Kävin aamulla Mini Big C:ssä etsimässä syötävää. Syötävää ei löytänyt, mutta suurikokoinen äänekkäästi mouruava valkoinen kissa seurasi yhtä työntekijää kuin hai laivaa tämän täyttäessä hyllyjä. Pyydystin kissan ja rapsutin sitä. Havaitsin, että sen toinen silmä oli sininen ja toinen keltainen. Sanotaan, että sinisilmäiset valkoiset kissat ovat usein kuuroja. Jos toinen silmä on sininen, sen puoleinen korva on kuuro.
Ilmaisin kiintymykseni kissaan thaiksi, ja minulta kysyttiin, haluaisinko syöttää sitä. Minulle myytiin 50 bahtilla paketti jäätyneitä katkarapuja, jotka sulatettiin ja syötettiin sitten feliinille.
Koska Big C:stä ei löytynyt ihmisenruokaa, ostin lisäevästä 7-Elevenistä. Menin sitten hotellille, pakkasin laukkuni ja kävelin vartin verran rautatieasemalle. Ihan hyvällä paikalla oli tämäkin hotelli.
Juna saapui uutuuttaan kiiltävälle asemalaiturille hieman aikataulusta myöhässä noin kello 11:30. Nousin junaan. Vaunussa oli lasi-ikkunat ja ilmastointi. Vaikka olin varannut lipun hyvissä ajoin, junassa oli vain käytäväpaikkoja. Tämä oli myös ainoa juna, joka kulki Chumphonista pääkaupunkiin edes etäisesti järkevään aikaan. Junien määrän voisi varmaan viisinkertaistaa, eikä paikkoja olisi siltikään kaikille halukkaille.
Junassa totesin, että ostamaani evästä ei näkynyt enää missään. Olin kai unohtanut sen asemalaiturille. Olisi pitänyt suosiolla laittaa se reppuun, koska on vaikea pysyä kärryillä useista erillisistä esineistä, mutta pelkäsin ruokien litistymistä.
Saavuimme Krung Thep Aphiwatin päärautatieasemalle noin seitsemän tuntia myöhemmin. Menin MRT:llä kotiin.
Harmillista, että aikaa oli ollut niin vähän. Vastaavalla matkalla olisi voinut helposti käyttää viikon katsellen nähtävyyksiä hieman tarkemmin.