Aamulla kello 10:30 lähdimme mopoilemaan. Menimme sitä varten ensin mopovuokraamoon. Sekä minä että Filippiini olimme yrittäneet tavoittaa vuokraamoa etukäteen mopon varaamiseksi, mutta huonolla menestyksellä. Tämä osoittautui kuitenkin tarpeettomaksi, vuokraamossa oli nimittäin kymmeniä pyöriä vapaana.
Tarjolla oli iso Kawasakin moottoripyörä, jota olisi ollut kiinnostavaa kokeilla. Siitä pyydettiin kuitenkin vuokraa 1500 bahtia ja vuokravakuudeksi vielä 6000 bahtia päälle, jos oikein ymmärsin. Samalla hinnalla olisi voinut vuokrata kaksi autoa.
Hieman viritellyn näköinen Yamaha Aerox 155 sen sijaan maksoi vain 500 bahtia/päivä, joten päätin valita sen. Honda Clickejä olisi saanut halvemmallakin, mutta se on lälläripyörä, eikä sillä ole kiva ajaa pitkiä matkoja.
Vuokrauksesta tehtiin sopimus, jossa ei ollut liiemmälti turhanpäiväisiä yksityiskohtia käyttöalueeseen liittyen. Esitin henkilöllistodistuksena ajokorttini. Vakuutta ei tälle pyörälle tarvittu.
Matkaan lähtiessäni panin ensiksi merkille jousituksen. Se oli paljon parempi kuin missään aikaisemmin kokeilemassani mopossa. Arvelin, että iskunvaimentimet oli vaihdettu tehokkaampiin. Sitten panin merkille jarrut. Tämä vehje on ensimmäinen vuokraamani, jolla oli odotetunlainen jarrutusmatka (siitäkin huolimatta, että kyydissä oli matkustaja). Ehkä niitäkin oli viritelty.
Ajoin valtatiellä kohti pääkaupunkia aina Saraburin provinssiin asti väistellen tiellä matelevia rekkoja, jotka miehittivät usein kaksi vasemmanpuoleista kaistaa. Maksiminopeus Yamaha-vispilällä vaikutti olevan 97 kilometriä tunnissa. Ohitustilanteissa olisin suonut sen kiihtyvän hieman nopeammin, mutta kuten mainittua, kyydissä oli matkustaja. Pysähdyimme eräässä Big C:ssä etsimässä vesipulloa, mutta kylmäkaapeissa ei ollut sitä hyvää Big C:n vettä. Mopovuokraamosta oli saatu jo pullollinen kaupantekijäisiksi, mutta se oli ollut lämmintä. Päätin tyytyä lämpimään veteen toistaiseksi. Oli paljon nähtävää ja vähän aikaa.
Ajelin sitten eteenpäin, kunnes saavuimme kansallispuiston porteille. Siellä oli metsänvartija, joka sanoi, että putouksessa ei ole vettä. Olin jo unohtanut, että täällä edes oli jokin vesiputous. Vastasimme, että ei haittaa. Teeskentelin thaimaalaista ajokortteineni, mutta se ei kelvannut taaskaan ja jouduin maksamaan täyden hinnan (100 bahtia).
Ajoimme päärakennukseen. Sain siellä leiman kansallispuistopassiini.
Löysimme polun kahdelle alueen vesiputoukselle ja päätimme mennä katsomaan sitä. Mopolla pääsi polkua pitkin varsin kohtuullisen kävelymatkan päähän putouksista.
Noh, siellähän ei ollut vettä, ei sitten niin yhtään. Joenuomat olivat kuivia kuin korppu hiekka-aavikolla. Toisaalta positiivisena puolena muita turisteja ei ollut ja hienoja skinkkejä juoksenteli sinne tänne kuivien lehtien seassa.
Ajoimme kansallispuiston leirintäalueen vieressä olevan pienen järven rantaan. Alueella oli jonkin verran thaimaalaisia, mutta ei ulkomaalaisia. Jonkinmoiset puut kukkivat järven rannalla ja lisäksi näin useita valkoisia haikaroita. Osalla oli beiget kaulahöyhenet. Arvelin värinvaihdoksen liittyvän lähestyvään lisääntymiskauteen.
Havaitsin, että osa haikaroista huojutti päätään puolelta toiselle ja iski sitten johonkin pikkueläimeen rantakivikossa. Lintujen silmät ovat pään sivuilla eli ne eivät varmaan näe juuri mitään edessään olevaa, ja pään liikkeet liittyivät kai etäisyyden arviointiin. Linnut saivat saaliikseen jonkinlaisia hyönteisiä.
Kuvasimme vielä puita lammen rannalla ennen, kuin jatkoimme matkaamme.
Suuntasin seuraavaksi eräälle pienelle rautatieasemalle tai -seisakkeelle. Sen lähellä oli pitkä rautatietunneli, jonka halusin nähdä. Tie oli varsin pitkä, kiemurteli pikkukylien läpi ja loppumatka oli soraa, jolla oli ikävä ajaa.
Asema löytyi ja tunneli myös. Asemalla oli miehiä työssä, eikä sieltä saanut leimaa rautatiepassiin.
Jatkoimme sepelillä päällystettyä tietä pitkin eteenpäin tunnelin suuaukolle. Mäen kyljessä oli kaksi reikää, ja niistä meni sisään raiteet. Tunnelin edessä oli kyltti, jossa kerrottiin, mitä kummankin tunnelin rakentaminen oli maksanut. Toinen tunneleista oli kahdeksan vuotta vanha, toinen kolmekymmentäyksi vuotta vanha.
Matka jatkui etelään päin rautatietunnelin suuntaisesti kukkuloiden yli. Jos olisin tiennyt mitä tuleman pitää, olisin kääntynyt saman tien takaisin. Reitti kulki aiemmin mainitun kansallispuiston läpi ja oli täysin säädyttömässä kunnossa. Pelkkää sepeliä, käytännössä. Mietin siinä tasapainoillessani, että onneksi on sentään ylämäki, alamäessä tämmöisten marmorikuulien päällä ajaminen on vielä vaikeampaa.
Noh, ylämäen jälkeen tuli sitten se alamäki. Ei niin yllättävää, oikeastaan. Luistelin kukkulaa alas ja Filippiini nousi kerran jo kyydistäkin, joka helpotti hommaa vähän. Vastaan tuli vain yksi kulkuneuvo, lava-auto täynnä metsänvartijoita. Yksi näytti peukkua ylöspäin auton lavalta rohkaisevasti hymyillen.
Pääsimme kukkulan juurelle yhtenä kappaleena. Ajoin ensin hiekkatietä ja sitten pientä kylätietä pitkin päätyen lopulta valtatielle.
Valtatiellä vastaan tuli huoltoasema ja 7-Eleven. Molemmat olivat tervetulleita. Yamahassa vaikutti olevan Honda PCX:ään verrattuna naurettavan pieni bensatankki, ja se oli mittarin mukaan melkein tyhjä. Jäljellä oli enää 2 palkkia. Toisaalta bensiiniä tuntui kuluvan lineaarisemmin kuin Hondassa, jossa mittari ei ensin suostu laskemaan millään, mutta sitten kun se vihdoin alkaa laskemaan, kuluu löpöä suorastaan silmissä.
Koska asema oli väärällä puolella tietä, jouduin siine päästäkseni tekemään mahdollisesti sangen laittoman manööverin: käännyin oikealle paikassa, jossa ei uskoakseni saanut kääntyä oikealle. Onneksi Thaimaassa lait ovat vain ohjenuoria eivätkä oikeita sääntöjä. Minulla ei kuitenkaan ollut paljoakaan vaihtoehtoja, koska herra tietää missä seuraava asema 7-Eleveneineen olisi ollut. Olisimme hyvin pian kääntymässä pienelle sivutielle, ja sellaisten varsilla bensiiniä ei yleensä myyty.
Menimme 7-Eleveniin ja ostimme vähän ruokaa ja vettä. Alkoikin jo olla vähän nälkä. Lisäksi kesä oli juuri saapumaisillaan Thaimaahan ja lämpötilat alkoivat olla varsin rapsakat: olimme olleet ulkona 35ºC lämmössä jo monta tuntia. Minulla ei ollut vielä lämpöhalvausta ja pidin asiantilan mieluusti samanlaisena tulevaisuudessakin.
Söimme vähän välipalaa 7-Elevenin sisällä: siellä oli sitä varten jopa pöytä ja tuoleja. Jatkoimme matkaa tankkauksen kautta, ja sain vahvistuksen pienelle tankille. Ainetta meni sinne vain 90 bahtin edestä. Ellen aivan täysin erehdy, olen täyttänyt paljon suurempiakin tankkeja.
Ajoin seuraavaksi eräälle vesiputoukselle Khao Yain kansallispuiston kupeessa. Se ei kuitenkaan kuulunut itse puistoon, ja sinne oli vapaa pääsy. Matkalla ohitimme kiintoisan näköisen temppelin mäen päällä, ja päätin palata sinne takaisin paluumatkalla. Se oli vain parin minuutin ajomatkan päässä vesiputouksesta.
Vesiputouksessa ei ollut juurikaan vettä. Tämä ei ollut yllättävää. Näin kuitenkin jopa kaksi pientä hienoa liskoa (jo tutuksi tullut Calotes Versicolor), jotka dokumentoin. Kun siinä aikani odottelin, niin toinen niistä ilmaantui kamerani eteen mutustamaan jotain torakkaa, jonka oli saanut kiinni. Dokumentoin mutustamisen ja yritin myös pyydystää liskot. Ne olivat kuitenkin liian nopeita.
Ajoimme takaisin temppelille. Kukkulan päältä oli kohtuullisen hyvät näköalat. Sieltä näkyi luontomaisemien lisäksi valtavan suurelle vesialtaalle, joka oli jonkinmoisen rakennuskompleksin sisässä. Vesialtaassa vaikutti lilluvan hyvin suuria puunrunkoja. Filippiini totesi, että Google Mapsin mukaan kyseessä oli karjatila.
Otin savupiipun käyttöön. Puunrungot paljastuivat suurennoksessa krokotiileiksi. Sellainen karjatila.
Poistuimme temppelistä krokotiilinkasvattamonäköalalla ja jatkoimme matkaa kohti hotellia Khao Yain eteläpuolella.
Jossakin vaiheessa poistuin päätieltä ja suuntasin kartoissa näkemälleni tekojärvelle. Niitä vaikutti olevan kaksi melko lähekkäin. Ajoin ensin kauimmaiselle. Viimeiset 500 metriä meni erittäin hitaasti matelevan valtavan pitkän matkan turistibussin perässä, josta ei päässyt kapealla tiellä ohi mitenkään.
Pato oli varsin hieno, paikalla oli runsaasti kotimaanturisteja. Aurinko oli juuri laskemassa vuorten taa ja ilma oli raikasta. Koskas olen edellisen kerran hengittänyt raikasta ilmaa Thaimaassa? Olenko koskaan?
Pienen kävelylenkin jälkeen ajoin toiselle padolle. Sielläkin oli ihan hienoa. Paikalla oli paljon thaimaalaisia henkilöautoineen ja mopoineen. Monet istuivat retkituoleissa juoden kaljaa.
Jatkoin nyt matkaa hotellille. Aurinko oli jo kukkuloiden takana, mutta valoa olisi vielä puolisen tuntia.
Pysähdyin punaisiin valoihin, joiden vaihtumisessa tuntui kestävän ikuisuus. Kun tämän jälkeen vastaan tuli melkein heti vielä toisetkin punaiset valot, kyllästyin ja käännyin vasemmalle. Vasemmalle saa nimittäin Thaimaassa kääntyä punaisillakin valoilla. Ajoin vähän matkaa ja tein täysin laillisen U-käännöksen. Sitten käännyin uudestaan vasemmalle täysin laillisesti. Manööveri, jonka muistan erään bussikuskin tehneen matkalla Mae Hong Sonista pääkaupunkiin noin tuhat vuotta sitten tai jotain. Tämän jälkeen vastaan tuli vielä kolmannetkin punaiset, mutta en jaksanut enää manööveroida.
Havaitsin ajaessani, että mopon valot olivat parhaat, jotka olen koskaan vuokramopossa nähny. Ne valaisivat koko lähitienoon. Toisaalta olin havainnut, että jalkatila on tosin vähän ahdas, sääret hädin tuskin mahtuvat sinne.
Vajaat kymmenen kilometriä ennen hotellia pysähdyin vielä kerran 7-Elevenin eteen, josta hankimme iltapalaa. Söimme sen hotellissa, joka koostui pienistä mökeistä. Ehkä vähän rustiikkinen, mutta siellä oli kaikki tarvittava. Lisäksi se oli erittäin halpa, alle 500 bahtia / päivä.
Kirjoitin muinoin Mae Hong Sonissa ajaessani, että olisin varmaan täysin sietämätöntä matkaseuraa, koska en juurikaan käy vessassa tai syö päivän aikana. Filippiini ei kuitenkaan pane tätä pahakseen.
Matkamittarin mukaan tänään on ajettu 202 kilometriä, ja Big C jossa matkamittaria ensiksi katsoin on viiden kilometrin päässä vuokraamosta. Tänään on siis ajettu arviolta 207 kilometriä.