Olin istunut erinäisistä syistä kotonani pääkaupungissa nyt kaksi viikkoa. En ole vieläkään saanut kaikkia japanikuviani käsitellyksi. Jäljellä on enää neljä päivää, mutta esimerkiksi ensimmäisenä päivänäni Kiotossa otin näemmä 477 kuvaa. Alan ymmärtää varsin hyvin ihmisiä, jotka ostavat nykyään filmikameran sen näennäisestä jälkeenjääneydestä huolimatta. Digitaaliset jälkikäsittelyohjelmat mahdollistavat sen, että jokaisesta kuvasta on käytännössä ääretön määrä variaatioita, joista pitäisi valita paras. Valikoinnissa menee luonnollisesti ääretön määrä aikaa. Jos homman tekee hutiloiden kelpuuttaen epätäydellisetkin vaihtoehdot, siinä menee hieman vähemmän aikaa, mutta silti paljon. Filmikuvat, joita ei voi muokata alkavat tuntua jossain vaiheessa varsin hyvältä vaihtoehdolta.
Päätin haistattaa työmaalle pitkät ja lähteä Prachuap Khiri Khaniin nyt kun oli kerrankin aikaa. Vuosia sitten olin käynyt provinssissa, ja olin halunnut pitkään palata takaisin. Aikaa ei vain ikinä tuntunut löytyvän kun oli kielitunteja ja muuta sellaista. Nyt minulla kuitenkin oli sitä paljon puhuttua aikaa, ja ostin junalipun 167 bahtilla ja varasin neljän ja puolen Google-tähden hotellin 400 bahtilla/yö.
Olin grillannut myös Watia Pak Thaleen suhteen. Hän on nyt puhunut sinne menemisestä lähes kaksi vuotta ja on siellä vissiin itse, mutta jostain syystä minun osaltani matkasta ei vain ole tullut mitään. Olisin kyllä ollut menossa. Nyt syynä oli, että puunrunko oli kuulemma hypännyt yllättäen Watin auton eteen ja romuttanut sen. Viimeksi kun Watista kuulin hän sanoi epäilevänsä, että hänen veljensä (joka auton omisti) varmaan murhaa hänet tapahtuman johdosta. Ilmoitin, että veli saa luvan odottaa koska haluan murhata Watin itse. Kaksi vuotta olen kuullut ylistystä tästä lintuparatiisista, enkä ole vieläkään päässyt käymään.
Juna lähti Krung Thep Aphiwatin asemalta aikataulussa 15:10 ja kolkutteli Nakhon Pathomin, Ratchaburin, Petchaburin ja Hua Hinin kautta Prachuap Kiri Khanin asemalle. Sieltä juna jatkoi etelään ja kulkisi vielä kaksikymmentä tuntia aina Su-ngai Kolokiin asti lähelle Malesian rajaa. Sielläkin olen Nellin kanssa käynyt, innokkaimmat lukijat ehkä muistavat reissun. Monet rautatieasemat asemalaitureineen vaikuttivat aivan hiljattain uusituilta ja osan vieressä oli edelleen puolivalmiita rakennustyömaita.
Kello oli siis nyt noin kahdeksan illalla ja ulkona oli pimeää. Hotellilleni oli matkaa kolme kilometriä. Sillä ei ollut sinänsä väliä, että olin ajatellut vuokrata mopon. Ennen sitä minun piti kuitenkin jotenkin päästä hotellilleni.
Asemalla oli muutamia tuk-tukeja odottamassa matkustajia. Päätin kuitenkin mennä ensin 7-Eleveniin ostamaan iltaruokaa toivoen, että tuk-tukit olisivat vielä paikalla sieltä tullessani.
7-Elevenin palvelu oli yllättäen englanninkielistä, joka on varma turistirysän merkki. Kävelin takaisin rautatieasemalle, eivätkä näkemäni tuk-tukit tietenkään olleet enää paikalla. Pyörin ympäriinsä viitisen minuuttia ja kokeilin Grabia, mutta se ei toiminut täällä. Pian eräs tuktuktaksikuski sattui kuitenkin paikalle ja kuskasi minut hotellilleni. Hän puhui minulle pelkkää englantia. Jälleen varma turistirysän merkki. Minä puhuin thaita takaisin. Matka ei ollut kallis, 60 bahtia. Ilmeisesti se oli kuitenkin jollain tavalla poikkeuksellinen. Perillä kuski nimittäin kysyi minulta miksen yöpynyt keskustassa. Hän kuulosti siltä, että olin tehnyt jotain hyvinkin erikoista. Selitin keskustassa olevan hotellin olevan kalliimpi (halvimmatkin maksoivat 600 bahtia/yö, ja sijainnilla ei ole suurempaa väliä, jos tarkoituksena on kulkea mopolla). Lisäksi kuski antoi hotellia pitävälle naiselle käyntikorttinsa ja nainen kysyi minulta, mitä matka oli maksanut. Palvelu tässä majoitusliikkeessä oli kunnollisesti täysin thainkielistä.
Olin ainoa asiakas rivitalotyyppisessä hotellissa. Huone oli varsin suuri ja ilmastoitu. Pistorasiat oli huonosti asemoitu ja sijaitsivat neljän metrin päässä yöpöydiltä.
Hotelloitsija lupasi hankkia mopon huomisaamuksi. Toivottavasti siihen saa jotenkin navigaattorin kiinni.