Eilen päivitin muistelmiani ja siirsin ne Vercelistä Cloudflareen. Muistelmani ovat kasvaneet käsiteltyine kuvineen nimittäin yli 15 000 tiedoston kokoisiksi, eikä Vercel tue niin isojen projektien käsittelyä. Muutenkin koko Vercel on alustana paisunut niin isoksi, kalliiksi ja monimutkaiseksi, ettei sitä tee enää mieli käyttää yhtä paljon, kuin seitsemän vuotta sitten sen alkuaikoina.
En tiedä, mitä yöllä tapahtui, mutta sää oli aamulla kirkas, tuulinen ja suhteellisen saasteeton. Heräsin kello 7:30 ja suuntasin mopotaksilla Liikennevirastoon. Olin paikalla kello 8, kuten minua oli ohjeistettu.
Olin aikonut alunperin lähteä jo eilen syvään etelään Hat Yaihin, mutta enpä sitten lähtenytkään. Halusin ajella siellä moottoripyörällä, mutta yksikään kaupungin vuokraamoista ei suostunut vuokraamaan sellaista pyörää, jolla saisi ajaa provinssin ulkopuolelle. Selvitin asian yhteensä viidestä vuokraamosta, ja osaan kiinteistönvälittäjäni jopa soitti, kun asiaa ei saatu muuten selville. Höpötykset mopon vuokraamisen autuudesta voi siis unohtaa, tarvitsen välttämättä oman. Päätin mennä sen sijaan Chumphoniin, joka on paljon lähempänä. Pääteaseman muutos salli minun myös tehdä matkasta hieman lyhyemmän ja näin minulla oli aikaa käydä tänään autokoulussa teoriakoulutuksessa. Junalipuissa on tosin tapahtunut sellainen hyvin ikävä muutos, että peruuttaessa ei saa enää takaisin 90% hinnasta vaan ainoastaan vaatimattomat 30%. Muuttaessa lippua halvempaan erotusta ei enää hyvitetä, eikä matkaa voi muuttaa toiselle reitille, vaan uuden lipun on oltava samalla reitillä. Olin tästä syvästi järkyttynyt.
Tänään olin kuitenkin lähdössä Chumphoniin kello 15:10 lähtevällä junalla. Papereihini oli kirjattu koulutuksen alkavan kahdeksalta ja kestävän viisi tuntia, eli olisin valmis kello yhden aikoihin. Kaksi tuntia olisi varmasti ihan tarpeeksi aikaa rautatieasemalle pääsemiseksi.
Liikennevirastossa menin ensin toiseen kerrokseen. Siellä sain vuoronumeron ja virkailija käsitteli lyhyen odotuksen jälkeen vaivalla hankkimani ajokorttipaperit ja kehotti menemään kolmanteen kerrokseen.
Kolmannessa kerroksessa sain uuden vuoronumeron ja pääsin varsin pian suuren ihmisryhmän mukana lääketieteelliseen testaukseen. Minun piti suorittaa useita testejä: ensin virkailijalle piti kertoa, minkä värisen valon näki liikennevaloja muistuttavassa aparaatissa. Vaihtoehdot olivat punainen, keltainen ja vihreä, mutta vihreä saattoi palaa aivan hyvin ylhäällä ja punainen keskellä. Sitten vuorossa oli syvyysnäön testaus: huoneen toisella puolella oli kone, jossa oli kaksi pystysuuntaista keppiä. Toista keppiä piti nappien avulla liikuttaa siten, että molemmat kepit olivat syvyyssuunnassa linjassa. Kolmannessa testissä piti painaa kaasua ja jarrua, kun valo vaihtui. Viimeisessä taas piti katsoa eteenpäin naama kiinni eräässä koneessa, ja lähes suoraan vasemmalla sekä oikealla syttyi valkoisia valoja. Oikealla ja vasemmalla kädellä piti painaa nappeja viestittääkseen, kummalla puolella valo paloi.
Sain virkailijalta ohjeen mennä ovesta ulos, kääntyä oikealle ja mennä neloseen. Menin testaushuoneen ovesta ulos ja tiskille neljä. Siellä minut ohjattiin kuitenkin kerrokseen neljä, josta löysin ennen pitkää myös oikean tiskin. Minulle annettiin lippulappunen, jossa oli numero kolme. Minut komennettiin odottamaan viereiselle penkkiriville muutaman muun ulkomaalaisen kanssa. Kello oli nyt yhdeksän.
Odotimme epätietoisina, kunnes noin 9:30 meidät komennettiin viimein huoneeseen 404, jossa opetusvideo laitettiin pyörimään. Huone oli järkyttävän kylmä, mutta minulla oli onneksi pitkähihainen paita mukanani.Näin videon keston olevan 5 tuntia. Ahaa, nyt se 5 tuntia sitten alkaisi. Jos olisimme valmiit 14:30, tarkoitti se junasta myöhästymistä. Minulla ei ollut aikaa palata kotiin hakemaan tavaroita (arvio 20 minuuttia), pakata (20 minuuttia) ja ehtiä asemalle (toiset 20 minuuttia). Ostin jo kerran muutetun junalipun (tätä ei voinut muuttaa lähtöpäivänä) lisäksi uuden junalipun junaan, joka lähtisi 16:10 hintaan 267 bahtia. Tästä on tulossa kallein Chumphonin reissu koskaan.
Opetusvideo oli yhdistelmä thaimaalaista ajokorttiaiheista sitcomia (tekstitetty englanniksi, joskin huumori nojasi vahvasti thainkielisiin sanaleikkihin), perinteisempiä ohjevideoita ja kyllä, myös niitä kuuluisia dashcam-pätkiä onnettomuuksista, joissa kuoli vanhuksia, lapsia ja koiria. Videoiden (ei niiden dashcam-videoiden, vaan opetusvideoiden) pääsponsorina toimi Toyota Jidōsha kabushikigaisha eikä liene tarpeellista mainita, minkä merkkisiä autoja opetusvideoissa käytettiin. Toyotan menestyksen syy täällä Thaimaassa on siis vihdoin paljastunut: jokainen autokoulun kävijä on velvollinen katsomaan viisi tuntia Toytan mainoksia.
Sivumennen sanoen länsimaalaisilla on jokseenkin outo ja etäinen suhde kuolemiseen. Kuolemaa ei sovi jostain syystä näyttää. Jos jalkapalloilija kuolee kentälle, verhot vedetään eteen, ettei kukaan näe. Tai jos joku kuolee onnettomuudessa, niin sitäkään ei saa näyttää. Ainoa ihmisryhmä, jonka kuoleman saa näyttää, on kehitysmaiden lapset, jotka kuolevat ruuan puutteessa nälkään. Kaikkien muiden kohdalla yritetään teeskennellä, että ihmiset elävät ikuisesti. Thaimaalaiset lehdet laittavat usein sivuilleen sellaisia kuvia onnettomuuksista, etteivät suomalaiset lehdet suostu edes linkittämään niihin. Ei ole kuulemma sopivaa. Onkohan asia aina ollut näin, vai onko suomalainenkin kulttuuri ollut joskus erilainen? Kuolema on kuitenkin osa elämää. Valar morghulis.
Videoissa oli paljon ihan kiintoisaa tietoa ajamisesta, kuten esimerkiksi, että viranomaisia on informoitava viikon sisällä, jos autonsa päättää maalata ja punaisilla väliaikaiskilvillä ei saa ajaa pimeän aikaan. Lisäksi puhuttiin kohteliaasta tien antamisesta ja siitä, kuinka ratissa voi elekielellä kumartaa, jos joku muu antaa tietä. Käsi pystyyn kämmen ylöspäin suunnilleen otsan tasalle ja sitten nyökkäys päällä. Vertailun vuoksi Suomessa joku Paskerstein oli iltapäivälehdissä ei-kauankaan-sitten kertomassa, kuinka on täysin laitonta antaa tietä moottoritiellä kaistalle liittyvälle autolle. Vanhentuneella ajokortilla (ensimmäinen voimassa 2 vuotta, sen jälkeen 5 vuotta kerrallaan) ajamisesta pitää maksaa sakkoa 2000 bahtia, mutta kokonaan kortitta ajamisesta vain 1000 bahtia. Thaimaassa pitää väistää vasemmalta tulevaa, ei oikealta tulevaa. Liittynee jotenkin vasemmanpuoleiseen liikenteeseen. Harmillisesti vain kaikki informaatio ei ollut mielestäni oikein, tämä saattoi johtua myös käännösvirheistä. Maaseudulla maksiminopeuden mainittiin olevan 80 km/h, vaikka se on oikeasti 90 km/h.
Kello 12:30 tai niillä main meille tultiin sanomaan, että voitte mennä syömään. Mehän menimme, kuka minnekin. Videota ei kuitenkaan pysäytetty missään vaiheessa, mikä oli erikoista.
Kävin 7-Elevenissä ostamassa ruokaa ja palasin videohuoneeseen. Lisää videoita katsottuamme meidät komennettiin sieltä ulos, annettiin kansiot käteen ja sitten käskettiin takaisin sisään huoneeseen. Kansiossa oli kuvia liikennemerkeistä ja erilaisista liikennetilanteista selityksineen, jotka kaikki kävivät sinänsä järkeen. Ei suomalaistyyppisiä kompakysymyksiä.
Lopulta meidät saatettiin teoriakokeeseen kello 14. Tämä oli vähän odottamatonta, en oikein tiennyt mihin tämä liittyi. Luulin, että kokeeseen mentiin vasta seuraavana päivänä, kuten ensimmäisen kerroksen virkailija oli minulle ensimmäisellä (tai vähintään toisella) vierailullani selittänyt. Koe oli elektroninen monivalintakoe, jossa kaikkiin kysymyksiin oli 4 vastausvaihtoehtoa ja se tehtiin hyvin suuressa luokkatilassa tietokoneen avulla. Tietokoneita oli varmaan sata.
Minulle kävi välittömästi selväksi, ettei koe menisi hyvin. Tiedätkö esimerkiksi, milloin Thaimaassa ei saa käyttää ajovaloja ja onko buddhalaisen munkin tai noviisin käytettävä kypärää moottoripyöräillessä? Suomalaiset ajo-opettajani eivät korttieni yhdistetystä ~100 000 bahtin hinnasta huolimatta jostain syystä ikinä maininneet näitä asioita, eikä niistä ollut videoissakaan muistaakseni mainintaa. Lisäksi osa kysymyksistä oli käännetty huonosti englanniksi, eikä niissä ollut siksi oikein mitään järkeä. Vain pieni osa kysymyksistä koski liikennetilanteita, esimerkiksi katsastuksesta puhuttiin enemmän (yli 7 vuoden ikäiset autot ja yli 5 vuoden ikäiset moottoripyörät piti katsastaa). Myös jäähdyttimen tehtävästä kysyttiin, samoin kuin siitä miten renkaiden kuluminen muuttuu, jos renkaat täyttää liian täyteen. Auton tekniikasta ei puhuttu muistaakseni meille tarjotussa materiaalissa mitään.
Järjestelmässä oli käsittääkseni satoja kysymyksiä, joista valikoitui vastattavaksi 50. Vastasin oikein 37:ään. Hyväksyttyyn suoritukseen olisi vaadittu 45 oikeaa vastausta. Vähän ikävää, mutta toisaalta tämä paikka oli lähellä kotiani ja sain yrittää koetta uudestaan ilmaiseksi niin monta kertaa, kuin halusin. Virkailijan mukaan voisin tulla huomenna uudelleen ja mieluusti aamulla. Minun oli nimittäin läpäistävä sama koe 2 kertaa saadakseni sekä moottoripyöräkortin että autokortin. Luonnollisesti.
Havaitsin siinä, että minulla saattaisi olla aikaa ehtiä edelleen 16:10 lähtevään junaan. Aikaa oli 50 minuuttia. Poistuin virastorakennuksesta ja yritin löytää moottoripyörätaksin. Sellaista ei kuitenkaan ollut tällä hetkellä missään lähimaastossa, joten jouduin kävelemään BTS:lle. Kotimatkassa meni aivan liian kauan, 28 minuuttia. Jäljellä oleva 22 ei ollut riittävästi asemalle pääsemiseen ja junaan ehtimiseen, koska päärautatieasema oli iso kuin lentokenttä ja jo junan löytämisessä siellä saattoi mennä kymmenen minuuttia. En ollut myöskään pakannut reppuani aivan täysin valmiiksi. Jos taksi olisi löytynyt heti liikenneviraston edessä tai jos olisin pakannut ja ottanut repun virastoon mukaan lähtien sieltä suoraan päärautatieasemalle, ongelmaa ei olisi ollut. Noh, ei sinne aivan välttämätöntä ole tänään päästä.
Myönsin tappioni ja varasin neljännen junalipun Chumphoniin, tällä kertaa seuraavalle päivälle.