Aamulla päätökseni oli selvä, ja yhtä selvää oli, että omistajaa voisi kuin voisikin syyttää jostakin. Vettä hylkivät pyyhkeet yhdistettynä likaiseen suihkuhuoneeseen, kivikovaan tyynyyn ja siihen, että jatkojohtoni ei pysy pistorasioissa kunnolla kiinni ilman rautalankavirityksiä tarkoittavat sitä, että tämä hotellivierailu oli tässä. Edes käytännössä kaikissa hotelleissa vakiona olevia vesipulloja ei ollut. En ollut varautunut tähän ja aloin aamun tullen olla varsin janoinen. Päätin varata uuden hotellin, sain tästä lafkasta rahoja takaisin tai en. Jossain Japanissa kennohotelli kelpaa hyvin, koska siellä ei tarvitse käydä päivittäin suihkussa ja kaikki on viimeisen päälle puunattu. Täällä suihkussa tulee käytyä kuitenkin ainakin kahdesti päivässä.
Pohdin, milloin vastaavaa oli tapahtunut aiemmin, ja vastaus oli, että vähän päälle vuosi sitten Vang Viengissä. Silloin olin mennyt hotelliin, jonka epäilyttävän halvan huoneen kuvauksena oli vain “room assigned on arrival”. Sehän olikin sitten hostelli eikä hotelli. Nukuin siellä yhden yön ja menin sitten toiseen, paljon parempaan hotelliin. Ei siinä montaa kymppiä tullut tappiota, enkä ollut katunut päätöstä hetkeäkään.
Poistuin hotellista noin kello 11. Omistaja/työntekijä oli paikalla ja tahtoi dokumentoida ajokorttini, jota olin päättänyt käyttää passin sijaan huoneen varaamiseen vaadittavana henkilöllisyystodistuksena. Eilen illallahan paikka oli ollut miehittämätön. Ilmaisin myös pettymykseni liikelaitoksen laatuun, joskaan en aivan ymmärtänyt thaiksi saamiani vastauksia. Joka tapauksessa lähdin etsimään jostain mopoa. Otin kaikki tavarani mukaan, koska en tiennyt, viitsisinkö tulla paikalle enää lainkaan. V-käyrä oli aika korkealla.
Kävelin ensin siihen vuokraamoon, johon olin eilen lähettänyt tekstiviestin. Havaitsin kävellessä, että rantakadulla ei ollut juuri ketään. Pari länsimaalaista eläkeläistä haahuili ympäriinsä. Unista kuin untuvatyynytehtaassa. Minulle se toki sopi ihan hyvin.
Vuokraamoa piti iäkäs huonohampainen mies, joka oli ilmeisesti ollut joskus matkaopas. Siksi hän puhui englantia kohtuullisen hyvin. Kuten olin vähän arvellutkin, hänellä ei ollut pyörää. Seuraavana päivänä varmaan olisi, mutta hän ei osannut suunnilleenkaan sanoa, että mihin kellonaikaan. Vuokra oli ilmeisesti vain 200 bahtia.
Kun V-käyrä on korkealla, niin sillä on sellainen ikävä sivuvaikutus, että alkaa käyttäytyä kuin perseeseen ammuttu karhu sellaisikin ihmisiä kohtaan, jotka ovat ampumiseen täysin syyttömiä. Tässäkin tapauksessa minun oli jokseenkin vaikeaa pysyä hyväntuulisen kohteliaana.
Kävelin seuraavaan vuokraamoon, joka oli sama kuin se, josta olin vuokrannut pyörän viime kerralla. Vuokraamon ulkopuolella oli sininen Honda Zoomer X. Päätin, että haluan vuokrata sen uudestaan. Sen ilmajäähdytteinen 110-kuutioinen moottori ei ole erityisen tehokas, ja tuntuu matka-ajossa menettävän tehoaan aina silloin tällöin. Matkatavaraosastolle mahtuu hansikkaat ja lompakko. Etuvalo häviää kirkkaudessa niukasti Havin tuikkukynttilöille. Ohjaustankoon sai kuitenkin puhelimen kiinni ja ennen kaikkea tiesin, mitä sain. Yllätykset saivat riittää.
Soitin vuokraamon ovikelloa ja odotin kärsivällisesti jonkin aikaa. Soitin uudestaan. Ketään ei tainnut olla paikalla.
Ovessa oli kyltti, jossa oli LINE-yhteystiedot. Lähetin moposta kuvan vuokraamoon ja sanoin, että voisin vuokrata tämän, jos passaa. Vastaus kuului, että odotahan hetki, niin tulen toimistolle.
Ei tainnut mennä viittäkään minuuttia, kun paikalle tuli sama lihava mutta leppoista thaimaalaismies, jonka olin aiemminkin tavannut. Pienen neuvottelun jälkeen hän muisti minut ja vuokrasin pyörän kolmeksi päiväksi, hinta 300 bahtia/päivä. Vuokrasopimus oli jälleen suullinen, mutta ei täällä asioidessa ollut viime kerrrallakaan mitään ongelmia.
The man… the machine… Street Hawk.
Ajoin takaisin hotellille. Omistajaa ei näkynyt. Jätin huoneen avaimen hyllylle, johon se kuului uloskirjautuessa jättää. Katsoin viestit booking.comissa, ja omistaja väitti, ettei ajokorttia voikaan käyttää henkilöllisyystodistuksena huonetta vuokratessa. Vastasin, että taisin unohtaa passin pääkaupunkiin (valhe, mutta tiesin ajokortin kelpaavan oikeasti tähän käyttötarkoitukseen ihan hyvin, ja jos hotellinpitäjä halusi olla hankala niin osasin olla sitä itsekin). Jatkoin myös, että sillä ei liene enää suuremmin väliä koska en yksinkertaisesti halua enää tulla tähän hotelliin. Ilmaisin puutteet vielä kertaalleen kirjallisessa muodossa. Sanoin, että voisin maksaa yhden yön jonka käytin ja vielä toisenkin yön hyvän tahdon eleenä, mutta pyysin kahdelta jäljellä olevalta päivältä rahat takaisin. En tiennyt maksaisivatko mitään, mutta eihän se ole tyhmä joka pyytää.
Ajoin sitten läheiseen Cafe Amazoniin joka on varsin suosittu Starbucks-kopio. Siemailin jääkaakaota samalla, kun etsin uutta hotellia. Löysin hyvännäköisen paikan, joka oli samanhintainen kuin se, mistä olin juuri lähtenyt. Normaalisti se oli kaiketi kalliimpi, ja tämä oli joku Agodan viime hetken halpuutustarjous, jotta huoneita ei tarvitsisi seisottaa tyhjinä. Hintaa tuli ~14,50€/yö. Rahanmeno vitutti, mutta joskus täytyy vain niellä tappio ja tehdä peliliikkeitä.
Ajoin hotelliin tuntia ennen virallista sisäänkirjautumisaikaa, joka oli kello 14. Matkassa meni ehkä viisi minuuttia. Paikka oli aika pramea jo ulkoapäin nähtynä. Vastaanottoneiti oli ystävällinen ja kohtelias, ja hyväksyi ajokortin ilman mitään mutinoita. Koko rafla käytävineen ja huoneineen oli kiiltäväksi puunattu. Huoneessa oli hyvin suunniteltu pesuhuone jossa suihku oli erotettu vessanpöntöstä, kaksi ilmaista vesipulloa, jääkaappi, parveke, mukavan näköinen sänky, ilmaista kahvia, teetä, televisio, pistorasiat sängyn vieressä, runsaasti säilytystilaa ja miellyttävän pehmeä mutta kirkas valaistus. Edellisessä paikassa ei ollut mitään näistä.
Jätin tavarani huoneeseen ja mietin, minne mennä seuraavaksi. Päätin suunnata Hat Wanakornin kansallispuistoon. Tällä kertaa käyttäisin oikein pääsisäänkäyntiä.
Mopoilin siis sinne, matkaa oli vajaat 30 kilometriä. Portilla esitin ajokorttini, väitin olevani thaimaalainen ja pyysin alennusta. En saanut. Sain kuitenkin leiman uuteen kansallispuistopassiini. Enkä vain leimaa: jokainen portilla ollut virkailija veti siihen puumerkkinsä, piirsi hienon eläinkuvan ja siihen leimattiin vierailuajankohta. Tämä oli kunnollista.
Maksoin siis lipusta 100 bahtia (unohtivat veloittaa moposta 20 bahtia) ja menin sisään. Paikka näytti hyvin erilaiselta kuin muistin. Siellä oli leirintäalue ja mökkejä, joita sai ilmeisesti vuokrata. Googlen mukaan hinnat alkaen tuhat bahtia yö. Aiemmat ekskursioni rannalle eivät olleet kaiketi tuoneet minua tänne asti.
Istuskelin rannalla olevalla penkillä hyvän aikaa, toivoen, että rasittunut sieluni lepäisi tässä merellisessä ympäristössä. Hämmästyin itsekin, kun niin todella tapahtui. Vitutukseni aamun tapahtumista hävisi merkittäviltä osin.
Menin käymään ulkohuoneessa ja päätin sitten kävellä luontopolulle, jonne osoitti useita kylttejä. En ole muistaakseni ikinä ennen ollut Hat Wanakornin luontopolulla, joten nyt tulisi sekin katsottua.
Kävelin metsän keskellä kuunnellen linnunlaulua. Vastaan tuli muita ihmisiä ehkä kolmesti, eli polulla sai olla aika rauhassa. Lopulta tulin suuren jorpakon rantaan. Jorpakossa oli useita lintuja, mutta ne pakenivat nähdessään joko minut, erään vastaantulevan thaimaalaisen tai kyseistä thaimaalaista seuraavat koirat. Olin näkevinäni myös kuningaskalastajan lentävän ohi. Olen nyt nähnyt niitä ainakin neljä, mutta kunnon kuvaa en ole vielä koskaan saanut.
Päätin istua alas ja tarkastella jorpakkoa ajan kanssa. Linnut tulisivat varmasti pian takaisin. Luonnon tarkkailussa on hyvä taktiikka lopettaa mekastaminen hetkeksi ja antaa eläinten tulla sinun luoksesi.
Istuin paikoillani kamerani kanssa ainakin tunnin, ja lintuja todella tuli. Keskikokoinen valkoinen haikara alkoi talsia ruovikossa ruokaa etsien. Viereiseen puuhun lehahti oranssipäinen mohawk-kampauksella varustettu tirputin, joka oli sangen näyttävä tapaus. Dokumentoin myös rääkkähaikaran ja rakonokkahaikaran. Ohitse lennähti myös jokin erittäin koristeellisella pyrstöllä varustettu musta lintu, joka näytti vetävän perässään kahta mustaa pistettä. Siitä en saanut kuvaa. Hyttysiä ei ollut, joka oli mukavaa.
Poistuessani paikalta pääni yli lensi elämäni viides kuningaskalastaja. En saanut taaskaan kuvaa. Mälsää.
Jatkoin matkaa, ja vastaan tuli uusi jorpakko. Jorpakon vieressä olevan lehdettömän puun nokassa oli strutsin kokoinen merimetso, jolla oli haikaran kaula. Liioittelen, mutta vain vähän. Joka tapauksessa olen harvemmin nähnyt yhtä typerän näköistä kuvatusta.
Kävelin jorpakon rantaa eteenpäin. Pysähdyin kuitenkin äkisti, kun tajusin että pusikossa jorpakon toisella puolella oli kuin tarjottimella kirkkaansininen tirputin, jolla oli räikeän oranssi nokka. Viimeinkin.
Kävelin takaisin mopolleni kuvaten vielä pari siivekästä matkallani. Ajoin sitten ruotsalaisten siirtokuntaan aikomuksenani käydä siellä olevassa ravintolassa, jossa olin ennenkin vieraillut. Se oli kuitenkin suljettu poikkeuksellisesti jo kello 17. Menin sitten toiseen parin sadan metrin päässä olevaan ravintolaan, jossa tilasin massamania. Annos oli ihan hyvä, ei liian tulinen ja maksoi 110 bahtia. Siinä oli runsaasti sipulia, mutta se ei maistunut yhtään sipulilta joka oli positiivista. Söin sipulinpalat olettaen ne terveellisiksi. Annos piti maksaa käteisellä, skannaus ei kelvannut.
Ajoin takaisin hotellilleni ja tutkin siellä kuviani vähän aikaa. Totesin noin sadattaneljättäkymmenettäyhdeksättä kertaa, että tarvitsen kaksi kameraa, toisen niistä mieluusti sillä 914 millin telelinssillä. En pysty edes tarkentamaan kunnolla kohteisiin, koska tarkennettava kohde näkyy etsimessä telelinssilläni liian pienenä. Manuaalitarkennuksella eläintä ei yksinkertaisesti näe riittävän tarkasti etsimessä, jotta tietäisi, milloin tarkennus on onnistunut. Automaattitarkennus ei toimi senkään vertaa. Se ei näillä etäisyyksillä erota sinisiipistä siivekästä savustetusta sillistä.
Lähetin eläinkuvia Watille tunnistettavaksi. Hän tietysti onnistui täydellisesti. Wat osaa tunnistaa kaikki siivekkäät viiden tuhannen kilometrin säteellä vaikka silmät peitettynä molemmat kädet selän taakse sidottuna jaloistaan katossa roikkuen.
Menin vielä illalla Prachuapin päärannalle. Siellä oli nimittäin laskuvesi, minimi kello 22:02. Kävelin ympäriinsä tunnin verran etsien eläimiä, ja löysinkin muutamia aaverapuja, erakkorapuja sekä runsaasti viemärirottia.
