Eilen havaitsin pienemmän reppuni toisen olkahihnan hajonneen osittain. Valmistajan sille lupaama elinikäinen takuu joutuu piakkoin testiin.
Kävin myös MBK:ssa katselemassa Patagonia-paitoja (melkein aitoja) ja hypistelemässä taas vaihteeksi erästä kameraa. Eräässä kameraliikkeessä tuli vastaan myös Pelicanin valmistamia sotilaskäyttöön tarkoitettuja säilytyslaatikoita, jotka on suunniteltu kestämään keskikokoinen ydinräjähdys. Lisäksi tämä malli, Pelican Air 1615 on varustettu kumipyörillä ja vetokahvalla. Pomminkestävä ja ilmatiivis matkalaukku siis. Salvat olivat tukevia, mutta helppo avata ja avattaessa kansi jäi pystyyn tavalla, joka ei kuitenkaan tehnyt laukusta epävakaata. Muutoinkin loota oli erittäin vakaa kaikissa mahdollisissa asennoissa. Siinäpä vasta matkalaukku.
Palatkaamme nykyhetkeen. Myöhästyin koulusta puoli tuntia, koska BTS-matkassa kesti normaalin kahdenkymmenen minuutin sijaan viisikymmentä minuuttia. Juna pysähteli matkalla asemien välillä useaan otteeseen jonkin radalla olevan teknisen vian takia. Onneksi minulla oli istuinpaikka.
Menin kouluun ja opiskelin thaita. Aiheena tänään olivat yhdeksän keskikonsonanttia (aksoonklaang), joille pystyi antamaan toonimerkillä (wannajuk) minkä tahansa thain viidestä toonista (siang).
Koska kurssien viimeisillä tunneilla ei yleensä käsitellä mitään tärkeää, ovat ne erinomainen tilaisuus käydä pienillä matkoilla. Olin siis varannut tälle päivälle pienen junamatkan, jälleen suosikkiprovinssiini Prachuapiin. Toki sellainen möhläys minulle oli jälleen käynyt, että oletin viimeisen koulupäivän olevan tällä kurssilla perjantai. Se oli todellisuudessa maanantai. Tarkoituksenani oli ollut olla poissa viimeinen ja toiseksi viimeinen päivä vahinkojen minimoimiseksi, mutta olenkin pois toiseksi ja kolmanneksi viimeisen. En kuitenkaan jaksanut enää vaihtaa lippujani, tämä sai kelvata. Viimekertaisesta bussivahingosta viisastuneena olin varannut myös paluumatkan etukäteen. Hotellikin oli keskellä kaupunkia, kun halvalla sain.
Olin ottanut matkatavarani mukaan kouluun ja lähdin sieltä kello 16. Matkustin ensin Asokiin, jossa vaihdoin metroon ja kuljin sillä Krung Thep Aphiwatin asemalle 17:30. Olisin voinut vaihtaa myös Mo Chitillä, mutta Asok oli vaihtopaikkana lähempänä. BTS ei vaikuttanut tänään erityisen toimintavarmalta, mutta eiköhän kaksi pysäkinväliä sujuisi silti suhteellisen sutjakkaasti.
Matka sujui viivytyksettä ja olin päärautatieasemalla noin kello 16:50. Koska minulla oli hyvin aikaa, päätin etsiä paikan, jossa voisin leimata uuden rautatiepassini.
Menin infopisteelle. Tiedustelin, voiko passin leimata täällä. Minua kehotettiin kävelemään oikealle, kääntymään vasemmalle ja ovelle neljä, sitten sanottiin numero 21. Lähdin etsimään leimauspistettä näillä ohjeilla.
Kävelin siis oikealle, käännyin vasemmalle ja tepastelin rautatieaseman toiseen päähän. Kuten olen ehkä ennenkin maininnut, asema on naurettavan iso. Olen ollut useilla sitä pienemmillä lentoasemilla. Onneksi kuitenkin junat etelään lähtivät samasta suunnasta.
Oven 4 vieressä oli suuri lipunmyyntipiste, jossa oli varmaan 25 kassaa. Vain muutama niistä oli auki. Oli kuitenkin huomionarvoista, että kassalla 21 oli kaikenlaista junatilpehööriä ja matkamuistoa ja maininta leimoista. Siellä ei kuitenkaan ollut ketään, joskaan sitä ei toisaalta myöskään ollut merkitty suljetuksi kyltillä toisin kuin viereisiä kassoja.
Odottelin muutaman minuutin, ja kun ketään ei kuulunut menin tavalliselle auki olevalle kassalle ja totesin: Sawatdii krap, sätäämp daai mai krap? Virkailija vaikutti hämmentyneeltä, kunnes huomasi vihkosen, jota osoitin. Sain leiman.
Juna Prachuapiin lähti suunnilleen aikataulussa kello 17:30. Lippuni oli toisessa luokassa, jossa ei ollut ilmastointia, mutta mukavat istuimet kyllä.
Tällä matkalla tavoitteenani on pitää pieni rauhallinen lepoloma ennen kirjoituskurssi kakkosta ja testata, mitä kaikkea ajokortilla voi tehdä. Tästä lähin aina, kun minulta pyydetään passia esitän ensiksi ajokortin ja katson, kelpaako se.
Katsoin matkalla epäilemättä tulevaisuudessa kulttistatuksen saavan elokuvan Bullet Train. Himskatti, kun olisi mukavaa käydä taas vaihteeksi Japanissa. Lähetin myös tekstiviestin kaupungin parhaassa maineessa olevaan mopovuokraamoon, johon ei kuitenkaan vastattu. Paikan ainoa yhteystieto oli puhelinnumero. Olisin soittanut, mutta asemalla en ollut sitä muistanut tehdä ja thain kielen kuuntelu on ihan riittävän vaikeaa silloinkin, kun et ole kahdeksaakymppiä kolistelevassa junassa, jossa on hirvittävästi mölisevä dieselveturi ja vaunussa lisäksi ikkunat auki.
Juna saapui Prachuap Kiri Khanin asemalle 22:47. Junasta poistuminen oli hieman vaikeaa, koska se pysähtyi sanalla sanoen eriskummalliseen kohtaan. Suoraan oven edessä oli nimittäin kaide.
Kävelin ensin laiturin pohjoispäähän ja yritin ottaa kuvan vuoren päällä iloisesti loistavasta temppelistä. Se ei kuitenkaan onnistunut kovin hyvin. Näkymä oli nimittäin pilattu sähkölinjoilla, kuten tapana on. Prachuapiin, kuten Chumphoniinkin oli rakennettu aivan uutuuttaan kiiltävä rautatieasema, mutta se ei ollut vielä käytössä.
Menin sitten vanhalle lipunmyyntikioskille laiturin eteläpäässä ja tiedustelin leimaa rautatiepassiini. Myöhäisestä ajankohdasta huolimatta asema oli täysin miehitetty. Miekkonen kopissa katseli passia hetken ja etsi sitten leimasimen. Hän suhtautui leimaamiseen arvostettavalla juhlallisuudella: ennen passiin koskemista hän leimasi kopista löytyneen paperinpalan testatakseen leimasimen toimintaa. Leimassa luki aseman nimi.
Kävelin 7-Elevenin kautta hotellille. Taivaalta tihutti hieman vettä. Olin tällä kertaa ottanut hotellin meren rannasta, koska olin löytänyt sellaisen halvalla ja tuk-tukin tai auki olevan mopovuokraamon löytäminen keskellä yötä oli aiempien havaintojeni perusteella haastavaa. Hotellilla oli halvasta hinnasta huolimatta melkein täydelliset arviot Google Mapsissa ja oikein hyvät arviot myös Booking.comissa.
Vastaanottotiski ei ollut miehitetty siihen aikaan, kun saavuin paikalle. Olin saanut ohjeet yksinkertaisesti mennä huoneeseeni sisään, ja siellä olisi avain odottamassa.
Tein työtä käskettyä, ja minua oli vastassa huonoin hotellihuone, jonka olen nähnyt miesmuistiin. Aivan ensiksi, siihen ei kuulunut vessaa tai suihkua, vaan joutuisin menemään niitä varten toiseen kerrokseen. Toiseksi, siihen ei kuulunut ilmaista juomavettä kuten tapana on. Kolmanneksi huoneessa ei ollut myöskään jääkaappia veden viilentämiseksi. Kaikki nämä asiat on mahdollista löytää hotelleista, jotka ovat tätä vaihtoehtoa halvempia. Huoneen ainoat pistorasiat eivät mahdollistaneet tietokoneen käyttöä tai puhelimen lataamista sängyn vieressä, koska olivat toisella puolella huonetta.
Katsoin vielä Booking.comista hotellin tiedot varmana siitä, että minua oli jollain tavalla huijattu. Kaikki hotellin antamat tiedot olivat kuitenkin sivustolla nähdäkseni täysin totuudenmukaisia, ja shared bathroom oli mainittu tiedoissa. Miten ihmeessä olin tehnyt tällaisen virheen? Pitäisi skarpata vähän. Se Chumphonin reissun junasekoilu oli jo hirveää sähläystä ja tämänkin reissun aikataulutus oli mennyt kahdellakymmenelläneljällä tunnilla pieleen. Nyt vielä tämäkin.
Huomenna minulla olisi ainakin toivottavasti mopo, jolla ajella. Yhtä yötä kauempaa en tällaisessa paikassa mieluusti vietä, voisin ehkä yrittää puhua aamulla rahani takaisin jäljellä olevista öistä ja mennä jonnekin muualle. Se ei välttämättä onnistu, sillä eihän paikan omistajaa voi syyttää mistään (tai en ole ainakaan vielä keksinyt mistä), mutta yrittäähän aina voi.
Siinä hotellin varustetasoa selvitellessäni sain ehkä selville, miten tämä oli päässyt tapahtumaan. Olin mielessäni ajatellut tämän olevan kahden tähden hotelli, jollaisissa olen ennenkin yöpynyt ihan tyytyväisenä. Se ei kuitenkaan täytä edes yhden tähden hotellin kriteerejä. Agodassa hotelli oli kuitenkin saanut 2.5 palloa viidestä, joka on ilmeisesti jokin Agodan oma arviointisysteemi majoituspaikoille, jotka eivät ole varsinaisia hotelleja. Päätin pohtia asiaa uudelleen aamulla.
Kaupungin vaipuessa uneen ulkoa kuului vain tokeegekkojen äänekäs kukunta.