Heräsin puoliltaöin, pakkasin laukkuni ja yritin ottaa nokoset. En onnistunut. Lähdin sitten sinisellä MRT-linjalla toiselle puolelle kaupunkia heti, kun se avautui kello 5:54. Kävellessäni asemalle havaitsin sään varsin sumuiseksi. Jaahas, saastekausi on alkanut! Jouduin jonottamaan hetkisen lippuportilla ennen kuin pääsin sisään.
Saavuin määränpäähäni Thonburissa 6:20 ja siellä minut poimi kyytiin Wat. Lähdimme etelään Petchaburin provinssiin kohti Pak Thaleen suola-altaita.
Pääkaupungin aamuruuhka oli hirveä, mutta onneksi tähän aikaan suurin osa ihmisistä yritti päästä kaupunkiin sisään eikä sieltä ulos. Wat selitti Thaimaan pääkaupungin nimen “Krungtheep Mahanakhon” tarkoittavan “Mahtava jumalten kaupunki” ja nimen olleen käytössä jo Ayutthyan ja Thonburin ollessa pääkaupunkeina. “Jumala” viittaa kuninkaaseen, eli yksinkertaisuudessaan ilmaisun voi katsoa tarkoittavan kaupunkia, jossa kuningas majailee, pääkaupunkia. Se, mitä “Krungtheep”-sanan jälkeen tulee on vaihdellut aikojen saatossa pääkaupunkien siirtyessä eri puolille maata.
Ajoimme savusumin läpi Samut Sakhoniin ja kävimme 7-Elevenissä. Ilmanlaatu oli violetilla tasolla indeksillä 201. Wat sanoi tämän johtuvat Samut Sakhonin alueella olevista tehtaista, ja osittain myös Kamputsean laajalle levinneistä metsäpaloista, joista kulkeutui runsaasti savua Siaminlahdelle.
Olin yrittänyt eilen avata uutta pankkitiliä kahdessa pankissa, joista molemmat olivat kieltäytyneet tekemästä niin. Pidin sangen eriskummallisena, että kolmen kuukauden koulutusviisumilla kyllä sai muinoin tilin auki, mutta viiden vuoden DTV:llä ei. Toisaalta en ollut kovin yllättynyt, eihän mikään virallinen asia täällä järkevästi toimi. Googlauksen perusteella juuri mikään pankki ei tilejä DTV:llä avaa, arvatenkin sallitut viisumityypit on listattu jossain toimiston kellarissa olevassa pölyisessä mapissa vuodelta 2005 jolloin koko DTV:tä ei ollut olemassakaan. Mikään laki ei tilin avaamista kiellä, sillä ottamalla yhteyttä sopivaan välittäjään tai lakitoimistoon tilin saa varmasti auki. Harmittaa, että en yliopistoaikoinani availlut itselleni pankkitilejä kaikissa mahdollisissa pankeissa, vaikka ei sillä lopulta hirveästi väliä ole. Hyvä, että on yksikin tili. Mainitsin tästä Watille, ja hän kysyi, tiesinkö miksi en saanut tiliä auki. Hän jatkoi ennen kuin ehdin vastata ja sanoi varsin sarkastisella äänensävyllä, että koska en ole huijari. Pankkien suorittaman tehovalvonnan vuoksi vain rikollisten on helppo avata tili, rehellisillä kansalaisilla ei ole mitään toivoa.
Saavuimme Ban Laemin /baan lääm/ kylään ja Watin majapaikkaan. Se oli rivitalon kaltainen asuinpaikka, jossa oli yksi siisti huone, joka vastasi varustelutasoltaan osapuilleen hotellihuonetta ilmastointeineen ja tuulettimineen. Jääkaappi ja keittiökin löytyi, joskin keittiössä oli pelkkä pesuallas ilman muita kodinkoneita. Vuokra oli viidenneksen siitä, mitä pääkaupungin asunnossani, satasen kuussa.
Jätimme rojut huoneeseen ja jatkoimme matkaa. Wat ajoi lyhyen matkaa Pak Thaleen suolapannuille. Se on valtava alue, jossa merisuolaa valmistetaan haihduttamalla valtavan kokoisia suolapannuja eli isoja vesialtaita. Vettä kuulemma valutettiin altaasta toiseen niin, että sedimentti vajosi ensin pohjalle ja jäljelle jäänyt vesi muuttui suolaisemmaksi ja suolaisemmaksi kunnes tiivistyi suolakristalleiksi. Prosessissa kului kuulemma noin kuukausi. Alueella vallitsi aavikkoilmasto ja siellä satoi varsin harvoin.
Wat ajoi auton linnunkatselupaikalle. Monenlaisia kahlaajia oli alueella paljon. Ne vaikuttivat viihtyvän suola-altaissa ja söivät Watin mukaan altaissa uivia pieniä selkärangattomia. Dokumentoidessani maisemaa Wat mittaili veden suolapitoisuutta ja syvyyttä ja merkitsi nämä asiat muistiin lopputyötään varten. Hän näytti myös syötävän kasvin, jolla oli paksut mehikasvimaiset lehdet ja jota kasvoi altaiden reunoilla. Lehtien maku oli varsin suolainen ja vailla juuri muita makuvivahteita. Aika hyvää, oikeastaan. Kyllä se suolakeksit voittaa.
Auringonpaiste oli hyvin voimakasta ja viritin japanilaisen säteilyntorjuntasateenvarjoni repun hihnaan, jotta se suojaisi päätäni, mutta voisin silti käyttää kameraani kahdella kädellä. Tämä onnistui yli odotusten, joskin Wat väitti lintujen pelkäävän sateenvarjoa. Minusta ne eivät kuitenkaan juuri reagoineet siihen. Joka tapauksessa kuvatessa tuli selväksi, että savupiipusta loppuivat millimetrit pahasti kesken.
Ajoimme sitten ruokapaikkaan jossa söimme Pad Thain 35 bahtilla. Ero pääkaupunkiin oli huomattava, siellä se olisi varmasti maksanut tuplasti. Wat vahvisti ajatukseni sanoen, että pääkaupungissa kaikki on hyvin kallista.
Aloin siinä sitten miettiä, kuinka paljon säästäisin, jos asuisin samanlaisessa rivitalossa kuin Wat jossain pääkaupungin ulkopuolella, esimerkiksi Prachuapissa. Arvioin, että pakolliset vuokra- ja ruokakulut putoaisivat noin 500-600€ kuukaudessa verrattuna nykyiseen asuinsijaani. Se on aika suuri summa. Minulla voisi olla silloin myös moottoripyörä, jolla matkailla ympäriinsä ja niin varmaan tekisinkin suuren osan ajasta käyttäen edullista asuntoa lähinnä perusleirinä. Käytän luksustaloni ominaisuuksista tällä hetkellä lähinnä kuntosalia.
Ajelimme pienelle näköalapaikalle, josta katselimme vähän aikaa lintuja.
Ajoimme myös alueelle, jota Wat kuvaili Mad Max-maisemaksi. Siellä todella vallitsikin melkoinen hävityksen kauhistus. Suurella punertavalla maa-alueella ei ollut tai kasvanut juuri mitään. Maisema oli autio, siellä täällä oli kitukasvuisia ruohoja ja kuolleita maasta revittyjä pensaita, jotka oli aseteltu kasoiksi. Syynä oli kuulemma muutamia vuosia sitten käyttöönotettu vero, jonka johdosta “käyttämätöntä” maata verotettiin ankarasti. Suuri osa maanomistajista päätti veronmaksun sijaan keksiä maalänteille ainakin paperilla jonkin käyttötarkoituksen ja tuhota maillaan olevan luonnontilaisen kasvillisuuden, jotta se näyttäisi vähemmän käyttämättömältä verokarhun sattuessa paikalle. Wat ei ollut hyvillään.
Puolenpäivän aikoihin menimme ottamaan päivänokoset Watin asunnolle. Hänellä oli myös jokin videopalaveri. Jahka sain nukuttua, nukuinkin sitten neljään asti.
Illalla ajoimme takaisin päivän ensimmäiseen linnunkatselupaikkaan ja vähän sen ohi. Päädyimme rannalle, jolla oli ränsistynyt laituri, ympärillä mangrovemetsää ja paikallinen lapiohommissa keräämässä hiekkaa suureen säkkiin. Wat kuvasi ukkelin auton ikkunasta ja sanoi hiekan keräämisen olevan laitonta. Laiton hiekankeruu on kuulemma maailmassa iso bisnes järjestäytyneelle rikollisuudelle, koska sitä tarvitaan esimerkiksi betonin valmistamiseen aivan järjettömiä määrä ja siksi hiekasta on monin paikoin pulaa. Rakentamiseen soveltuvan hiekan laajamittainen kerääminen vahingoittaa monien lajien luontaisia elinympäristöjä.
Joen törmällä oli kaksi liejuryömijää. Dokumentoin rannalla tepastelevat eväkkäät savupiipullani tavalla, joka ei todellakaan olisi onnistunut iPhonella. Muutamaan kuvaan tallentui myös liejuryömijöitä imeskelevät hyttyset. Kysyttäessä odotuksistani tälle reissulle hyttynen käyttämässä kalaa ravinnonlähteenä olisi varmaan jäänyt mainitsematta, mutta kaikkea sitä näkee kun vanhaksi elää.
Wat oli tällä välin edennyt teleskooppeineen laiturin nokkaan katselemaan maisemia. Kiipesin romahtaneiden portaiden yli laiturille hänen perässään. Horisontti oli vain hyvin vaikeasti nähtävissä, ja kun luulit sen erottavasi, näit laivan sen yläpuolella.
Wat osoitti kaukaisuuteen ja sanoi, että siellä on tikkujen nokassa vanha kalaverkko. Teleskoopin läpi se näkyikin selvästi, samoin kuin siihen takertunut ja aikoja sitten kuollut lintu. Dokumentoin linnun Watin opinnäytetyötä varten. Savupiipustani loppuivat jälleen millimetrit kesken. Sain kuitenkin jonkinmoisen kuvan, jossa linnunraato erottui ja oli tunnistettavissa.
Ajoimme takaisinpäin. Suola-altaat olivat muuttuneet iltaruskon valoa heijastaviksi peileiksi. Yhdessä niistä räpiköi kaksi silkkihaikaraa, joilla oli selvästi jotain erimielisyyksiä. Dokumentoimme kukkotappelun.
Ajoimme ruokalan kautta takaisin Watin asunnolle. Ruoka (tällä kertaa ns. kuivanuudeleita) oli oikein hyvää ja maksoi 30 bahtia. Pääkaupungissa halvin usein syömäni ruoka maksaa 55 bahtia, edulliset japanilaisravintolat kustantavat 100-120 ja kalleimmat paikat joista harvemmin tilaan taas 300 bahtia.
Wat oli sitä mieltä, että alivalotan valokuviani. Totta kai alivalotan niitä, koska mustasta saan aina ohjelmillani yksityiskohdat esiin, mutta valkoisesta en. Hänellä tosin saattoi olla pointti siinä, että toisin kuin maisemakuvauksessa yksittäisen kohteen (linnun) kuvauksessa pitäisi keskittyä sen yhden kohteen valottamiseen oikein, taustalla ei ole niin paljon väliä.
Nukkumaan menin kahdeksan aikoihin illalla.