Kirjoitin aamulla melkein puoleenpäivään asti ja lähdin sitten kohti Naran päänähtävyyttä, Naran puistoa.
Sisäänkäynnillä odotteli tietysti valtavan kokoinen itseään kuvaava turistilauma, mutta se harveni nopeasti edetessä syvemmälle puistoon. Puisto on yksinkertaisesti niin valtavan kokoinen, että turisteja ei riitä kaikkialle.
Ostin ensimmäiseltä vastaan tulleelta myyjältä peuranruokaa 200 jenillä ja syötin yhden keksin ensimmäiselle näkemälleni peuralle. Elukalla on hämmästyttävä hamuamiskyky: vaikka keksi on kaksi kertaa peuran turpaa leveämpi, onnistuu se jotenkin syömään keksin pudottamatta murustakaan maahan.
Kävelin eteenpäin dokumentoiden peuroja ja maisemia. Pidin keksejä fleeceni taskussa, joka osoittautui kehnoksi ajatukseksi. Ne murenivat siellä ja sitten tasku oli täynnä keksinmuruja. Päätin hyväksyä tapahtuneen ja siivota taskun myöhemmin.
Sorkkaeläinten joukossa oli jälleen enemmän ja vähemmän kohteliaita yksilöitä. Osa kumarteli pyytäessään keksejä, osa taas pökki minua sarvennysillään (onneksi vain aniharvalla oli oikeat sarvet) ja muutama päätti jopa pureskella joko repunhihnojani tai fleeceäni kaiketi haistaen keksit sen läpi. Muutamilla peuroilla oli edelleen nähtävillä merkkejä bambivärityksestä.
Yksi hauskimmista koskaan ottamistani kuvista on nuuskuksi ristimäni teos, jonka otin täällä viime kerralla. Siinä peura nuuskii kameraa lähietäisyydeltä. Otos on kuitenkin hieman tärähtänyt, joka on kiusannut minua edelliset puolitoista vuotta. Päätin yrittää uudelleen samanlaisen kuvan ottamista.
Se vaati paljon asetusten säätämistä ja suuren määrän yrityksiä sarjakuvaustila päällä (satoja kuvia kaiken kaikkiaan), mutta onnistuin ainakin osittain. Saanko esitellä: nuusku 2.0.
Kävelin sitten vuorelle, jolla olin ollut pari vuotta aiemminkin. Ruoho oli ikävän keltaista. Täällä pitäisi käydä joskus kesällä uudestaan. Koskahan bambiaika mahtaa olla?
Maksoin vähäisen pääsymaksun ja kävelin sisään alueelle. Itsensäkuvaajia vaikutti olevan hieman enemmän kuin viime kerralla. Nousin rinnettä ylös jonkin matkaa aina sen yläosassa olevalle aidalle asti. Siellä oli varsin kekseille perso peura, joka tunki turpaansa syliini kuin mikäkin sylikoira ja lopulta työnsi kuononsa avoinna olevaan taskuuni ulosmitaten sieltä yhden keksin.
Jatkoin matkaa portaita pitkin aina huipulle asti. Matkalla tuli vastaan muutama peura, jolla oli sarvet tallella. Puolivälissä kohtasin suoranaisen superpökkijän, jonka päälaen iho oli vahingoittunut ja jota muut peurat vaikuttivat pelkäävän, sillä ne eivät uskaltaneet lähestyä sitä. Ehkä se oli voittanut kamppailun lauman johtajuudesta eivätkä muut peurat uskaltaneet haastaa sitä.
Siinä kävellessäni kävi sitten niin, että peräti kaksi ihmistä kehui kameraani ja toinen halusi tietää, onko minulla Instagram. Tämä ei ollut suinkaan ensimmäinen kerta, kun näin oli tällä matkalla käynyt, en vain ollut katsonut asiaa niin olennaiseksi, että olisin jaksanut mainita siitä. Ilmeisesti kuitenkin naurettavan kalliin kameralaitteiston kanssa käveleminen saa ihmiset olettamaan, että otan hienoja kuvia ja he haluaisivat katsella niitä. Joko niin, tai haluavat itse lisää Instagram-seuraajia. Ehkä vähän molempia. Joka tapauksessa tämä alkaa haiskahtaa tilaisuudelta tehdä suorastaan liiketoimintaa. Inhoan sosiaalista mediaa ja sitä, että nykyään tuntuu olevan hyvin vaikeaa myydä mitään ilman somepresenssiä, mutta voipi olla, että joku saattaisi suostua jopa ostamaan jonkin ottamani valokuvan jos niitä vain olisi jossain nähtävillä.
Suuntasin pois puistosta auringon laskiessa ja kävelin takaisin kaupunkia kohti. Siellä menin paikalliseen pöllökahvilaan. Kahvilassa oli myös haukka, kanarialintuja, koiria, gekkoja ja käärmeitä. Pääsymaksulla sai viettää sisällä tunnin verran. Epäilin tosin lintujen mahdollisuutta saada tarpeeksi liikuntaa, jos niitä ei päästetä lentämään vapaasti ympäriinsä.
Palasin hotellille kaupan kautta ja kävin jälleen illalla lojumassa nuudelikeitossa.