Ruokamyrkytys on mennyt ohi ja eilen tunsin oloni jo varsin normaaliksi. Ilmanlaatu puolestaan on myrkyttynyt näemmä senkin edestä, ja näin jo aamulla herätessäni paksun savuverhon taloni parvekkeelta.
Minun oli määrä saada tänään asuinpaikkatodistus postissa, ja yllättäen näinkin seurantanumeron aktivoituneen. Kirje, jossa asuinpaikkatodistus oli, oli lähetetty minulle eilen illalla. Se saattaisi hyvinkin saapua tänään, juuri kuten maahanmuuttovirastosta luvattiin.
Asuinpaikkatodistuksen lisäksi tarvitsin käyttötarkoituksiini lääkärintodistuksen lääkäriltä. Olin aiemmin tiedustellut kontakteiltani, että mistä sellaisen saisi. He suosittelivat erästä sairaalaa Sena Nikhomilla, ja sinne myös menin.
Poistuin BTS:stä ja etsin sairaalaa sivukujilta. Löysin sen pienen kiertotien kautta ja menin tiskille. Ilmaisin asiani englanniksi, koska en tiennyt mikä lääkärintodistus oli thaiksi. Asiani ymmärrettiin, ja minut saatettiin toiseen rakennukseen tiskille, jossa henkilötietoni otettiin ylös samalla kun itse odottelin nojatuolissa. Paikalla oli runsaasti muitakin jonottajia, joista kaikki olivat thaimaalaisia. Ulkomaalaiset eivät käytännössä koskaan eksy näin kauas pohjoiseen Sena Nikhomille asti.
Lyhyen tovin jälkeen minut saatettiin toiselle luukulle, annettiin paperi ja kehotettiin odottamaan toisessa nojatuolissa. Vähän ajan päästä sairaanhoitajatar, joka puhui niin söpöin puheenparsin että hän oli varmasti lukenut söpöstipuhumisen sivuaineen sairaanhoitakoulussa (na kha!) tuli ja mittasi verenpaineeni. Hän kysyi jotakin painostani, mutta en ollut aivan varma massani nykytilasta. Painoni mitattiin, ja pituuteni myös.
Ilmeisesti en ollut liian laiha/lihava/pitkä/lyhyt saadakseni todistusta ja minut pyydettiin jälleen nojatuoliin odottamaan. Sitten minut saatettiin lääkärin pakeille.
Lääkäri puhui englantia hyvin ja kysyi, mistä maasta tulen ja halusi tietää Suomesta lisää. Tapaaminen oli selvästi varsin vapaamuotoinen. Lääkäri ei ollut koskaan käynyt Euroopassa. Japanissa hän oli käynyt, ja esittelin hänelle ottamiani japanikuvia, joista hän oli kiinnostunut. Hän sanoi tulevansa pohjoisesta, Chiang Raista ja kysyi, mistä provinsseista pidän. Jossakin vaiheessa lääkäri tuntui myös muistavan, miksi olin tullut paikalle ja kysyi, että onko minulla epilepsiaa tai jotakin kohtauksia aiheuttavaa sairautta sekä kuunteli keuhkojani stetoskoopilla.
Huoneen ulkopuolella sain jälleen odottaa muutaman minuutin. Sitten sairaanhoitajattaret antoivat minulle paperit, jolla minut ilmeisesti todettiin terveeksi ja ohjattiin jälleen uudelle tiskille. Istuuduin nojatuoliin odottamaan.
Tiskiltä kuulutettiin ajoittain nimiä. Oletin vuoroni tulleen, kun työntekijä yritti kuuluttaa jotakin englanniksi. Ei täällä muitakaan ulkomaalaisia ollut. Olin arvellut oikein. Sain nyt suorittaa maksun todistuksesta, 550 bahtia. Olin pyytänyt sen kahtena kappaleena, kopio oli ilmainen. Enpäs muista, koska olen viimeksi selvinnyt yksityisen lääkärin luota näin halvalla. Prosessi ei ollut myöskään erityisen vaikea. Käytännössä todistuksen saamiseen riitti, että vastasi myöntävästi, kun lääkäri kysyi “oletko terve”.
Koko hommassa oli mennyt ehkä tunnin verran, joka oli minusta varsin kohtuullinen aika. Päätin juhlistaa tapahtunutta kävelemällä Amoonphanin markkinoille, jotka olivat lyhyen kävelymatkan päässä Kasetsartin yliopiston vieressä.
Markkinoilla päätin kävellä vielä hieman edemmäs muistaessani, että siellä oli hyvä ruokapaikka, josta Grabilla tilaamani ruoka oli ravinnut minua koronasulkujen ajan. Menin sinne. Palvelu oli erittäin thainkielistä ja ruoka hyvää. Hinta tosin herätti minussa pientä pahennusta. Tämä on halvin kivijalkaravintola, jonka tässä kaupungissa tiedän, mutta curryannokseni maksoi silti 80 bahtia. Kaksi kertaa niin paljon kuin Petchaburissa. Elinkustannukset tässä kylässä ovat todella karkaamassa käsistä.
Kotona hain rakennukseni postitoimistosta kirjeen, joka oli kuin olikin maahanmuuttovirastolta. Nyt minulla on kaikki tarvittavat dokumentit liikennevirastossa vierailua varten.