties kuinka monta. Olisin ottanut valokuvan, mutta se oli kielletty.
He uskoivat jonkinlaiseen luojajumaluuteen ja uskoivat, että henkilö voi säteillä käsistään “valoa” jonka avulla voi esimerkiksi parantaa sairauksia. Lisäksi he uskoivat ympäristönsuojeluun ja esimerkiksi istuttivat puita Afrikassa. Ei kuulostanut kovin vaaralliselta paitsi uskonnonharjoittajille itselleen: en oikein usko valohoidon parantavan syöpää vaikka he niin väittävätkin. Kultilla oli kuulemma miljoona seuraajaa maailmanlaajuisesti. Nähtyäni rakennuksen valtavan koon en epäillyt sitä. Olivat he jostain saaneet rahat sen rakentamiseen.
Opin vielä senkin, että museo, jota olin ulkopuolelta kuvannut (Hikaru Museum) oli Sukyo Mahikarien ylläpitämä. Nyt kun miettii, sekin rakennus oli tuntunut jotenkin oudolta. Miten tällaisessa paikassa, joka oli muuten täydellinen takahikiä oli sellainen maailmanluokan arkkitehtoninen ihme? Se oli tehty Mahikarien rahoilla.
Ei tätä kaupunkia voi enää tylsäksi sanoa, nyt se alkaa tuntua suorastaan erityislaatuiselta. En kuitenkaan ole ollenkaan varma siitä, onko se hyvä asia.
Poistuin rakennuksesta kieltäytyen minulle tarjotusta ilmaisesta sakesta. Päätin käydä katsomassa, saisinko viereisestä kultakattoisesta temppelistä valokuvan, mutta se ei onnistunut. Temppeli oli ilmeisesti korjattavana eikä sen pihalle siksi päässyt, eikä sen ympäriltäkään saanut järkevää kuvaa oikein mistään kulmasta. Palasin takaisin hotellille, joskin pysähdyin matkalla kaksi kertaa. Ensiksi pysähdyin matkan varrella olevalle joelle kuvaamaan harjoituksen vuoksi sorsia. Tällä kertaa varmistin, että oikeat kuvausasetukset olivat päällä. Sitten pysähdyin 7-Elevenissä ostamassa vähän ruokaa.
Menin hotellihuoneeseeni, jossa tutustuin jälleen japanilaiseen kulttuuriin animen välityksellä. Mietin, että pitäisikö lähteä vielä jonnekin, mutta en edelleenkään keksinyt että minne. Se oravatarha täällä olisi, mutta sinne ei kulkenut mitään julkista kulkuvälinettä. Matkaa oli 5 kilometriä josta 200 metriä suoraan ylös, eli kävellä ei oikein viitsinyt. Sinne voisi kulkea taksilla, mutta siinäkin oli ongelmansa. Taksilla pääsee helposti maaseudulle, mutta milläs tulet maaseudulta takaisin? Tässä kylässä ei toimi Uber kuten ei myöskään Go, sen paikallinen kilpailija. Totesin suunnitelman liian monimutkaiseksi ja jatkoin japanilaisen kulttuurin kuluttamista.
Päätin mennä jälleen hotellin yksityiskylpylään heti sen avauduttua kello 15. Testasin kylpyhuone B:n, jossa en ollut vielä käynyt. Siellä oli luonnonkiviallas ja sieltä näki ulos, joskin jouduin odottamaan sinne pääsyä 30 minuuttia koska joku peijakas oli ilmeisesti ehtinyt sinne minuutin ennen minua.
Illalla kävin vielä syömässä ilmaiset iltaramenit, mutta muuten pysyin huoneessani.