Yöunet jäivät vähän rauhattomiksi ympäristön äänien takia. Jossain kiekui kukko ja liikennettäkin oli jonkin verran.
Kello 11 poistuin huoneestani ja tiedustelin sitä mopoa, josta oli ollut puhe. Sellaista ei ollutkaan vielä tarjolla, vaan hotellin omistaja tilasi taksin, jolla pääsin kaupunkiin vuokraamaan sellaista. Tämä ei ollut ihan optimaalista, etenkään, koska sain odotella kyseistä taksia ainakin puoli tuntia. Paikalle tuli tuk-tukilla sama ukko kuin edellisenä päivänä ja hän sanoi joutuneensa matkalla jonkinmoiseen onnettomuuteen. Mitään suurempia vahinkoja ei ollut kuitenkaan nähtävillä kulkuneuvossa tai miehessä.
Matkalla hän mainitsi, että kaikki moottoripyörävuokraamot veloittivat 300 bahtia/päivä paitsi temppelin lähellä oli yksi, jossa hinta oli 250 bahtia/päivä.
Kuski ajoi minut ensin yhteen vuokraamoon ja puheli siellä jonkun kanssa. Siellä ei kuulemma ollut pyöriä vuokrattavaksi. Tämä ei ollut epätavallista. Joka kerta kun olen tässä maassa yrittänyt vuokrata pyörän, on saatavuudessa ollut ongelmia. Taksikuski körötteli sitten toiseen vuokraamoon, jota piti erittäin lihava mutta leppoisa mies. Siellä oli jopa valinnanvaraa. Valitsin keski-ikäisen Honda Zoomer X:n, koska sen ohjaustankoon sai kiinni puhelimen. Maksoin vuokraa 900 bahtia, minkäänlaista vuokravakuutta ei pyydetty eikä sopimusta allekirjoitettu. Toivottavasti tämä ei ole jonkinlainen ansa. Bensaa ei ollut, ja minun käskettiin ajaa ensimmäiseksi bensa-asemalle. Maksoin myös taksikuskille jälleen 60 bahtia.
Ajoin siis asemalle ja tankkautin siellä mopon. Lisäksi kävin 7-Elevenissä ostamassa pullollisen kylmää vettä, ja kippasin sen termospullooni.
Pohdin, mitä tehdä seuraavaksi. Melkein vieressäni oli korkea kukkula, jonka päällä näkyi olevan temppeli. Päätin mennä katsomaan temppeliä. Sen vieressä oli toinen temppeli maan tasalla. Pysäköin mopon maan tasalla olevan temppelin parkkipaikalle, johon minut viittoi eräs hampaaton ja tummaihoinen thaimaalainen. Hän tarjosi minulle myös bambukeppiä, mutta en ollut varma, mihin tarkoitukseen joten en ottanut sitä vastaan. Hän puheli paljon, mutta ymmärsin vain yhden sanan: ling, apina.
Lähdin kiipeämään temppelivuoren portaita ylös. Melkein heti kävi ilmi, mistä oli kyse: portailla istuskeli lukuisia jaavanmakakeja. Kyltti kehotti kopistamaan kepillä maata apinoiden säikyttämiseksi jos ne meinasivat tulla liian lähelle. Asia pihvi. Kiipesin portaat ylös ja dokumentoin maiseman, nousua tuli noin sata metriä. Portailla ei ollut juurikaan turisteja. Yksi thaimaalainen kotimaanmatkailijaporukka tuli vastaan.
Temppelin portti vaikutti olevan kiinni. Oliko temppeli suljettu? Menin katsomaan porttia. Minulle huikkasi mies temppelin muurien päältä, ja elehti tulemaan sisään. Portti oli kiinni apinoiden pitämiseksi pois temppelistä ja lisäksi temppeliä ympäröi ilmeisesti samasta syystä sähköpiikkilanka-aita.
Maisema oli hyvä ja paikalla oli lisäkseni vain kolme saksalaisturistia. Turisteja täynnä olevan Japanin jälkeen on ihanaa olla jossain vähän rauhallisemmassa paikassa. Jos tämä temppeli olisi Kiotossa, sinne joutuisi jonottamaan kaksi tuntia.
Dokumentoin temppelin kaiteella kävelleen miniskuulisen hyppyhämähäkin, joka viittoili eturaajoillaan. Se oli oikeastaan aika söpö. Puhuin sitten minulle huikanneen miehen kanssa. Hän sanoi, että tuolla vuoren toisen uloskäynnin ulkopuolella oli käärme. Eikä mikä tahansa käärme, vaan งูเหลือม. Mies sanoi sitä englanniksi anakondaksi, johon huomautin niitä olevan vain Etelä-Amerikassa. Hän tarkoitti pythonkäärmettä.
Poistuin siis tästä kakkosovesta jahka keksin sen avausmekanismin ja katselin matkalla kivenkoloihin, että näkyisikö siellä käärmeitä. Ei näkynyt, mutta en ollut kovin yllättynyt. Python on yöeläin.
Tuuli oli yltynyt varsin navakaksi. Ei voinut valittaa, se viilensi mukavasti. Lämpötilakaan ei ollut tämän maan mittapuulla erityisen korkea.
Kävelin takaisin mopolle. Sen lähettyville oli päätynyt muutama katukauppias, joista yksi, vanhempi nainen puhutteli minua thaiksi. Jostain syystä minun oli huomattavan helppo ymmärtää hänen puhettaan ja ymmärsin melkein kaiken, mitä hän sanoi. Hän kysyi esimerkiksi mitä moottoripyörän vuokraus maksoi ja sanoi 300 bahtin olevan kallista, tavanomainen hinta oli hänen mielestään 200 bahtia. Tämähän oli kiintoisaa tietoa, jos se oli ajantasaista ja paikkansapitävää. Tiedä sitten, koska hän oli edellisen kerran itse skootteria vuokrannut, voi olla että olivat nostaneet hintoja. Kysyntä oli ainkain niin kovaa, että suurin osa paikoista myi eioota. Nainen kysyi, mistä olen kotoisin. Sanoin, että Suomesta. Tavasin sanaa monella tavalla, mutta pian tuli selväksi, ettei hän ollut koskaan kuullutkaan koko valtiosta. Lopulta sanoin sen olevan lähellä Ruotsia. Sen hän tunnisti heti.
Joka tapauksessa tämä mopovekslaus alkaa olla edennyt siihen pisteeseen, että minun pitää varmaan hankkia jollain aikataululla oma mopo. Vuokravehkeitä ei ole aina saatavilla, niiden etsimiseen kuluu aikaa, ne maksavat, jos sellaista ei ole, hotelli on pakko varata keskustasta, niiden kunnosta ei ole takeita ja aina saa pelätä, että vuokraaja yrittää kusettaa jollain lailla.
Joka tapauksessa jatkoin matkaani. Päätin suunnata erääseen vaelluskohteeseen, jossa oli myös apinankatselupaikka. Se vaikutti sijaitsevan sotilastukikohdan sisällä, mutta siellä oli silti mahdollista vierailla, ainakin Googlen arvioiden mukaan. Köröttelin siis sotilastukikohtaan.
Portilla oli vastassa spolle. Where you go? Sanoin thaiksi haluavani katsella apinoita. Minut viitottiin eteenpäin. Palvelu oli ystävällisempää kuin olin odottanut.
Ajelin tietä pitkin eteenpäin ja ylitin jossain vaiheessa – kiitoradan. Tulin ennen pitkää toiselle tarkastuskopille. Siellä oli toinen spolle. Where you going? Sanoin jälleen thaiksi haluavani katsella apinoita. Minut viitottiin jälleen ystävällisesti eteenpäin, joskin passi piti jättää koppiin ja minua muistutettiin, että kuvaaminen oli alueella kielletty.
Jatkoin matkaani siis rantatiellä, jossa oli oikealla puolella meri ja hiekkaranta ja vasemmalla sotilastukikohta. Edessä puolestaan oli giganttinen sademetsän peittämä vuori, joka nousi suoraan merestä.
Pysäköin moponi vuoren juurelle. Paikalla oli vähän rähjäisen näköinen ulkomaalainen, joka väitti tietävänsä reitin, jota pitkin vuorelle oli mahdollista kiivetä. Reitti näytti kuitenkin minusta hyvin vaikeakulkuiselta, ja tuntui myös. Jonkinlainen poluntapainen oli nähtävillä, mutta sen vierellä kasvoi kaikenlaisia piikkipusikkoja, jotka tarttuivat ikävästi vaatteisiini. Viidakkoveitsi oli jäänyt kotiin, joten käveltyäni vain kymmenisen metriä päätin tutkia tilannetta uudelleen täällä vuoren juurella. Julkiset vaellusreitit olivat järjestään paremmassa kunnossa, joten en uskonut olevani oikeassa paikassa.
Hyvänä puolena tässä polun irvikuvassa oli kuitenkin se, että sen lähtöpaikassa oli apinoita. Yksi niistä oli kullanvärinen poikanen. Lajilla ei ole suomenkielistä nimeä (ainakaan Wipediassa), joten nimeän sen silmälasilehtiapinaksi (Trachypithecus obscurus). Silmälasit viittaavat eläimen naaman kuviointiin ja lehdet sen ruokavalioon. Laji on uhanalainen. Dokumentoin apinat (oletin sen sallituksi, eikä kukaan tullut kieltämään) ja kävelin sitten vähän eteenpäin vuoren juurella. Siellä oli valtavan suuri puu, jonka oksilla istuskeli lisää silmälasilehtiapinoita. Muutamat paikalla olevat turistit ja heidän oppaansa syöttivät apinoille silmälasilehtiapinanruokaa. En tiedä, mitä se oli (paras arvaus: maapähkinöitä) tai mistä sitä pystyi ostamaan, mutta se vaikutti kelpaavan. Apinat kurkottivat noukkimaan pähkinöitä suoraan kädestä.
Tämä oli sinänsä mukava aktiviteetti, että se oli ilmainen. Vietin alueella hyvän aikaa ja sain jälleen todeta eräälle uteliaalle, että ei, minulla ei ole Instagramia vaikka kamera onkin. Paikalla oli myös pari ilmasotamiehen näköistä ihmistä, joilta kysyin, voiko vuorelle kiivetä. Ei kuulemma voinut. Siinä kun asiaa selvittelin kävi ilmi, että vuorelle saa ainakin Google Mapsin mukaan mennä vain viikonloppuisin kello 6-12 aamulla. Aikainen aukiolo johtuu epäilemättä siitä, että lössi halutaan myös pois vuorelta ihmisten aikoihin ja kello 12 jälkeen ainakin joillain ihmisillä menee vuorelta palaamiseen liikaa aikaa. Huomenna onkin kätevästi lauantai, päätin yrittää silloin uudestaan.
Ajaessani pois apinareservaatista jouduin pysähtymään muun liikenteen kanssa kiitoradan eteen ja antamaan tilaa pienelle potkurikoneelle, joka oli laskeutumassa kiitoradalle ja lensi tien yli parin metrin korkeudella. Olen joutunut pohtimaan väistämissääntöjä monenlaisten vastaan tulevien vekottimien kanssa ja joutunut väistelemään ties minkälaisia ajoneuvoja ja elukoita, mutta lentokonetta en vielä koskaan. Ilmeisesti lentokoneella on etuajo-oikeus, vaikka vasemmalta tulisikin. Kaikkea sitä näkee, kun vanhaksi elää.
Sain spollelta passini takaisin ja suuntasin Hat Wanakornin kansallispuistoon. Olen ollut siellä kerran aikaisemminkin, kuten jotkut lukijat ehkä muistavat. Pysähdyin matkalla vielä ihailemaan maisemaa. Vuoret ja meri hiekkarantoineen muodostivat näyn, joka painetaan julisteisiin ja matkaesitteisiin ja alle kirjoitetaan “Reserve your seat in paradise”.
Matka oli yllättävän pitkä ja havaitsin, että paikallishallinto oli vetänyt kaikki tasoristeykset uusiksi. Nyt rautatietä ei ollut mahdollista ylittää noin vain, vaan kaikki tasoristeykset oli muutettu ylikulkusilloiksi. Sinänsä tosin kummallista, että ylikulkusilloista oli tehty suoran sillan sijaan hevosenkengän muotoisia.
Saavuin Wanakornin puiston sisäänkäynnille ja mennä posotin sen ohi. Halusin käydä kansallispuiston hiekkarannalla, jonne pääsi mielestäni ihan ilmaiseksikin maksamatta kansallispuiston pääsymaksua. Ranta oli nimittäin huomattavasti kansallispuistoa pidempi, eikä mikään aita tai vastaava estänyt pääsyä julkisesta osasta kansallispuiston osaan.
Ajoin siis rantaan vasta ohitettuani kansallispuiston. Siellä havaitsin normannien tehneen maihinnousun. Paikassa oli ruotsalainen siirtokunta: uudennäköisiä taloja joiden kuisteilla oli ruotsinkielisiä kylttejä ja ruotsalaisia kävelemässä ympäriinsä.
Näin rannalla kuolleen pyöriäisen eli pienen delfiinin. Se oli ehkä puoli metriä pitkä. Näky oli sinänsä surullinen, että delfiini oli kuollut. Sinänsä näky puolestaan oli kiintoisa, että nyt tiesin meressä olevan delfiinejä. Ja mikä on rannan nimi? Ruotsalaisten asettamien kylttien mukaan delfiiniranta! Ensimmäistä kertaa elämäni aikana joku on nimennyt rannan osuvasti. Useimmiten Suomessa rantojen nimet ovat esimerkiksi seuraavanlaisia: “Valasranta” järven rannalla, ei yhtään valasta tuhannen kilometrin säteellä. “Kristalliranta”, vesi näyttää vahvalta kahvilta, johon on lisätty vähän sinilevää. “Kalmarin uimaranta”, ei niin ikään yhtään kalmaria tuhannen kilometrin säteellä. Säälittävää! Joka iikka näistä rannannimeäjistä joutaisi kymmeneksi vuodeksi kuritushuoneeseen harhaanjohtavasta markkinoinnista.
Kävelin rannalla kohti kansallispuistoa eikä minua kukaan pysäyttänyt. Tuuli oli varsin navakkaa ja aallot korkeita. Valitettavasti vesi oli korkealla. Tämä oli harmillista, laskuveden aikaan tiedän nimittäin tänne muodostuvan vuorovesialtaita, joissa on kiintoisia eläimiä. Nyt laskuvesi olisi kuitenkin vasta puolenyön jälkeen.
Päätin käydä uimassa. Laskin rojuni rannalla olevalle penkille ja vaihdoin jalkaan uimahousut. Prosessi oli varsin vaivalloinen, mutta olin hyvällä tuulella. Uimarannoilla ei tee mieli jättää tavaroita valvomatta, mutta täällä sillä ei ollut väliä. Missään ei nimittäin näkynyt ristin sielua. Aurinko oli jo laskeutunut metsän taakse, joten auringonpolttamaksi tulemista ei tarvinnut pelätä.
Havaitsin virtauksen varsin voimakkaaksi, mutta onneksi rannan suuntaiseksi. Se teki uimisesta vähän vaikeaa. Virtaa vastaan oli vähän vaikea uida, se oli kuin juoksumatolla juoksemisen uintivastine.
Rentouduin meressä ja rannalla odottaen hämärän tuloa. Auringonlasku ei ollut kuitenkaan kovin kummoinen. Kävelin takaisin mopolleni ja pesin jalkani merivedellä, jota olin ottanut mukanani olevaan muovipulloon tätä tarkoitusta varten. Sitten laitoin sukat ja sandaalit takaisin jalkaan.
Päätin tutkia, oliko alueella ravintoloita. Google Mapsin mukaan oli, ja yhdellä oli jopa 4.7 tähteä. Ajoin sinne. Kaikki asiakkaat olivat ruotsalaisia. Päättelin tämän heidän puhumastaan ruotsin kielestä. Yhdellä oli lisäksi päällään sinikeltainen paita, jonka rinnassa oli Ruotsin lippu ja sen alla teksti “SVERIGE”, ettei mitään vain jäisi epäselväksi. Aina silloin tällöin pohdin, että pitäisikö hankkia Suomen jalkapallomaajoukkueen paita. Joukkue toki on umpisurkea (jotain jotain liputuspäivä), mutta täällä kukaan ei tiedä sitä ja paita on minusta hieno. Se myös sopii trooppiseen käyttöön paremmin kuin esim. jääkiekkopaidat. Thaimaalaiset käyttävät hyvin usein suosikkijuokkueidensa pelipaitoja. Toisaalta olen niin thaimaalaistunut, että Sotanorsujen paita sopisi minulle varmaan nykyään paremmin kuin Huuhkajien.
Tilasin ravintolassa massaman-curryn sadalla bahtilla. Ehkä vähän kallis, mutta syön massamania mielelläni matkaillessani. Pääkaupungista ei tunnu nimittäin saavan hyvää massaman-curryä, vaikka päällään seisoisi. Riisi piti ymmärtää tilata erikseen, se maksoi 10 bahtia ja vesipullo toisen mokoman.
Annoksen saapumisessa kesti jonkin aikaa, mutta ruoka oli hyvää ja palvelua sai myös thainkielisenä. Siellä suorastaan innostuttiin, kun havaittiin ruotsalaisen näköinen, mutta thaita puhuva mies. En tosin ymmärtänyt kuin murto-osan puheesta.
Köröttelin ison tien laitaa hotellilleni ja manasin itsekseni mopon olemattomia ajovaloja. Olin jo vähällä ottaa kypärän pois ja laittaa otsalampun päähäni arvellen kokonaisturvallisuuteni siten lisääntyvän, mutta sitten tie muuttui valaistuksi. Liikennettä oli yllättävän paljon, suuri osa siitä oli rekkoja. Tien pientareella oli myös yllättävän paljon vastaantulevaa liikennettä, kun paikalliset ajelivat piennarta mopoillaan väärään suuntaan.
Pysähdyin matkalla Prachuapin Lotukseen. Se oli suuri kompleksi, jossa oli elokuvateatteri, apteekki, kamerakauppa ja useita ravintoloita. Lisäksi alueelta löytyi The Pizza Companyn pizzeria ja Banana IT:n liike, jossa oli tietokonetavaraa. Ostin kalliin juustopizzan take-awayna. Palvelu oli harvinaisenkin aurinkoista.
Hotellilleni palasin yhdeksän aikoihin. Havaitsin harmikseni niskani olevan varsin punerva, vaikka olin mielestäni ollut tänään huomattavan paljon varjossa. Aina tässä käy näin, täytyy ostaa tuubihuivi.
Prachuap Khiri Khan todella on kaunein niistä kahdestakymmenestäyhdeksästä provinssista, joissa olen ollut. On merenrantoja, on eläimiä, on sademetsää, on vuoria, on ruåtsalainen siirtokunta, on kansallispuistoja. Kaikkea on. Paitsi venäläisiä, en nähnyt yhtäkään. Ilmanlaatukin on kohtuullinen. Jos joku lukijoista on sattumoisin jäämässä piakkoin eläkkeelle, niin asuntoa kannattaa ehdottomasti etsiä tästä provinssista. Ostakoon vaikka sen Larsin kämpän pois kuleksimasta, se olisi ihan kansallispuiston vieressäkin.