Sain nukuttua edellistä yötä hieman paremmin ja ennen kaikkea riittävästi. Lähdin matkaan vasta vähän puolenpäivän jälkeen. Ajoin mopollani ensin rantaa pitkin Khao Ta Mong Lain metsäpuistoon, joka on kai vähän niin kuin kansallispuisto, mutta ei ihan. Matkalla oli lahti täynnä värikkäitä kalastusveneitä, toisella puolella taas oli peltoa, viidakkoa ja eeppinen kalliomassiivi.
Metsäpuisto käsitti merestä nousevan vuoren, joka sijaitsi eilen vieraillusta apinavuoresta pohjoiseen. Ranta vaikutti koostuvan pelkistä simpukankuorista. Paikalla oli kylttejä, jotka kielsivät vuoren päälle kiipeämisen ilman lupaa. Kylteissä ei valitettavasti lukenut, mistä sellaisen luvan voisi saada.
Puistossa oli lyhyt kaikille sallittu luontopolku, jonka kävelin läpi. Siellä oli pieni maisemankatselupaikka, josta vuoret ja lahden näki hyvin.
Istahdin meren rantaan puiden varjoon. Täällä voisi chillata vaikka koko päivän, jos mukana olisi jotain viihdykettä kuten vaikka sähkökirjanlukulaitteeni ja mukava istuin, kuten kokoontaitettava tuolini.
Poistuessani luontopolulta näin linnun, joka näytti tuhkakupissa kylpeneeltä silkkihaikaralta. Muoto oli oikea, väri väärä. Vaihdoin objektiivin savupiippuun ja dokumentoin linnun. Havaitsin paikalla olevan useita sen lajitovereita.
Lähellä uloskäyntiä minulle alettiin innokkaasti myydä rantaravintolasta kanavartaita 15 bahtia/kappale. Olin jo tarkastanut ravintolan Googlessa, jossa sillä oli neljä ja puoli tähteä. Päätin tarttua tarjoukseen ja söin ne siinä terassilla samalla kun eräs italialaispariskunta häriritsi rauhaani kälättämällä äänekkäästi puhelimeen.
Jatkoin matkaani vielä vähän pohjoiseen eräälle temppelille. En mennyt kuitenkaan sinne sisään, katselin siellä ympärilleni. Paikalla oli kolmas viidakon peittämä vuori ja vuoren pohjoispuolella oli jälleen yksi veneiden täyttämä ranta. Tuuli oli täällä navakkaa ja aallokko voimakasta.
Käännyin sitten takaisin ja tutkin lähemmin hiekkarantaa, joka oli aiemmin manittujen kahden vuoren välissä. Se vaikutti jopa uimakelpoiselta. Monet Prachuapin rannat eivät olleet varsinaisia uimarantoja, vaan ennemmin sellaisia betonoituja kaupunkirantoja. Varsinaiset uimarannat olivat hieman kaupungin pohjoispuolella eli täällä tai sitten hieman kaupungin eteläpuolella. Jos haluaa uimarantahotellin niin kannattaa etsiä niistä paikoista. Tältä rannalta sai hienoja kuvia, ja lähellä rantaa oli useita luksushuviloita. Vaikutti siltä, että niitä oltiin myös rakentamassa lisää.
Ajoin vielä hieman etelään, kunnes olin välittömästi aiemmin mainitun metsäpuistovuoren pohjoispuolella. Alue näytti jossain määrin rapistuneelta, siellä oli runsaasti istutettuja kuolleita puita ja muoviroskaa. Tuli mieleen Cyberpunk 2077:n Pacifica.
Alueella oli kuitenkin ilmiselvästi aktiivinen kalasatama ja sitä varten kaksi pitkää laituria. Kävelin laiturin päähän. Olisin tosin voinut myös ajaa sinne mopolla, niin kaikki muutkin tekivät. Laiturin rannassa oli parkissa useita kalastusaluksia, joista heiteltiin jääpaloilla täytettyjä laatikoita rannalla odottavaan rekkaan. Jääpalojen joukossa oli epäilemättä jotain mereneläviä.
Katselin laiturin päässä maisemia aikani ja kävelin sitten mopolle. Nyt kalastusaluksen katolle heiteltiin tyhjiä laatikoita neljän tai viiden nipuissa.
Ajoin Prachuap Khiri Khanin “päärannalle”, jolla oli markkinat ja kävelykatu. Siellä oli myös vanha kalastuslaituri, joka ulottui pitkälle merelle. Laituri oli uusittu hiljattain ja muutettu turistikohteeksi. Sinne ei saanut ajaa mopolla (ennenkuulumatonta löytää Thaimaasta paikka, jonne ei saa ajaa mopolla!) joten menin kävellen. Joku harrasti rannalla leijalautailua ja näin suuren haikaran. Se oli uskoakseni rääkkähaikara, mutta koska se ei ollut soidinpuvussaan, en osannut sanoa, mikä Thaimaan kolmesta rääkkähaikaralajista. Lisäksi kivillä juoksi useampi aito viemärirotta.
Illan hämärtyessä ajoin 7-Elevenin kautta hotellille. Katselin vähän ottamiani kuvia (joita oli muuten 925), enkä ollut niiden laatuun yleisesti ottaen kovin tyytyväinen. Teleobjektiivini suurennos ei riitä ja olin näemmä siirtynyt kuvieni ylivalottamisesta alivalottamiseen. Puhelimessa on se hyvä puoli, että kuvat näkee helposti puhelimen ruudulta, mutta kameran näyttö on paljon pienempi ja huonompi. Lisäksi kameran avulla kuvia ei oteta ihmissilmää vaan jälkikäsittelyohjelmaa varten, jolloin kuvaamisessa on eri prioriteetit. Jos ottaa sellaisen kuvan, joka miellyttää silmää kameran näytöllä, saattaa se olla jälkikäsittelykelvoton.