Menin aamulla liikennevirastoon mopotaksilla, matka maksoi 47 bahtia. Saavuin kymmeneltä ja etsin saman paikan, jossa olin eilen ollut ja yritin uudelleen ajokokeeseen. Jonotin virkailijalle, joka oli koehuoneen edessä, koska arvelin, että niin kuului tehdä. Sain jonottaa 20 minuuttia ja taakseni muodostui sinä aikana jos nyt ei nälkävuoden niin vähintään taantumakvartaalin mittainen jono.
Kun vuoroni tuli, virkailija tarkisti lippulappuseni, etsi paperinivaskasta koetulokseni ja sain mennä yrittämään koetta uudestaan. Menin koehuoneeseen ja istuin koneen ääreen. Syötin passinumeroni, toinen virkailija liihotti paikalle kehottamaan minua skannaamaan sormenjälkeni tietokoneen lukijassa ja sitten sain aloittaa.
Koe tuntui paljon helpommalta kuin viime kerralla. Kysymykset olivat minusta helpompia ja relevantimpia, muutamaan olin vastannut eilen väärin ja muistin siksi vastaukset. Osaan taas olin löytänyt vastauksen eilen internetistä. Tästä huolimatta oli yllätys, että tulokseni oli kaikki oikein, 50/50.
Joka tapauksessa koe oli nyt läpäisty, ja virkailija tuli naputtamaan konetta. Minun piti tehdä sama koe uudestaan moottoripyöräkorttia varten. Onnistuin toisenkin kerran, tällä kertaa tuloksella 46/50.
Poistuin koehuoneesta ja puhuin virkailijalle. Tulokseni kirjattiin ylös. Paikalle tuli toinen virkailija, joka selitti englanniksi, että voisi varata minulle ajan ajokokeeseen ja kysyi, onko minulla auto. Hän sanoi, että mene rakennukseen numero 8 kello 12:30, siellä saat suorittaa kokeen, auton vuokraus maksaa 100 bahtia. Moottoripyöräkoe taas on tuolla (epämääräistä viittomista), voit vuokrata pyörän siellä 50 bahtilla. Päätin tehdä työtä käskettyä ja mennä sitä ennen 7-Eleveniin hakemaan evästä.
Kävelin 7-Elevenistä rakennukseen kahdeksan, söin siellä hieman ja kirjoitin muistelmiani. Kaivoin minulle annetun lippulappusen esille, ja siinä käskettiin mennä huoneeseen 202 toisessa kerroksessa.
Huoneessa 202 oli tuoleja luokkahuoneen tapaan ja edessä pyöri video, jossa koetta esiteltiin. Siinä vaikutti olevan kolme tehtävää esteradalla suoritettuna. Ensimmäinen oli tötteröiden välissä ajaminen hitaasti eteenpäin, pysähtyminen ja sitten peruuttaminen lähtöpisteeseen. Toinen oli parinkymmenen metrin suoraan ajaminen hyvin lähinnä piennarta, arviolta 25 sentin päässä. Tiesin teoriakokeesta, että auto on lain mukaan parkkeerattava korkeintaan 25 sentin etäisyydelle pientareesta. Kolmas olikin sitten näitä paljon vaikeampi temppu eli taskuparkkeeraus suorakulmaisen linja-autopysäkin kaltaiselle tien levennykselle. Tehtävät piti muistaa videolta ja suorittaa siten, että autossa oli yksin.
Arvioin tehtäviä mielessäni. Ensimmäinen oli tietysti täysin triviaali tapaus. Toinen oli kanssa varmasti helppo. Taskuparkkeeraus oli kuitenkin ihan eri planeetalta. Autokoulussa sen kyllä opettelin, mutta en ole tehnyt sitä kertaakaan sen jälkeen. Lisäksi auton ratti olisi ns. väärällä puolella, kuten vasemmanpuoleiseen liikenteeseen kuuluu ja se toisi asiaan omat lisämausteensa.
Kello 12:30 paikalle tuli virkailijatar, joka laittoi kaikki täyttämään papereita ja vei autoa tarvitsevat vuokraamaan sellaisen toimistoon. Sitten menimme takaisin huoneeseen 202, jossa viiden minuutin videot katsottiin vielä pari kertaa ja virkailijatar esitteli tehtävät pahvimalleilla ja pikkuautoilla.
Meidät auton vuokranneet käskettiin jollekin sillalle, jossa autot odottaisivat. Silta löytyikin helposti, se oli esteradalla oleva koroke. Kaikki odottelivat sitten ulkona jonossa, kun ensimmäiselle neljälle tai kuudelle annettiin auto ja he lähtivät kokeeseen.
Vuoroni tuli ennen pitkää ja nousin autoon. Se oli melko suuri, Honda Accord tai vastaava. Turvavyö täytyi laittaa kiinni. Yksi poljin puuttui ja vaihteisto oli automaattimallia. Kuten arvata saattaa, suurin osa autosta oli väärällä puolella rattia. Ei muuta kuin menoksi vaan.
Ajoin mutkaan ja laitoin vilkun päälle, ajatellen sen jättävän hyvän vaikutuksen mahdollisesti katseleviin viranomaisiin. Lasinpyyhkijät käynnistyivät. Herra siunaa ja varjele, oliko viiksienkin puolet siis vaihdettu? Kas kun eivät sijoittaneet tööttiä pelkääjän paikalle ja käsijarrua takakontiiin…
Vastaan alkoi tulla viittovia miehiä, ja seurasin eleitä ensimmäiseen kokeeseen. Rata oli rakennettu siten, että joka pisteellä pystyi tekemään useita suorituksia samanaikaisesti. Ajoin tötterörivistöjen välissä eteenpäin ja sitten taaksepäin. Ei suurempia vaikeuksia.
Jatkoin toiseen kokeeseen. Yritin ajaa lähellä reunaa, mutta en aivan onnistunut. Varovaisuuteni oli haitaksi, ja olin muutaman sentin sallittua kauempana katukivetyksen reunasta. Useimmiten pyrin välttämään ajamista näin lähellä objekteja, jotka voivat osuessaan autoon vahingoittaa sitä. Olin kuitenkin varma, että koe olisi ollut triviaalin helppo, jos olisin saanut harjoitella sitä tällä autolla edes kymmenen minuuttia. Onnistuin sentään kai pysähtymään oikeaan kohtaan, vaikka en tiennytkään missä kohdassa auton keula loppui.
Sitten kolmas koe, josta ei jäänyt paljon jälkipolville kerrottavaa. Auto oli sen muotoinen, että sen nurkkia oli täysin mahdotonta nähdä kuskin paikalta käsin, ja peileistä ei tuntunut näkevän oikein mitään muutakaan hyödyllistä. Koko taskuparkki oli muistaakseni jo autokoulussakin mittarilentomanööveri, jossa ympäristön havainnoinnista ei ole mitään apua. Piti vain muistaa, miten rattia kuuluu kääntää ja missä järjestyksessä. Itse en selvästikään muistanut oikein, sillä oikaisin auton liian varhain ja päädyin aivan liian kauas katukivetyksen reunasta. Tilannetta olisi voinut vielä korjailla, mutta tämän lisäksi havaitsin peruuttaneeni suoraan auton takana olevaa aurauskeppiä päin. Minun ei tarvinnut puhua thaita ymmärtääkseni, ettei tämä ollut ollenkaan hyvä.
Palautin vuokra-auton esteradan virkailijalle ja menin takaisin sisään rakennukseen. Saisin yrittää uudelleen vasta viikon päästä. Tällä tahdilla ja ilman harjoittelumahdollisuutta tässä menee ikä ja terveys. Päätin vuokrata auton harjoitellakseni tai vielä parempaa: mennä autokouluun harjoittelemaan. Tuskinpa tähän paria tuntia enempää tarvitaan.
Voipi olla myös, että vuokraan Smartin peruutuskameralla, ja menen sen kanssa ajokokeeseen. Se olisi täysin sallittua.
Poistuin rakennuksesta 8 ja aloin kävellä kohti BTS:ää. Moottoripyöräkokeeseenkin olisin voinut mennä, mutta minulla ei ollut juuri nyt aikaa. Rakennuksen 4 edessä oli moottoripyörätakseja. Tiedustelin matkasta Ha Yaek Lat Phraon asemalle. 100 bahtia, kuului hinta ja sitä ei suostuttu laskemaan. Tämä kuppaaminen on mennyt aivan mahdottomaksi.
Kävelin BTS:lle, menin ensin pankkiautomaatille ja sitten kotiin, jossa järjestin reppuni kuntoon ja tilasin kebabin evääksi. Minulla oli ollut mielestäni hyvin aikaa, mutta johonkin sekin hävisi ja pian minulla oli taas kiire. Kebab tuli myöhässä. Yritin tilata Grab-moottoripyörän rautatieasemalle, kortti ei toiminut. Toimi toisella kerralla. Sitten unohdin kypärän huoneeseeni, ja kävin hirveällä kiireellä hakemassa sen. Nousin pyörän selkään ja olin asemalla kymmenessä minuutissa. Minulta kesti vielä viitisen minuuttia löytää juna. Aikaa lähtöön oli alle kymmenen minuuttia, kun vihdoin sain istuttua alas paikalle, jolta työntekijä tuli avuliaasti häätämään pois toisen matkustajan.
Juna lähti kohti Su-Ngai Kolokin asemaa kello 16:10.
Terrrrrrvetuloa matkalle iloiseen, mutta arvoitukselliseen Chumphonin provinssiin, ehkä muuallekin. Saa nähdä, mitä matkalla löytyy. Kuten jotkut lukijat ehkä muistavat, Wat on kotoisin Chumphonin provinssista.
Kuten jotkut lukijat ehkä myös muistavat, olin alunperin ollut matkalla Hat Yaihin, tuhannen kilometrin päähän etelään. Siellä oli kuitenkin täysin mahdotonta vuokrata moottoripyörää muissa provinsseissa vierailua varten, joten päätin peruuttaa suunnitelman etelänkierroksesta. Muutin junalippuni siis Chumphoniin meneväksi, mutta en ollut eilen ehtinyt siihen, ostin toisen lipun enkä ehtinyt siihenkään. Tälle päivälle olin ostanut siis järjestyksessä neljännen lipun.
Kun juna oli aikansa kolistellut eteenpäin, luin ensimmäistä kertaa junalippuni ja järkytyin syvästi. Siinä luki määräasema vain thaiksi: ประจวบคีรีขันธ์. Se lausutaan osapuilleen seuraavasti: Prachuap Khiri Khan. Miten helkkarissa olin onnistunut ostamaan lipun sinne? Pohdin, miten parhaiten ratkaista tilanne. Yritin ostaa uuden lipun, mutta järjestelmä ei jostain käsittämättömästä syystä anna ostaa kahta lippua samaan junaan silloinkaan, kun mikään osa reitistä ei ole päällekkäin. Prachuapissa pysähdysaikaa on minuutti, en ehdi ostaa lippukioskiltakaan mitään.
Päädyin tekemään SRT:n (State Railway of Thailand eli Siamin RautaTiet) verkkopalveluun toisen tunnuksen keksityllä passinumerolla, toisella puhelinnumerollani ja Applen sähköpostivälitystoiminnolla. Nimi oli oikein siltä varalta, että joku alkaisi sitä tarkistaa (liput ovat nimettyjä). Nyt lipun ostaminen onnistui, eikä pdf-piletissä edes näkynyt passinumeroa missään kohtaa. Täydestä meni kuin väärä raha. Minun pitäisi vain vaihtaa istuinta Prachuapissa. Uusi istuin oli myös onneksi toisessa luokassa, ei kolmannessa. Kolmannen luokan jakkarat eivät ole erityisen mukavia.
Lähetin Watille tiedustelun siitä, että mitä tuo videolla näkyvä vihreä kasvusto on. Wat kysyi, että mikä kasvusto. Se, joka näyttää sokeriruo’olta, vastasin. Sokeriruokoa, sanoi Wat. Norsut syövät sitä mielellään ja siksi on Watin mukaan yleistä polttaa koko pelto sadonkorjuun yhteydessä. Tuli ei vahingoita sokeriruo’on arvokkaita osia ja maanviljelijälle ei tule vastaan yllättäviä villinorsulaumoja. Polttamattomassa miehen mittaisessa sokeriruohikossa samoillessa näkyvyys ei nimittäin ole kovin hyvä.
Pimeä laskeutui. Olimme Prachuapissa yhdeksältä, ja vaihdoin siellä vaunua ja istuinta. Kysyin konnalta, missä istuimeni oli ja uusi lippu hyväksyttiin ilman mitään ongelmaa. Tämä on kuitenkin varmasti lippujen puolesta tehottomin junamatka, jonka olen ikinä tehnyt.
Juna jatkoi matkaansa säkkipimeässä Hat Wanakornin metsän läpi kohti Chumphonia. Vaunussa oli mukavat pehmeät istuimet, mutta ei ilmastointia. Ei sitä yöllä mihinkään tarvittukaan, etenkään, koska ikkunat olivat puoliksi auki.
Saavuimme Chumphonin asemalle noin kello 23:20. Moottoripyörätaksi tarjosi palveluksiaan. Suostuin siihen, että hän vie minut hotellini lähellä olevaan 7-Eleveniin 20 bahtilla.
Kävelin ostokset tehtyäni hotellille. Maksoin huoneen käteisellä, 500 bahtia.
Huone oli hyvä ja siellä oli kaikki tarpeelliset mukavuudet. Jopa jääkaappi löytyi, se ei ole aina itsestäänselvyys. Joku oli tosin poltellut marihuanaa kylpyhuonessa kieltokylteistä huolimatta.
Menin suureen yhteiskäyttötilaan jossa täytin vesipulloni vesiautomaatista. Havaitsin, että tässä provinssissa vaikutti olevan varsin paljon hyttysiä. Palasin huoneeseeni, ja mukanani tuli pari hyttystä. Huidoin niitä vähän aikaa, kunnes silmäni osuivat eräällä pöydällä olevaan vaaleanpunaiseen sähkökärpäslätkään. Nyt on huoneen varustelu kohdillaan. Käristin hyttyset ennen nukkumaanmenoa.