Apple Watchini herätti minut kuudelta aamulla. Lähdin junalla kohti Arashiyamaa. Olin käynyt siellä puolitoista vuotta sitten keväällä, ja mieleni teki nähdä paikka uudestaan.
Pakkasin mukaan uuden takkini päättäen testata sitä, ja se olikin hyvin mukava päällä. Matkalla junaa piti vaihtaa kerran. Seurasin kylttejä kohti toista junaa, olisi tärkeää käyttää oikeaa uloskäyntiä koska asemat ovat niin pitkiä. Toiseen päähän kävelemisessä kului hyvä tovi.
Matkalle osui maksuportti, jonka läpi kuljin. Sitten päädyin ulkoilmaan ja kyltit loppuivat. Tämä oli vähän hämmentävää. Olinko sittenkin tullut ulos väärästä päästä asemaa? Menin takaisin sisään ja yritin jälleen löytää paikan, johon minun piti mennä. Päädyin kuitenkin ainoastaan samalle asemalaiturille ja takaisin porteille. Nyt en kuitenkaan enää päässyt portista läpi korttini avulla, eikä se ollut miehitetty. Jouduin kävelemään koko matkan aseman toiseen päähän löytääkseni portin, jossa oli virkailija. Elämäänsä (tai turisteihin) kyllästyneen oloinen virkailija mongersi jotain, jonka tulkitsin tarkoittavan, että mihinkäs sitä ollaan matkalla. Näytin Google Mapsia ja pääsin portista läpi.
Nyt olin siis viimein ulkoilmassa. Etsimäni pysäkki oli ilmeisesti täällä ulkona eikä maan alla, kuten olin olettanut.
Löysin lopulta ulkoilmapysäkin, jolle saapui pian oletetun metron sijaan raitiovaunu. Kaikkea sitä näkee kun vanhaksi elää. Yritin skannata korttini ovella, se ei toiminut. Vehkeen sisällä oli kuitenkin tiedote, jossa sanottiin tämän olevan kiinteähintainen kulkuneuvo ja skannaus oli suoritettava vain raitiovaunusta poistuessa. Mikään ei sitten voi olla yksinkertaista, vai kuinka? Jossain vehkeissä täytyy skannata sisään mentäessä ja ulos mentäessä, joissain vain ulos mentäessä, joskus täytyy ostaa junaan yksi lippu, toisinaan kaksi, joskus toinen lippu on vapaaehtoinen, joskus pitää maksaa junassa kuskille, joskus pitää ymmärtää ottaa piletti lähtöasemalta ja maksaa aspalle määräasemalla ja matkakortilla ajellessa lähtöasema ei voi olla sama kuin määräasema. Monimutkaisempaa järjestelmää ei voisi keksiä, vaikka yrittäisi.
Pääsin kuitenkin lopulta Arashiyamaan ja poistuin ratikasta kello 7:15. Sää vaikutti hyvältä ja autinkoiselta. Kävelin ensi töikseni maineikkaaseen bambumetsään toivoen saavani siitä kuvan, jossa ei olisi yhtään turistia. Se oli kuitenkin turha toivo. Vaikka kello oli melko vähän, paikalla haahuili aivan liikaa turisteja, jotta tämä oli onnistunut. Pohdin, että tuliko herättyä turhaan näin aikaisin. Sain kuitenkin muutaman puolivillaisen kuvan otettua ja jatkoin matkaa. Arvelin, että ainoa keino saada täältä hyvä valokuva on tulla paikalle joskus keskikesällä neljältä aamulla ja varata hotelli suoraan Arashiyamasta, jottei matkustamiseen mene yhtään aikaa.
Kiipesin Arashiyaman puiston läpi Google Mapsissa olevaan näköalapaikkaan. Kahdelta näköalapaikalta, jotka olivat muutaman kymmenen metrin päässä toisistaan oli hyvä näköala matalaan rotkoon, jonka pohjalla oli joki. Maisema oli varsin värikäs. Olin kävellyt joen rannalla ennenkin, mutta tällä näköalapaikalla en varmaan ollut ikinä käynyt. Turisteja oli vain muutama, mikä oli mukavaa. Ehkä päätös lähteä matkaan aikaisin oli kuitenkin ollut hyvä. Lisäksi rotkon pohjalla oli pilvi, joka varmasti häviäsi parin tunnin kuluessa.
Kävelin eteenpäin ja tulin sillalle, jonka muistin edelliseltä vierailultani. Täällä turisteja oli jo melkoisesti, ja lisää tulisi päivän edetessä.
Havaitsin sillan alla lintuja, jotka halusin dokumentoida. Siellä oli monenlaisia vesilintuja kuten merimetsoja ja suoranaiset haikaroiden kokoontumisajot. Onnistuin tallentamaan samaan kuvaan sekä silkkihaikaran että jalohaikaran.
Kävelin sillan yli. Matkalla näin pienellä joen keskellä olevalla saarella suuren yksijalkaisen ja päättömän höyhenpallon, jonka oletin nukkuvaksi haikaraksi.
Tulin apinavuoren eteen kello 9:03. Se oli avautunut kolme minuuttia aiemmin, eikä turisteja juuri ollut sisäänkäynnillä. Päätin mennä katsomaan apinoita. Niistä saattaisi saada kiinnostavia valokuvia ja hintaakin tuli alle tuhat jeniä. Lähdin kiipeämään vuorta ylös ja dokumentoin matkalla muutaman linnun. Jossakin vaiheessa havaitsin kamerani akun tyhjentyneen ikävää vauhtia ja aloin ladata sitä varavirtalähteestäni.
Puolen tunnin kapuamisen jälkeen saavuin apinavuoren laelle. Päivä oli aurinkoinen ja näkymä Kiotoon kohtalainen, joskin ilmassa oli silminnähtävästi vesihöyryä. Dokumentoin näkymiä ja apinoita ja syötin rakennuksessa apinoille maapähkinöitä. Poikasia ei näkynyt, ne varmaan syntyivät keväällä, koska silloin saatavilla oli eniten ruokaa.
Lihotettuani makakeja kiipesin vuorelta alas ja päätin lähteä kävelemään joen rantaa pitkin. Matkalla näkyi runsaasti monivärisiä puita. Joen rannalta näki sillalle, joka oli nyt aivan täynnä turisteja. Oli tosiaan sittenkin hyvä, että olin ollut ajoissa liikkeellä ja onnistunut siten välttämään ne kaikkein suurimmat ruuhkat.
Rannalla turisteja oli vain maltillisesti. Enemmän heitä vaikutti olevan veneissä, jotka seilasivat kiertoajeluilla edestakaisin. Ainakaan kukaan heistä ei tullut pilaamaan maisemaa ottamalla selfietä kamerani edessä.
Saavuin portaille, joilta pääsi temppeliin. Olin käynyt täällä aikaisemmin ja pohdin, oliko näkymä temppeliltä vaivan ja 400 jenin pääsymaksun arvoinen. Päätin kuitenkin kiivetä portaat ylös temppelille, kuten olin tehnyt puolitoista vuotta sitten. En katunut päätöstä, maisema temppelistä oli oikein hyvä. Sain dokumentoitua maiseman vielä paremmin, kun nostin kameran suorille käsille pääni yläpuolelle ja käänsin näytön sellaiseen kulmaan että näin mitä olin tekemässä. Kääntyvä näyttö vaikuttaa olevan erittäin hyödyllinen ominaisuus kamerassa, olen käyttänyt sitä jo monta kertaa.
Zen-buddhlainen munkki piti jotakin luentoa amerikkalaiselle turistiryhmälle, ja kaikilla kuulosti olevan hauskaa. Munkeilla vaikuttaa olevan usein loistava huumorintaju.
Kävelin takaisin samaa tietä kuin olin tullutkin ja palasin turistilauman seassa ensin sillan yli ja sitten bambumetsän viereisessä puutarhassa olevaan näköalapaikkaan. Halusin tietää, miltä se näytti ilman pilveä. Ei minusta kummoiselta, sillä vaikka pilvi oli poissa niin aurinko oli siirtynyt taivaalla niin, että rotko oli puoliksi varjossa.
Palasin vielä bambumetsäänkin, mutta siellä oli nyt niin paljon turisteja, ettei sekaan mahtunut. Jatkoin matkaani rautatieasemalle, eri asemalle kuin se, jolla olin tänne saapunut.
Olin ajatellut mennä tänään myös Fushimi Inari-Taishaan, mutta päätin luopua suunnitelmasta. Olin kiivennyt aika paljon tänään ja kuten ehkä muistamme, kyseinen temppeli on rakennettu Inari-vuorelle. Se tarkoittaisi lisää kiipeämistä. Sen sijaan päätin nousta maisemajunaan, joka ilmeisesti kiersi tätä aluetta ympäri. Päästyäni asemalle kävi kuitenkin ilmi, että sen liput oli myyty loppuun. Tein nopeasti uuden suunnitelman ja päätin kulkea junalla Kioton keskuspuistoon, jossa sijaitsi myös vanha keisarillinen palatsi. Onneksi nämä lukuisat suunnitelmanmuutokset eivät saaneet minua myöhästymään junasta.
Puisto löytyi. Haahuilin siellä ympäriinsä jonkin aikaa. Kävelytiet olivat leveitä kuin lentokentän kiitoradat. En pitänyt paikkaa esteettisesti mitenkään ihmeellisenä, mutta jatkoin silti kävelyä. Turisteja ei ollut oikeastaan yhtään, mikä oli ehkä vähän yllättävää.
Näin vanhan japanilaisen miehen kuvaamassa syksyn lehtiä. Hän alkoi siinä kuvaillessaan puhella minullekin, kun huomasi että minulla on kamera. Kun kolmea kameraa kantava japanilainen vanhus alkaa puhua puunlehtien kuvaamisesta, niin silloin ollaan hiljaa ja kuunnellaan. Hän oli sitä mieltä, että ottamani kuva lehdistä oli ylivalottunut. Nyt kun katsoin, niin olin samaa mieltä.
Näytimme toisillemme joitain kuvia, joita olimme kuvanneet. Lehdet olivat selvästi hänen suosikkiaiheensa. Hän oli ladannut Google Mapsiin 8600 kuvaa, joista varsin suuri osa vaikutti koskevan lehtiä. Kysyin, oliko hän ammattilainen, mutta hän naurahti ja sanoi olevansa vain harrastaja ja käyvänsä eläkeläisenä puistossa joka päivä. Keisarillinen palatsi oli kuulemma suljettu tänään ja huomenna. Luonnollisesti. Silloin kun minä lähden reissuun on Notre Damet poltettu ja keisarilliset palatsit suljettu. En kyllä muutenkaan varmaan olisi mennyt sinne, vanhat rakennukset eivät vain ole minusta niin kiinnostavia kuin maisemat ja eläimet.
Hän näytti minulle puistossa muutamia suosikkipuitaan puhuen aina silloin tällöin japaniksi muiden ihmisten kanssa. Eräälle suuren keltaisen puun juurella toisiaan kuvaavalle nuorelleparille hän antoi kuvausohjeita, jonka nämä vaikuttivat kokevan varsin hauskaksi. Lisäksi hän jutteli muutaman sanan puiston puutarhureille, jotka hän sanoi tuntevansa. Niin varmaan tunteekin, jos täällä joka päivä käy. Puhuttelin vanhusta senseiksi, joka vaikutti huvittavan häntä.
Jossakin vaiheessa hän totesi, että minun pitäisi kokeilla hänen kameraansa. Tartuin tietenkin tarjoukseen, koska halusin tietää, millaista ikivanhalla Nikonilla on kuvata verrattuna nykyaikaisempaan Canoniin. Kamera käytti Nikonin F-objektiiveja, joita oli valmistettu vuodesta 1959. Hän suosi 105-millistä linssiä kehuen sitä teräväksi ja ehkä parhaaksi, mitä oli koskaan valmistettu.
Kuvailin vähän ympäriinsä. Kameran etsin oli perinteistä mallia ja siitä näkyvä kuva näytti olevan paljon terävämpi, mitä oma kamerani näytti EVF:nsä läpi. Kävi tosin ilmi, että se, mitä etsimestä näkyi ei ollut lainkaan sama asia kuin se, mitä kamera lopulta tallensi. Useat kuvani olivat siksi hyvin alivalottuneita. Asetusten muuttaminen korjasi tämän tosin helposti, ja taivas varjele, kuinka hyviä kuvia hänen vehkeellään sai. Jokaista otosta leimasi vielä kameran “rekyyli”, mekaanisen sulkimen äänekäs naksahdus. Omaani laitoin elektronisen sulkimen päälle koska se ei kulu käytössä, mutta tässä kuvien napsimisessa on kyllä oma viehätyksensä.
Tultuamme erääseen metsikköön sensei oli sitä mieltä, että voisin kokeilla myös makrokuvausta. Hänellä oli makrolinssejä, joita hän kehui hyvin teräviksi, erityisesti monokromikuvauksessa. Se on valokuvauskieltä, jonka tarkoitus on hämmentää maallikkoja ja tarkoittaa mustavalkokuvausta. Kuvasin sitten mustavalkoisia makrokuvia ja se olikin hauskaa puuhaa. Kuvistakin tuli erittäin hyviä. Hän jopa laittoi kameraan minun muistikorttini, jotta sain pitää ottamani kuvat. Sensei neuvoi, että makrokuvatessa on kätevämpää liikutella kameraa syvyyssuunnassa kuin kääntää fokusrengasta.
Illan pimentyessä hyvästelin sensein ja kysyin häneltä ravintolasuosituksia. Hän suositteli sushiravintolaa, josta sai aitoa kiotolaista sushia eikä sitä tokiolaista, jota kaupitellaan kaikilla turuilla ja toreilla. Lisäksi hän suositteli edullista ramen-ravintolaa nimeltä Akatsuki. Vaihdoimme myös yhteystietoja.
Päätin suunnata hänen suosittelemaansa ramen-ravintolaan, koska en ollut vielä syönyt tänään oikeastaan mitään eikä pimeän tultua ollut muutakaan tekemistä. Nousin ravintolan eteen menevään bussiin. Toisin kuin aiemmin käyttämissäni busseissa, tässä kulkuneuvossa ei ollut mitään lukijaa keskiovilla, joista bussiin noustiin. Matkat olivat kiinteähintaisia ja maksettiin vasta poistuessa.
Löysin ravintolan, ja se olikin melko autenttisen näköinen. Pieni ramen-koppero, jota ei ollut pilattu krumeluureilla turistien houkuttelemiseksi. Tilasin ramenannoksen, jota kuvattiin ruokalistassa “isoksi” ja sain eteeni pesuvadillisen nuudeleita. Liioittelen, mutta vain vähän: annos oli kunnioitettavan kokoinen. Lisäksi olin tilannut muutaman gyozan.
Sain melkein kaiken syötyä ennen kuin ähky iski ja palasin sitten hotellilleni. Päätin kuitenkin kulkea Kioton Pokemon-keskuksen kautta. Se oli piilotettu erään suuren monikäyttöisen rakennuksen toiseen kerrokseen ja oli luonnollisesti täynnä Pokemon-krääsää kuten pehmoleluja ja keräilykortteja. Turisteja oli tietysti paljon ja jono kassalle hirvittävän pitkä.
Hotellini oli ainoa kylpylätön majoituspaikka, jossa olin tällä matkalla vieraillut. Siellä oli kuitenkin kylpyamme, jossa lojuin illalla jonkin aikaa.
Tänään on kävelty sellaiset 25 kilometriä.