Byrokratiaa liikennevirastossa

torstaina 23. tammikuuta 2025

Krungtheep

33°C
2 m/s
21°C
AQI 236

Ilmanlaatu on näemmä yön aikana muuttunut punaisesta violetiksi. Jos sama meno jatkuu, viikonloppuna ollaan ruskealla tasolla. Tämä ei ole hyvä.

Otin hengityssuojaimeni kaapista ja suuntasin kaikkine vaivalla hankittuine papereineni liikennevirastoon. Se sijaitsee oikeastaan hyvin lähellä taloani Mo Chitin BTS-aseman vieressä. Tahdon saada kortin, enkä pelkää ollenkaan.

Kansainvälisestä ajokortista on kaksi mallia: vuoden voimassa oleva Geneven malli (vuoden 1949 mukainen malli) ja kolme vuotta voimassa oleva Wienin malli (vuoden 1968 mukainen malli). Minulla on Wienin malli, joka kelpaa kaakkois-Aasian maista ainoastaan Thaimaassa, Vietnamissa, Myanmarissa, Filippiineillä ja Indonesiassa. Olen tästä syystä ajanut Laosissa ja Kamputseassa periaatteessa laittomasti, eikä korttini kelpaisi myöskään Singaporessa, Malesiassa tai Bruneissa, Japanista puhumattakaan. Thaimaalaisella ajokortilla, toisin kuin nykyisellä kansainväliselläni saa ajaa kaikissa Kaakkois-Aasian maissa, sitä voi käyttää Thaimaassa henkilöllisyystodistuksena, sillä saa alennusta kansallispuistoista ja sitten voin hankkia uuden Geneve-mallisen kansainvälisen ajokortin vaikkapa Japania varten.

Yritin sisään ensimmäiseen virallisen näköiseen rakennukseen. Eräs univormumies kuitenkin pysäytti minut, ja ilmaisin asiani. Aw baikhapkhii thai krap. Haluaisin thaimaalaisen ajokortin. Minut viitottiin ystävällisesti toiseen suuntaan, ja sanottiin sii, neljä. Jaahas. Ilmeisesti ollaan taas etsimässä jotain nelosta. Alueella oli kuitenkin useampi kuin yksi rakennus, eli minun piti varmaan mennä rakennukseen neljä. Mistähän sen tunnistaisi?

Kävi ilmi, että kaikkien rakennusten kaikille puolille oli hyvin avuliaasti kirjoitettu อาคาร (rakennus) ja järjestysnumero. Kerrankin joku oli yksinkertaista. Liikennevirasto vaikutti kuitenkin kattavan hyvin laajan alueen, joten jouduin turvautumaan nelosen löytämiseksi Google Mapsiin.

Menin rakennukseen sisään. Siellä oli ihmisiä jonottamassa. Menin erääseen oikeaksi arvelemaani jonoon, jossa virkailija totesi sekä englanniksi että selkothaiksi, että mene tuonne odotustilaan ja ota vuoronumero. Sain automaatista numeron 33 ja istuuduin odottamaan.

Vuoroni tuli ja oikein hyvää englantia puhuva virkailija kuunteli asiani: halusin hakea thaimaalaista ajokorttia moottoripyörälle ja autolle. Sitten alkoi perkeleellinen paperinpyöritys. Passi, ajokortti, kansainvälinen ajokortti, passikopio, leimasivun kopio, ajokortin kopio, asuinpaikkatodistus, lääkärintodistus. Kaikki paperit piti antaa kahtena kappaleena erillisiä auto- ja mopokortteja varten, ja minä olin unohtanut ottaa ajokortistani kaksi kopiota. Se oli kuitenkin murheistani pienin. Aavistin pahaa, kun minulta kysyttiin että onko maallani täällä suurlähetystöä. Sitten minulle sanottiin, että kv-ajokorttini ei kelpaa, ei sitten ollenkaan. Miksikö? Koska se oli väärän kokoinen. Miksi se oli väärän kokoinen? Koska kv-ajokortti on hyvin epävirallisen näköinen paperivihkonen, joka on ulkomitoiltaan epäkäytännöllisen suuri, ja olin jo muinoin saksinut sen ylä- ja alaosasta pienet puolen sentin paperikaistaleet pois, jotta se mahtuisi passilompakkooni. Ei tosin mahtunut leikkauksen jälkeenkään, mutta sellaista yritin. Minulle esiteltiin esimerkkidokumenttina juuri sellaista vihkoa, jonka kokoinen oma korttini oli ollut ennen kuin aloin trimmaamaan sitä. Enpä olisi ikämaailmassa uskonut päätyväni tällaiseen tilanteeseen ko. vihkosta saksiessani. Olin ilmeisen naiivisti olettanut, että ihmisiä kiinnostaisi ajokorttini lukeminen, ei sen mittailu viivoittimella. Yritin selittää, että kyllä tämä on ihan oikeanlainen ajokortti, sille vain sattui teräaseonnettomuus. Minulle annettiin kaksi vaihtoehtoa: hae ajokortin englanninkielinen käännös Suomen suurlähetystöstä (Suomen ajokortissa on vain Suomen ja Ruotsin kielet) tai hanki ajokortti ns. tyhjästä.

Päätin valita alustavasti ensimmäisen vaihtoehdon, joskin virkailija tuntui pitävän jälkimmäistä parempana, koska silloin kortin saisi nopeammin. Hän kehotti soittamaan suurlähetystöön ja varmistamaan, että suurlähetystö todella tarjoaisi pyydettyä palvelua ja tulemaan takaisin vaadittujen papereiden kera 11. helmikuuta ajokortin myöntämistä varten.

Poistuin paikalta ulkona yhä leijailevaan savusumuun jokseenkin äreänä, ja äreys lisääntyi kun näin suurlähetystön puhelinajat internetissä. Kello 13-15 maanantaista torstaihin. Kas kun ei 4:10-4:15 joka toinen tiistai. Kello oli nyt vasta vähän yli 11, eli sitäkään asiaa ei voinut varmistaa heti.

Moottoripyörätaksi tuli vastaan. Kuski halusi matkasta Mo Chitin asemalle 30 bahtia. Se on melkein euro, ja selvää faranginkoijausta. Kun 20 ei kelvannut, päätin kävellä.

Lampsiessani takaisin BTS:lle minua alkoi harmittaa sekin, että en ollut oikeastaan varma siitä, ymmärsikö virkailija selitykseni kv-ajokortille tapahtuneesta vahingosta. Minun olisi ilman muuta pitänyt yrittää ponnekkaammin esittää vastalauseita sen hylkäämisestä.

Olin juuri palannut kotiin, kun sain kiinteistönvälittäjältäni pyynnön vierailla hänen korupajallaan. Koska olin aamun tapahtumista yhä äreä, ajattelin ensin olla menemättä. Menin sitten kuitenkin toivoen tarjolla olevan jotain piristävää, tai vähintäänkin ilmainen lounas.

Kirjoittelin blogia BTS:ssä ja olin korupajan edessä noin kello 13. Päätin soittaa suurlähetystöön ennen kuin asia unohtuisi.

Minulle vastasi virallisen oloinen mies, joka sanoi, että minulle voitaisiin kirjoittaa jokin suurlähetystön leimaama paperi, mutta he eivät tee kääntämistä. Huomenna aamulla kello 10 olisi sitä varten erikoisaika, muuten joutuisin odottamaan viikkokausia. Ymmärsin asian siten, että ensin pitäisi mennä paikkaan X ostamaan käännös ja sitten suurlähetystö todistaisi sen oikeaksi tai jotain. Ja koska sertifioituja käännöksiä tarvittaisiin kaksi, hintaa tulisi satanen. Euroissa.

Jos lähetystö oikeasti haluaisi auttaa ihmisiä eikä vain rahastaa, ei hommassa menisi viittäkään minuuttia koska standardimuotoisten dokumenttien kääntämisessä voisi käytössä olla valmis käännöspohja. Kohtuullinen korvaus olisi tästä mielestäni esim. 20€. Mut kui vaa vaikkeimmaks tule. Kehotin heitä pitämään tunkkinsa ja sanoin meneväni thaimaalaiseen ajokokeeseen. Here I am, here I remain.

Kiinteistönvälittäjäni oli tällä välin ilmestynyt korupajan syövereistä ja pyysi minut sisään. Siellä kaikki oli entisellään ja hänen isosiskonsa perinteiseen tapaan tiskin takana. Minulle valkeni tapaamisen tarkoitus. He aikoivat myydä kuulemma suklaata internetissä, johon minulta kaivattiin ilmeisesti jonkinmoista jeesiä. Sain maistella norsun muotoisia pähkinäsuklaakonvehteja, jotka olivatkin oikein hyviä, lähes suussasulavia. Isosisko mainitsi pitävänsä intialaisesta ruuasta, joka oli hieman yllättävää. Thaimaalaiset eivät käsittääkseni yleensä pidä siitä.

Mainitsin aikomukseni ostaa jollain aikavälillä oma mopo viitaten vuokraamoihin, joihin olin pyytänyt välittäjääni aikaisemmin soittelemaan. Minulta alettiin heti kysellä yksityiskohtia, ja yksi työntekijöistä laitettiin esittelemään Forza kolmesataaviisikymppistään. Sain jopa ajaa pienen testikierroksen kujan toiseen päähän, ehkä parisataa metriä eteenpäin. Minulla ei ollut kypärää, ja toivoin, ettei vastaan tulisi kovin montaa poliisia.

Kujan päässä tuli vastaan kaksi poliisia. He ilmestyivät mopolla juuri, kun olin alkanut kääntää mopoa erässä kapeassa risteyksessä, mutta kumpikaan heistä ei kiinnittänyt minuun kerrassaan minkäänlaista huomiota. Ajelin takaisin antaen sitä ennen poliiseille hyvän etumatkan.

Hondasta oli vaikea sanoa näin lyhyen testiajelun perusteella mitään. Kertoessani sellaisen tuhannen bahtin päivittäisestä vuokrahinnasta isosisko sanoi, että sillä rahallahan saisi jo vuokrattua auton. Mopoa lainannut mieshenkilö kuulemma tiesi mopoista kaiken ja hänet määrättiin vapaaehtoiseksi auttamaan sellaisen hankinnassa, jos mopolle olisi ikinä tarvetta.

Minulle tarjottiin ilmainen lounas libanonilaisessa ravintolassa. Lähi-idästä voidaan sanoa monenlaista, mutta ruoka siellä on loistavaa ja hakkaa ranskalaisten sörsselit mennen tullen. Ravintola oli melko kallis, mutta onneksi joku muu maksoi laskun. Tämän jälkeen kävimme vielä jalokivipuodissa katselemassa kiviä.

Kiinteistönvälittäjäni ehdotti, että voisin tuoda ensi kerralla Suomesta tuliaisiksi spektroliittiä. Se olikin hyvä ajatus. Sellainen tuliainen hänelle olisi varmasti hyvä tuoda, onhan hän tehnyt minulle kaikenlaisia palveluksia. Korupajalla varmasti keksittäisiin korukivelle jotain käyttöä, vaikka se olisi hiomatonta.

Kun minua oltiin kuskaamassa takaisin BTS:lle, päätin tiedustella, että mitähän kilon kultaharkko maksaa. 2.9 miljoonaa bahtia, kuulemma. Sitten tiedustelin, onko thaimaalaisilla pankeilla tallelokeroita. On, kuulemma.

Illalla tuli mieleeni vielä sekin, että voisin kai tilata toisen kansainvälisen ajokortin tänne Thaimaahan eli sen 1949-mallin, jonka olin muutenkin aikeissa jossain vaiheessa hankkia. Se toki maksaisi, mutta saisin maksun vastineeksi jotain hyödyllisempää kuin vain leiman kertakäyttöiseen paperiin. Uuden kortin luulisi ratkaisevan käännösongelman.

Selvitin asiaa, mutta kävi ilmi, että toimituksessa menisi epäkäytännöllisen pitkään ja muut vaivalla hankitut dokumenttini ehtisivät mahdollisesti vanhentua ennen sitä.

Päätin vierailla liikennevirastossa uudelleen huomenna.