Herättyäni kahdeksalta kävin vielä kerran hotellin kylpylässä ja laitoin sitten tavarani kasaan. Sää oli jälleen harmaa, pilvet roikkuivat matalalla vuorien yllä. Yhdeksän aikoihin kirjasin itseni ulos hotellista ja lähdin junalla Gifuun. Halusin matkustaa sinne, koska kaupungilla on hauska nimi.
Täytyy edelleen kehua hotellia. Melkein kaikki tavarat pystyi jättämään huoneeseen kylpylässä käyntiä varten, ja pukuhuoneessa oli arvoesineille lukittava säilytyslokero. Edellisessä paikassa varoitettiin varkaista mutta lukittavat säilytyslokerot oli silti laitettu niin sanotusti maksumuurin taakse. Tässä hotellissa ei myöskään ollut sellaista naurettavaa avainkorttirulettia kuten joissain paikoissa, joissa edes hissiä ei voi käyttää ilman sitä.
Tulipa mieleeni sekin, että kylpylässä käyntiä ei valvottu mitenkään. Tähän hotelliin voisi hyvin marssia sisään muina miehinä, jättää kengät aulaan ja mennä hissillä suoraan 13. kerrokseen. Siellä voisi kylpeä kaikessa rauhassa ja poistua sitten, ja ottaa vielä kylpylän aulasta ilmaisen jäätelön palanpainikkeeksi.
Lisäksi täytyy haukkua lisää kaupunkia, ei juurikaan tekemistä ja kaupunkia kotipaikkanaan pitävä herätysliike sai koko paikan tuntumaan oudolta. Lähdin mielelläni sieltä pois.
Asemalla portit oli suljettu, ja henkilökunta tarkasti matkustajien liput yksitellen. Pääsin sentään asemalaiturille ja junaan. Mietin, mistä suunnasta juna laiturille tulisi, koska halusin ottaa siitä kuvan. Kävi ilmi, että molemmista. Kaksi junaa yhdistettiin asemalaiturin edessä toisiinsa.
Juna oli Japanin toiseksi nopeinta sorttia, hybridimoottorilla varustettu mini-shinkansen. Se pysähtyi matkalla kolmesti ennen saapumistaan Gifuun. Sää parani sitä mukaa kun matka eteni, ja pian näkyvissä oli jopa auringonpaistetta. Maisemat olivat varsin laadukkaita koko matkan ajan ja voin suositella tätä maisemareitiksi, joskin japanilaisilla on paha tapa pilata maisemiaan vetämällä niiden eteen sähkölinjoja.
Puolenpäivän aikaan asemalta päästyäni lähdin etsimään bussia. Oikea vehje löytyi varsin helposti, koska asemalla oli englanninkieliset infonäytöt. Google Mapsiin ei voinut luottaa sitten yhtään, se ehdotti busseille aivan käsittämättömiä lähtöpaikkoja ja ehdotti, että rautatieasemalta lähtevää bussia pitäisi mennä muka odottamaan kauempana olevalla pysäkille. Apple Maps ymmärsi sentään, että rautatieasemalta lähtevän bussin kyytiin kannatti nousta rautatieasemalta jos sattui tulemaan kaupunkiin junalla. Se tosin ilmoitti myös kaikki pysäkkien nimet japaniksi, jota en osaa toistaiseksi lukea.
Bussi laittoi oven nenän edestä kiinni, mutta avasi sen uudelleen, jotta pääsin sisään.
Köröttelin bussin kyydissä Gifun puistoon. Se olikin komea puisto ja hienoimpia, joissa olen Japanissa ollut. Oli värillisiä puita ja tunnelmallisia lammikoita. Paikassa oli Japanin ensimmäisen yhdistäjän, daimio Oda Nobunagan kartanon rauniot ja lisäksi jonkin sortin shintolainen temppeli. Temppeli oli hieno, mutta siitä ei saanut hyvää kuvaa oikein mistään kulmasta. Paikallisia oli puistossa paljon, ulkomaalaisia ei juuri yhtään.
Puisto oli kukkulan rinteessä. Kukkulalle pääsi köysiradalla, jolle ostin lipun. Jonottamisessa meni puolisen tuntia. Jotenkin se ihminen, jonka perään olin jonossa kävellyt onnistui kiemurtelemaan eteenpäin niin, että välillämme oli lopulta seitsemän ihmistä. Koin tämän harmilliseksi.
Köysiradan vaunu nousi vuorelle. Melkein heti uloskäynnin yhteydessä oli oravatarha. Menin oravatarhaan sisään, se maksoi vain 300 jeniä. Palvelu oli japaninkielistä, mutta sain toiseen käteen nahkahansikkaan ja jauhomaista oravanruokaa.
Oravatarha oli sinänsä kiintoisa, että siellä ei ollut varsinaista kattoa, vaan yläosaan oli vedetty jonkinlaiset ohuet metallilangat. Ehkä ne jotenkin estivät oravia karkaamasta. Keskellä oli suuri puuhäkkyrä, jonka päällä ja sisällä oli oravia. Muutama tuli hakemaan kädestä ruokaa, mutta useimmat oli syötetty niin hyvin, etteivät jaksaneet eväänsä liikauttaa. Tämä ei minua suuremmin haitannut. Halusin harjoitella oravien valokuvaamista, ja se sujuikin kohtalaisesti.
Poistuin oravatarhasta ja jatkoin matkaani vuorella. Täälläkään ei ollut paljoa ulkomaalaisia, mutta hitaasti käveleviä paikallisia kyllä. Pujottelin ahtaissa vuoristoportaikoissa ihmisten välillä ja päädyin lopulta näköalatasanteelle, joka oli onneksi ilmainen. Mies Lännestä pitää ilmaisista asioista. Tasanteelta näkyi hyvin koko Gifun kaupunki. Puolipilvinen sää jätti osan kaupungista varjoon, osa taas kimmelsi auringossa. Dokumentoin näköalan valokuvauskoneellani.
Jatkoin matkaa Gifun linnaan, joka oli selvästi replika. Sinne sai nimittäin mennä kengät jalassa. Ostin lipun muutamalla sadalla jenillä ja kiipesin linnan huipulle. Sieltä oli hyvä näköala, sikäli kun siitä pystyi nauttimaan. Turisteja oli nimittäin paljon, suurin osa edelleen paikallisia. Dokumentoin näköalan tornin huipulta valokuvauskoneellani.
Sitten lähdinkin jo takaisinpäin. Hotellini oli nimittäin Kiotossa, ja halusin päästä sinne ihmisten aikoihin. Olisi pitänyt varata matkaa suunnitellessa Gifusta hotelli, mutta olin panostanut Takayamaan. Sinänsä loogista, että vain yhden yön viettäminen yhdessä paikassa on hirveän tehotonta ja vaivalloista tavaroiden siirtelyn suhteen. Takayamassa ei ollut ollut juurikaan nähtävää, mutta minkäs sille enää voi.
Palasin siis ensin köysiradalla kukkulan juurelle. Matkalla asettauduin taktisesti niin, että sain hyvän kuvan siitä shintolaisvirityksestä, josta en saanut maasta käsin hyvää kuvaa. Onnistuin kohtalaisesti ja ihailin omaa oveluuttani.
Etsin oikean bussipysäkin ja matkasin bussilla Gifun asemalle. Siellä nousin junaan, joka meni kohti Kiotoa Maibaran asemalle. Eräs vanha rouva huomasi matkatavarani ja antoi minulle istumapaikkansa, jotta sain istua yksin reppuni vieressä ja istui itse toisen henkilön viereen. Yritin kumarrella parhaani mukaan osoittaakseni kiitollisuuttani. Kohteliaita japanilaisia.
Tämä juna oli sähköinen ja hiljasempi, kuin edellinen. Siinä karttojen kanssa sählätessäni havaitsin, että Google Maps suositteli minulle hidasta ja kallista paikallisjunaa Maibarasta Kiotoon, kun Apple Maps taas suositteli halvempaa ja lievästi sanottuna nopeampaa Shinkansenia. En ollut vielä kulkenut tällä reissulla Shinkansenilla yhtään mihinkään, koska se oli niin kallis. Mutta miksipä ei? Ilmeisesti paikkavaraus on se, mikä junissa eniten maksaa: ilman paikkavarausta tämä matka maksaisi vain 990 jeniä, paikkavarauksen kanssa hinta kohoaisi kahden tonnin pahemmalle puolelle. Pohdin, että vaikka jäisin ilman istumapaikkaa, matka Kiotoon oli Shinkansen-vauhdilla niin lyhyt, että se menisi helposti seisten.
Matka Maibaran asemalle kesti tunnin verran. Päätökseni oli lopulta helppo ja poistuin asemalla junasta Shinkansen-raiteelle. Yritin päästä sinne matkakortillani, en päässyt. Menin viereiseen lippumyymälään ja ilmaisin mielihaluni siirtyä Kiotoon. Mielihalun toteuttaminen onnistui rahaa vastaan, ja sain kaksi lippua: yhden tositteen edellisen matkan maksamisesta (1980 jeniä) ja Shinkansen-lipun (990 jeniä).
Kiiltävän valkoinen avaruusaluksen ja teleportin yhdistelmä olikin jo raiteella lähtövalmiina. Etsin vaunua, johon lippuni oikeutti. Menin vahingossa sisään oikeanlaiseen ja istahdin alas yhdelle lukuisista vapaista istuimista. Juna lähti melkein saman tien. Kuljettaja kiihdytti ensin maltillisesti, mutta muutama kilometri asemalta lähdön jälkeen kuski laittoi niin sanotusti tallan pohjaan, urun auki ja lapun lattiaan ja 22905-hevosvoimainen juna hyppäsi hyperavaruuteen valonvälähdyksen saattelemana. Liioittelen, mutta vain vähän. Yritin olla hurraamatta ja onnistuin vain vaivoin. Mikään ei ole niin hienoa kuin Shinkansen!
Saavuimme Kiotoon hämmästyttävän nopeasti. Asema oli aivan täynnä ihmisiä, niin ulkomaalaisia kuin japanilaisiakin. Pujottelin ihmispaljouden läpi metroasemalle, ja kuljin kaksi pysäkkiä pohjoiseen. Siellä purjehdin vajaan puolisen tuntia kaupungin ihmismeren läpi. menin hotelliini, joka oli jälleen kennohotellimallinen. Kaikki muu oli Kiotossa liian kallista. Minun piti maksaa tiskillä Kioton turistivero, 200 jeniä / yö.
Ai niin, piti käydä Mont-bellissä. Vieläpä nimenomaan siinä Mont-bellissä, joka on rautatieaseman vieressä. Pohdin, miten menetellä. Päätin, että asia on parasta hoitaa heti. Oli jo pimeää, eikä minulla siksi ollut muutakaan järkevää tekemistä. Olen myös havainnut, että jos tällaisia asioita jättää hoitamatta, kostautuu se usein myöhemmin.
Läksin siis takaisin rautatieasemalle, josta olin juuri tullut. Oli sekin melkoinen mäyränkolo. Minulta kesti varsin kauan löytää uloskäynti oikealta puolelta asemaa ja sekin, jonka löysin oli väärässä päässä.
Kävelin ostoskeskukselle, jossa etsimäni liike oli. Kävi ilmi, että ruåtsalaiset olivat aloittaneet invaasion: kuten lukuisat mainoskyltit tiedottivat, paikassa oli hiljattain avattu uusi IKEA.
Löysin liikkeen kolmannesta kerroksesta. Siellä ei ollut etsimiäni takkeja, mutta vedin kanin hatustani eli kuitin repustani ja esitin sen kassaneidille. Kassaneiti poistui välittömästi takahuoneeseen, ja toi minulle tilaamani untuvatakin. Oli se kyllä melkoinen ilmestys. Jos se olisi yhtään kevyempi, olisi se noussut ilmaan ja kohonnut myymälän kattoon.
Palasin hotelliini. Se on kahden asemanvälin päässä, ja sitten pitäisi vaihtaa junaa ja kulkea vielä yksi asemanväli. En ollut aiemmin jaksanut kävellä tätä yhtä väliä, vaan kävelin mieluummin. Nyt kuitenkin päätin testata myös tämän yhden asemanvälin kulkevan junan, koska oli jo sen verran myöhä. Asemalaiturin löytäminen oli kuitenkin vaikeaa ja kävelin maan alla ympyrää hyvän tovin etsiessäni oikeaa raidetta.
Kaikki alueen ravintolat tuntuivat tarjoilevan 100 000 jenin waguypihviannoksia, mutta löysin lopulta iltapalapaikaksi halvan ravintolan, jossa söin 850 jenillä. Minulle ei koskaan selvinnyt, mitä. Ihan kohtalaista se kuitenkin oli etenkin hinta huomioiden.
Kapselissani laitoin kellon tavanomaisten tapojeni vastaisesti herättämään jo kello 6 aamulla. Minulla ei ollut Kiotossa läheskään niin paljoa aikaa kuin olisin halunnut ja koin välttämättömäksi saada asioita aikaiseksi ennen turistilaumoja. Nukkumaan menin jo ennen kello yhtätoista.