Heräsin viideltä ja kirjoittelin edellisen päivän tapahtumista. Wat heräsi seitsemältä, mutta ei pitkään aikaan ilmaissut kiinnostusta lähteä minnekään, vaikka oli eilen uhannut mitata tänään 15 suola-allasta. Naputtelimme viihde-elektroniikkaamme hiljaisuuden vallitessa melkein puoleenpäivään kunnes Wat totesi, että ei hän jaksa näin launtaina mitään mittailla ja voisimme ehkä käydä syömässä jotain.
Ajoimme markkinoille, ja löysimme sieltä nuudeleita. Sitten menimme kahvilaan syömään pullaa. Hyvää oli.
Palasimme takaisin Watin asunnolle, jossa Wat teki jotain paperihommia ja minä käsittelin kuvia. Puoli neljän aikoihin lähdimme katsomaan vähän riisipeltoja siltä varalta, että näkisimme vaikka jonkin linnun.
Ajelimme maaseudulla ympäriinsä ja päädyimme lopulta paikkaan, jossa riisipeltoa oltiin juuri puimassa. Leikkuupuimurilla. Kaikkea sitä näkee, kun vanhaksi elää. Näimme myös erilaisia lintuja, joskaan mikään niistä ei ollut kovin epätavallinen.
Huomautin Watille erään kasvin lehdellä olevista pienistä valkoisista munista. Hän sanoi niiden kuuluvan afrikkalaiselle kotilolle, joka oli täällä vieraslaji. Akaattikotilolleko? Ei, täällä on toinenkin afrikkalainen kotilovieraslaji. Kuinka monta afrikkalaista kotilovieraslajia voi yhteen maahan mahtua… joka tapauksessa kotiloita harventaa nykyisin tehokkaasti rakonokkahaikara (Anastomus oscitans). Kyseinen haikaralaji syö mielellään kotiloita, ja siksi aiemmin kausittainen haikarapopulaatio on muuttunut nyt ympärivuotiseksi.
Matkustimme toiselle riisipellolle, jonka penkereillä kävelimme ympäriinsä. Pellon yllä lenteli siperiansuohaukka. Dokumentoin sen sadatellen jälleen savupiippuni puuttellista zoomia. Kuvasimme myös eräässä puskassa olevan seeprapulun hautomishommissa. Pulu lensi ennen pitkää tiehensä, mutta tuskin kovin kauaksi: se on suunnilleen Thaimaan yleisin lintulaji ja tottuu helposti ihmisiin.
Sitten oli aika tavata Watin pomo, joka edusti BirdLife Internationalia. Matkalla häntä tapaamaan Wat pysäytti äkisti auton, ja sanoi, että tiellä oli kilpikonna. Sain määräyksen pelastaa matelija. Poistuin autosta ja näinkin tumman pienen kiven kaltaisen kohteen keskellä tietä. Pyydystin sen (eläin vetäytyi kuoreensa, joten hyvin helppo tehtävä) ja vein riisipellon reunalle. Wat käski vielä auton ikkunasta käsin kääntää eläimen pään riisipeltoa kohti. Tein niin, ja Wat oli tyytyväinen.
Tapasimme Watin pomon ravintolassa, ja seurauksena oli mielenkiintoinen keskustelu. Pomo toi mukanaan illalliselle kaksi muuta tyyppiä, joiden asema oli minulle epäselvä. Ehkä yhteistyökumppaneita. Wat ilmaisi aikomuksensa lukea itsensä tohtoriksi ja pomo kehui häntä sanoen hänen olevan yksi vain kolmesta kahlaajatutkijasta Kaakkois-Aasiassa. Yritin tehdä informaatiovaikuttamista suosittelemalla Watille matkaa Suomeen lintuja katsomaan toivoen pomon rahoittavan matkan siltä istumalta, mutta niin ei harmillisesti käynyt. Kuulin, että Thaimaan luonnonsuojelu on naapureihin verrattuna kohtalaisen hyvällä tasolla. Tosiaankin: esimerkiksi Vietnamissa on vain 34 kansallispuistoa ja Laosissa ei senkään vertaa. Thaimaassa niitä on 156, ja 120 metsäpuistoa päälle. Kaiken kaikkiaan 31% maan pinta-alasta on suojeltu. Lisäksi metsissä heiluu niin paljon hallituksen pamppumiehiä, että laiton metsästys on ainakin useimmiten jollain lailla aisoissa. Esimerkiksi Laosin ja Vietnamin rajalla tai Kamputseassa metsissä ei ole jäljellä juuri mitään rottaa suurempaa, vaan kaikki on ammuttu ruuaksi. Hmong-kansa on kuulemma vähän turhan hyvä metsästämään. Malesiassa taas pyörii salametsästäjiä (lähinnä Vietnamista), joiden tarkoituksena on ampua tiikereitä. Yhdestäkin tiikerinruhosta saa Vietnamissa niin hyvän hinnan, että sillä elelee herroiksi loppuikänsä. Malesian kansallispuistoihin on kuulemma monimutkaista päästä, jonka totesin todeksi. Thaimaassa sen kun maksaa pääsymaksun ja kävelee sisään, mutta esimerkiksi Kinabalulle kiipeäminen Borneossa maksaa 600 dollaria ja sitä varten on pakko varata aika, palkata opas ja ostaa majoitus.
Parin tunnin illallistamisen jälkeen palasimme Watin asunnolle. Wat puhui auton ostamisesta. Hänen suosikkinsa oli Toyota Hilux Champ, ja hän pohti erilaisia moottorivaihtoehtoja. Minä puhuin moottoripyörän ostamisesta. Watin mielestä Honda Forza 350 tai ADV 350 oli liioittelua, ja minun kannattaisi ostaa Honda CT 125.