Hyvin nukutun yön jälkeen lähdin mopoilemaan siihen kansallispuistoon, jonne olin ollut eilen menossa ennen kuin mopo jäi tienposkeen.
Ostin 7-Elevenistä vähän matkaevästä ja lähdin puistoa kohti. Saavuin kansallispuistoon ilman suurempia kommelluksia. Minut ohitti matkalla ainakin kaksi isoa Hondan skootteria, joissa molemmissa oli samanlainen putkiviritys kuin siinä, jonka olin eilen kuvannut. Ilmeisesti tällä tavoin modatut vehkeet ovat täällä aika yleisiä.
Honda Clickissä ei ole suoranaista ohjaustankoa eikä siihen saa kiinni puhelinpidikettäni. Nyt sillä ei ollut tosin suurempaa väliä, koska tunsin tien. Olin ollut täällä viime kerrallakin.
Nam Tok Huai Yangin portilla oli metsänvartija. Pääsymaksu oli 120 bahtia. Esitin ajokorttini ja kysyin, saisinko alennusta. En saanut. En saanut myöskään leimaa, minut ohjeistettiin vierailukeskukseen.
Vierailukeskuksessa virkailija leimasi kansallispuistopassini ja laittoi siihen puumerkkinsä. Jatkoin matkaa metsän läpi vesiputouksille. Perhosia oli paljon. Otin niistä muutaman kuvan. Muita eläimiä ei juurikaan näkynyt.
Jossakin vaiheessa näin, kun metsän läpi kulki muutama paikallinen. Jokainen kantoi suurta muovikassia, jossa oli arvatenkin ruokaa. En näemmä ole ainoa, joka päättää viettää täällä rauhaista kesäpäivää.
Kiipesin aina putousten viidennelle tasolle asti, sinne, jossa on se suuri allas. Polvi vähän vihoitteli, samaan tapaan kuin se on vihoitellut jo ainakin kuukauden, vaikka en ole edes rasittanut sitä missään. Ehkä pitäisi mennä näyttämään sitäkin jollekin, mieluusti vakuutusyhtiön piikkiin.
Sain olla viidennellä tasolla yksin. Otin tuolini repusta, kokosin sen ja istuin siinä vähän aikaa napostellen samalla perunalastuja. Heitin lämpömittarin altaaseen kohtaan, josta puro neljännelle tasolle alkoi. Sitten menin uimaan.
Istuin kivien päällä hyvän tovin ennen kuin kastauduin kokonaan. Vesi oli nimittäin aika viileää. Mittarin mukaan se tosin oli jopa 26-asteista, mutta se tuntui kylmemmältä. Oltuani pitkään paikallani allasta asuttava kalaparvi alkoi pyöriä ympärilläni ja pikkukalat alkoivat näykkiä jalkojani. En tiedä, mitä lajia pikkukalat olivat, ehkä suurten kalojen poikasia. Tuskin tässä lammessa kovin montaa kalalajia asui. Olo oli kuin jalkahoitolassa ikään.
Uidessani altaassa näin altaan päälle kaartuvien kallionkappaleiden alla olevan jonkinlaisia kennoja. Päätin ottaa niistä jollain konstilla kuvan.
Paikalle tuli päivän aikana muutamia thaimaalaisryhmiä, joista kaksi nuorisoporukkaa intoutui myös uimaan. Itse yritin jälleen lukea tuolissani kirjaa, mutta ötökät vähän kiusasivat. Päätin itsekin mennä uudestaan uimaan ja toteutin riskaabeleimman kuvausoperaationi koskaan.
Kummastuneiden thaimaalaisten katsellessa hivuttauduin savupiippuni ja kamerani kanssa veteen. Sitten uin selälläni kameraa koko ajan pinnalla pidellen (osaan uida vallan mainiosti ilman käsiä) altaassa olevalle köydelle. Tukeuduin jaloillani köyteen samalla, kun kuvasin kivipaasien alapinnoilla olevia kennostoja.
Manööveri onnistui täydellisesti, joskin jos pitäisi yrittää uudelleen, tekisin sen toisin. Olisi nimittäin vähän ikävää, jos kamera sattuisi putoamaan altaan pohjalle. Sen varmaan saisi sukellettua sieltä ylös, mutta vasta, kun vesi olisi jo aiheuttanut sille peruuttamatonta vahinkoa. Mutta hei, se on vakuutettu!
Kun tein lähtöä, yksi altaassa rypenyt porukka pyysi minulta kuvaa. Otin ensimmäisen rannalla lojuneen puhelimen ja kuvasin seurueen heidän kökötellessään kiven päällä. Sitten kuvasin vielä itseni omalla kamerallani thaimaalaisten ollessa taustalla.
Palasin mopolleni näkemättä mitään erikoista ja mietin, mitä tehdä seuraavaksi. En viitsinyt mennä hotellillekaan, koska kello ei ollut vielä paljon. Halusin myös tehdä jotain uutta, enkä pelkästään sellaisia asioita, joita olin jo tehnyt. Alunperin olin aikonut mennä tähän kansallispuistoon eilen ja tänään aivan muualle, mutta moporikko sotki tämän suunnitelman.
Päätin lopulta mennä katsomaan erästä patoallasta, joka oli muutaman kymmenen kilometrin päässä. Thaimaassa on varsin paljon patoja. Vettä käytetään teollisuuteen ja maanviljelyyn.
Ajelin padolle. En ollut odottanut paljon mitään, mutta näkymät olivat oikeastaan aika hyvät. Sininärhiä ja muita lintuja lenteli ympäriinsä. Padon ympärillä oli öljypalmuviljelmiä, jotka tarvitsivat runsaasti vettä. Mullikkalauma vaelteli padon rinteillä syömässä ruohoa. Muutamia thaimaalaisia hengasi alueella lauantaipäivää viettäen.
Nähtyäni padon ajoin monokulttuuriplantaasien läpi päätyen lopulta mäntymetsään, jonka olin löytänyt Google Mapsista. Se oli selvästi ihmisen istuttamaa sorttia, koska puut kasvoivat suorissa riveissä. Ajoin yhden varsin kiinnostavan rusehtavan kohdan ohi, mutta en osannut päättää, kuvatakko sen vai ei. Jatkoin siis matkaa.
Tulin sitten risteykseen josta käännyin paikkaan, jossa metsän keskustan piti olla. Vaikutti siltä, että paikalliset järjestivät siellä silloin tällöin jonkinlaisia juhlia.
Käännyin takaisin ja menin takaisin katsomaan ruskeaa metsänkohtaa. Sinne ajoi muutamassa minuutissa, joten päätin käydä kuvaamassa sen, ettei harmittaisi niin kuin se yksi maisema silloin Doi Inthanonilla.
Kävi ilmi, että paikalla oli ollut metsäpalo. Dokumentoin maiseman ja lähdin sitten kaupunkiin.
Saavuin Prachuapiin noin neljässäkymmessäviidessä minuutissa vähän auringonlaskun jälkeen. Ajattelin käydä oikein ravintolassa syömässä, mutta kun ensimmäiset kymmenen, joita olin Google Mapsissa katsonut olivat kiinni ja se yksi jonka pihaan ajoin oli kiinni vaikka ei pitänyt myönsin tappioni ja menin taas 7-Eleveniin. Päätin kuitenkin ostaa sieltä jotain uutta.
Päädyin hankimaan kanaa tikka masala -valmisannoksen. Se oli oikein premiumia, tuotot luvattiin laittaa sataprosenttisesti hyväntekeväisyyteen ja etiketissä oli annoksen väitetysti suunnitelleen kokin kuva. En tullut katsoneeksi annoksen hintaa, mutta kun sen huoneessani söin, niin totesin sen todella maukkaaksi. Aasialaiset kyllä osaavat valmisruuan tekemisen, ja tämä annos oli parempi kuin monessa intialaisessa ravintolassa, jossa olen syönyt. Ei se aivan Tampereen Nanda Deville pärjännyt, mutta ostan kyllä toistekin, jos vain jostain löydän.
Laskuveden aikaan kävin taas etsimässä rapuja rannalta, tällä kertaa lähellä vuoren päällä olevaa temppeliä. En kuitenkaan löytänyt juuri mitään. Pari lintua siellä oli ja meduusanruho, sekä yksi aaverapu saksimassa kalanraatoa. Kaupungissa oli humppafestivaalit ja ämyreistä kantautuva valtaisa mökä varmaan pelotti elukat piiloon.
iPhonen yötila otti parempia kuvia, kuin mitä olisin kamerallani saanut. Jos kolmijalka olisi ollut mukana, tilanne olisi saattanut olla toinen.
Ajattelin kansallispuistossa, että tästä päivästä tulee vielä tylsä, mutta viimeisen kolmen päivänvalotunnin aikana tuli nähtyä vielä kaikenlaista kiinnostavaa.