Heräsin jonkin verran myöhemmin kuin tavallisesti, en ollut kiinnostunut toisesta kello kuuden aamusta putkeen. Laitoin tavarat kasaan ja jätin isomman reppuni hotellin hoiteisiin.
Suuntasin rautatieasemalle aikomuksenani junailla Fushimi Inari-Taishan pyhäkköön. Olen vieraillut siellä ennenkin, mutta halusin nähdä, kuinka se oli muuttunut näin syksyllä.
Matka kuitenkin pysähtyi heti alkuunsa. Kiotossa on muutamia puiden reunustamia kanavia, joissa on muutama sentti vettä. Erittäin esteettistä, erittäin japanilaista. Etenkin kuin kanaalissa seisoo kaikessa rauhassa haikara parin metrin päässä rannasta. Se oli kaiketi tullut siihen luottaen ihmisten läheisyyden suojelevan sitä mahdollisilta petoeläimiltä. Dokumentoin haikaran. Tämän kanaalin ylitti silta, ja sen alla oli vieläpä toinen haikara. Vain silhuetti erottui kirkasta vettä vasten.
Kävelin vähän eteenpäin ja tulin suurelle joelle, jonka ylitti silta. Joella näkyi olevan lintuja, ja sen rannoilla oli runsaasti puita eri väreissä. Päätin vierailla siellä myöhemmin.
Jatkoin siis rautatieasemalle ja menin Inarin pysäkille. Ensimmäinen juna johon astuin oli väärä, mutta kulki sentään oikeaan suuntaan. Se pysähtyi vain suunnilleen joka kolmannella asemalla, joka teki siitä tarkoitukseeni sopimattoman. Jäin siitä pois ensimmäisen tilaisuuden tullen ja odotin toista junaa, joka vei minut perille.
Pyhäköllä oli itseään kuvaavia turistilaumoja kuten ennen vanhaan. Suurin osa jäi kuitenkin vuoren juurella olevalle temppelille, aivan kuten viime kerrallakin. Kiivetessäni portaita satojen ja tuhansien kirkkaanoranssien torii-porttien läpi turistien määrä väheni, ja huipulle päästyäni porteista oli mahdollista ottaa kuvia, joissa ei ollut yhtään turistia. Harmillisesti vain täälläkin porttien viereen oli vedetty rumia sähköjohtoja maisemaa rumentamaan.
Aivan kuten viime kerrallakin palasin alas vuorelta toista reittiä kuin olin tullut. Siellä oli vielä vähemmän turisteja ja enemmän dokumentointitilaisuuksia kuin ylös mennessä.
Paluumatkalla näin muutaman kissan, joista yksi oli pyydystänyt jonkinlaisen pikkulinnun ja oli nyt ruuallaleikkimisvaiheessa heitellen sitä käpälillään ympäriinsä. Vaikka tällaisesta käytöksestä puhutaan, en muista, koska olisin edellisen kerran todistanut sellaista henkilökohtaisesti. Ilmeisesti kuivaruoka ei innosta leikkimiseen.
Koko vuorellekiipeämisessä kului kolmisen tuntia. Maisema näin syksyllä ei poikennut merkittävästi maisemasta keväällä.
Palasin rautatieasemalla, ja ehdin juuri sopivasti kaupunkiin päin kulkevaan junaan. Päätin vierailla seuraavaksi Kiyomizu-deran buddhlaisessa temppelissä, joka on Japanin kansallisaarre. Olin käynyt sielläkin aiemmin, mutta vierailuni oli varsin lyhyt. Arvelin alueella olevan esteettisiä puita ja kasveja.
Kävelin siis puolisen tuntia turistilauman perässä temppelille. Sää, joka oli ollut tähän asti aurinkoinen muuttui nyt puolipilviseksi.
Temppelialueella ei saanut kunnollisia kuvia, koska ihmisiä oli niin paljon. Sitten näin sellaisen paikan, josta saattaisi avautua kuuluisa maisemanäkymä, joskaan ei aivan niin kuuluisa kuin se, jossa on Fuji-vuori ja temppeli. Minulla ei ollut kuitenkaan mitään muistikuvaa siitä edelliseltä vierailultani.
Päätin turistiparvesta huolimatta pyrkiä katsomaan kyseistä paikkaa. Sitä varten piti ostaa mitättömän hitainen pääsylippu.
Tepastelin eteenpäin ja ihailin syysmaisemia näköalatasanteelta. Vielä vähän eteenpäin kävelemällä ja pienellä röyhkeydellä pääsin hyvään näköalapaikkaan toiselle tasanteelle. Sieltä todella avautui tämä kuuluisa maisema. Kioton keskusta oli keskellä, oikealla taas oli temppeli ja alhaalla punertavia vaahteroita.
Jatkoin matkaani. Vaikutti siltä, että selfiekeppimetsä jäi pitkälti kuuluisalle näköalatasanteelle. Edessäpäin oli myös kohtalaisia maisemia, mutta turisteja oli paljon vähemmän.
Kävelin temppelialueella kierroksen ja sitten hiljakseen takaisin hotellille. Tulin joen rantaan. Kello oli nyt kolmen tienoilla iltapäivällä.
Jäin katselemaan vesilintuja ja otin savupiipun esiin. Havaitsin, että jotkin haikarat olivat mahdollisesti metsästyspuuhissa. Kuten Pasilan jaksosta Koala vs. valkohai opimme, luontodokumentti kaipaa vähintään yhtä kolmesta asiasta: kuolema, suvunjatkaminen tai kamppailu elintilasta verivihollisen kanssa. Toisin sanoen eläimet, jotka eivät tee mitään eivät ole läheskään yhtä kiinnostavia kuin aktiiviset elukat.
Laitoin sarjakuvaustilan päälle ja todistin kamerani läpi, kuinka harmaahaikara söi suihinsa jotain sammakon näköistä. Lintu oli osittain rantaniityn oljenkorsien takana, eikä kuva ollut siksi täydellinen. Maisema oli kuitenkin mielenkiintoinen ja tiesin nyt, kuinka vastaavia kuvia otetaan tulevaisuudessa.
Toinen tilaisuus tuli, kun jalohaikara pyydysti nokallaan pikkukalan. Kamera kuitenkin otti laukaisinta painaessa vain yhden kuvan. Note to self: älä sammuta kameraa käyttäessäsi tallennettuja asetuksia, joita sittemmin muokkaat tai asetukset resetoituvat ennalleen.
Kävelin joen rantaa pitkin hotellille hakemaan laukkuni. Sen saatuani matkustin bussilla rautatieasemalla olevaan Kyoto Toweriin, paikalliseen näkötorniin. Bussi oli virhe, se oli aivan täynnä ihmisiä ja pysäkeillä mikrofoniin kailottavat ammattitunkijat kehottivat porukkaa tiivistämään ja menemään käytävillä eteenpäin. Oletettavasti siis, en ymmärtänyt mitä sanoivat. Ahdasta kuitenkin oli.
Kyoto Towerin sisäänkäynti oli melko helppo löytää. Ostin lipun näkötorniin ja yllätyin siitä, kuinka vähän ihmisiä siellä oli. Olisin odottanut tungoksen olevan läpitunkematonta, mutta väkimäärä oli hyvin maltillinen. Tämä siitäkin huolimatta, että aurinko oli juuri laskemassa.
Kävelin sitten rautatieasemalle, ja astuin siellä metroon oikean laiturin löydettyäni. Metrojuna meni koko matkan Naraan asti, ja oli melkoisen täynnä. Sain onneksi junailtua itselleni istumapaikan melko pian.
Poistuin Kintetsu-Naran asemalla, joka oli päätepysäkki. Etsin sitten ryokanini käyden ensin FamilyMartissa ostamassa mättöä.
Majoituspaikka oli hyvin japanilainen tapaus, patja oli lattialla, tuolissa ei ollut jalkoja ja televisiosta tuli kummallisia ohjelmia.
Minulle oli annettu yksityinen kylpyaika rakennuksen pohjakerroksessa olevaan kuumaan altaaseen. Kävin tietysti testaamassa sitä. Se oli suunnilleen yhtä lämmin kuin jokainen tällä matkalla näkemäni allas, arviolta 42ºC. Lisäksi sitä oli viritelty yrteillä: altaassa kellui kaksi suuren teepussin näköistä esinettä, jotka oli täytetty tuntemattomalla kuivatulla kasvilla. Ne levittivät ympärilleen aromia, joka muistutti minua nuudelisopasta.
Nuudelikulhosta hyvää yötä.