Nukkumapaikka oli ajoittain äänekäs. Ympäröivä viidakko päästeli yöllä omanlaisiaan ääniä ja paikalle saapuvat ja sieltä lähtevät mopot niin ikään omanlaisiaan. Olisi pitänyt käyttää korvatulppia nukkuessa.
Lähdimme matkaan kello 11. Ajoin ensiksi Kuningas Mongkutin Teknillisen Yliopiston Prachin Burin kampukselle. Se oli vain parin minuutin ajomatkan päässä hotellista, ja kampukset ovat toisinaan varsin kiinnostavan näköisiä.
Kampusalueen sisäänkäynnillä oli vartija ja tie oli tukittu siirrettävillä metallisilla aidoilla. Joskus tämä näky olisi saattanut lannistaa Katuhaukan, mutta ei enää. Ajoin aidan eteen ja tiedustelin vartijalta:
Sawatdii krap, pai thiaw mahaawittajalaai daai mai krap?
Vartija sanoi, että tottahan toki ja siirsi aitaa vähän. Ajoin sisään kampukselle ja siellä olikin muutamia ihan kiinnostavan näköisiä rakennuksia. Dokumentoin ne Filippiinin kanssa. Teiden vierellä kukki kultasateita. Pohdin mielessäni, että mitähän täällä kampuksella opetetaan.
Seuraavaksi ajelin huoltoasemalle, viimeiselle ennen Khao Yain kansallispuistoa. Asemalla oli päivystämässä tyttölapsi, joka haki paikalle oletettavasti isänsä, ja ostimme tankin täyteen. Khao Yaissa ei pahemmin huoltoasemia ole, joskin metsänvartijoilta saisi varmasti polttoainetta, jos akuutti hätä tulisi.
Eilisten patokokemusten innoittamana jatkoimme matkaa padolle kansallispuiston vieressä. Kun yritin mennä sinne Mapsin viitoittamaa tietä, päädyin vartioidulle sisäänkäynnille. Siellä oli vartija, joka sanoi, että tästä ei saa mennä, menkää mieluummin sitä, tätä ja tuota kautta. Ohjeistus oli thainkielistä ja suunnattu Filippiinille, koska hän on thaimaalaisemman näköinen kuin minä.
Tein sitten viiden kilometrin koukkauksen ajaen ensin vähän matkaa takaisinpäin ja kääntyen tämän jälkeen koilliseen. Tie muuttui nopeasti hyvin laosmaiseksi: se oli täynnä kuoppia. Padon vieressä oli hylätyn oloisia rakennuksia (ehkä padon rakentajat olivat muinoin asuneet niissä) ja lehmäpaimen laumansa kanssa.
Ajoin padon päälle… tai ainakin yritin. Padon päällä ajaminen oli nimittäin estetty puomeilla. Tekojärven rinteillä pystyi tosin kävelemään, ja paikalliset olivat ajaneet paikalle mopoilla ja lava-autoilla. Lisäksi rannalle oli viritetty kymmeniä ongenvapoja. Dokumentoin aluetta ja näin suuren perhosparven, joka imeskeli oletettavasti suolaista maalänttiä betonisen ylivuotokanavan pohjalla.
Ajoin vielä padon toiselle puolelle ja valokuvasin järveä siltäkin puolen. Sielläkin oli muutamia thaimaalaisia vapaapäivää viettämässä. Sitten oli aika suunnata vihdoin ja viimein Khao Yaihin.
Palasin päätielle samaa reittiä kun olin tullutkin. Muutaman ajokilometrin jälkeen edessä oli Thaimaan vanhimman ja kolmanneksi suurimman kansallispuiston eteläportti. Puiston nimi เขาใหญ่ (/khau jai/) tarkoittaa yksinkertaisesti suurta vuorta.
Asioin thaiksi virkailijattaren kanssa. Ulkomaalainen joutuu maksamaan puistossa käymisestä jopa 400 bahtia eli kymmenen kertaa enemmän kuin paikalliset. Hinta on säädytön. Filippiini oli takaistuimella ihan hiljaa, ja sai pyytämättä thaimaalaisalennuksen. Hinnaksi tuli siis 460 bahtia (ulkomaalainen + “thaimaalainen” + mopo).
Pysähdyin ensimmäisen näkemäni rakennuksen viereen. Ehkä sieltä saisi leiman kansallispuistopassiini? Rakennus oli kuitenkin hylätty. Sen vieressä oli kuitenkin ulkohuone ja muutamia naisia myymässä syötävää ja juotavaa. Ostin vesipullon. Filippiini osti teepullon.
Ajoin sitten umpimetsän läpi kiemurtelevalla tiellä ainakin kymmenen kilometriä, kunnes vastaan tuli luontopolku vesiputoukselle. Olen käynyt täällä kerran aikaisemminkin, viime vuonna turistimatkalla nimittäin.
Kävelimme kilometrin verran putoukselle. Kun olimme viimeisen sadan metrin portailla, jotka olivat niin jyrkkiä että olivat melkein tikkaat, näki Filippiini puussa eläimen. Se näytti oravalta, mutta oli ainakin viisi kertaa tavallista puisto-oravaa isompi. En saanut siitä kunnollista kuvaa, koska kamerassani oli väärä objektiivi. Olisi pitänyt kuvata se yksinkertaisesti puhelimella, olisin saanut paremman kuvan.
Dokumentoin vesiputouksen. Siinä ei ollut juurikaan vettä. Sama meininki kuin viime kerralla, siis. Valokin oli huono ja ilmassa usvaa. Ehkä vielä joku päivä tulen tänne niin, että putouksesta saa hyvän kuvan, mutta se päivä ei ollut tänään.
Palasimme kävellen mopolle. Matkalla vastaan tuli paljon thaimaalaisia, paljon enemmän kuin mitä olimme menomatkalla nähneet. Syy tähän paljastui parkkipaikalla. Se oli täynnä autoja, joiden rekisterikilvissä luki กรุงเทพมหานคร. Yhdeksän aikoihin aamulla pääkaupungista lähteneet ihmiset olivat vihdoin ehtineet paikalle sankoin joukoin.
Nousimme mopon selkään ja ajoin syvemmälle puistoon. Suuntasin vuorelle, jolla en ollut ennen käynyt. Tien varrella vastaan tuli ensin ruohokenttiä ja sitten jyrkkä vuoristotie kukkulaa ylös. Sää alkoi olla vähän harmaa.
Vuoren päällä oli puomi ja sotilaita ja sen vieressä parkkipaikka ja kahvila. Tie jatkui puomin jälkeen jonnekin tuntemattomaan.
Pysäytin mopon parkkipaikalle. Näköalapaikalta avautui kohtuullinen maisema. Suuri pilvirintama oli lähestymässä vuorta pohjoisesta. Ukkonen jyrisi kaukaisuudessa. Kohta sataisi ja rankasti.
Valokuvasin maisemaa ja pilvirintamaa. Sain videon salamaniskusta, joskin myöhemmin paljastui, että vaikka kamera kykenee 8k-tarkkuuteen, se päätti jostain mielivaltaisesta syystä ottaa tämän videon kuusitoista kertaa huonommalla Full HD-laadulla. Olisi nyt edes 4K laitettu vakioksi.
Sitten sade iski ja ukkonen paukkui ja rätisi suoraan pään päällä. Vetäydyimme kahvilan suojiin muiden turistien kanssa. Kahvilassa ei tosin ollut seiniä, eikä se siksi suojannut vaakasuoralta sateelta kovin hyvin. Lämpötila laski sateen aikana ainakin kymmenen astetta ja oli vuoren lailla olevan mittarin mukaan 21ºC.
Rankkaa sadetta kesti ehkä viisitoista minuuttia, jonka jälkeen tihutti vielä tunnin. Muut mopoilijat lähtivät liikkeelle heti pahimman sateen tauottua, joten hetken pohdinnan jälkeen mekin lähdimme. Kevyt sade ei oikeastaan hirveästi haitannut: kaikki varusteeni on valikoitu niin, etteivät ne ime itseensä vettä juuri lainkaan. Housut ovat naurettavan ohuet ja kevyet ja niissä on DWR-pinnoite. Päällä oli pitkähihainen säteilyltä suojaava urheilupaita, joka ei sido vettä juurikaan. Reppu oli jokseenkin vedenpitävää kangasta ja vetoketjutkin vettähylkiviä. Kaikki muu tavara oli istuimen alla vesitiiviissä tai vettähylkivissä pusseissa.
Ajoin vähän alaspäin pienelle luontopolulle vuoren kupeessa. Kävelimme sen läpi sateenvarjon kanssa odottaen sateen yhä heikkenevän. Niin myös tapahtui. Matkalla näimme muutaman kallion, jolta oli useamman kymmenen metrin pudotus viidakkoon. Sieltä sai kohtuullisia kuvia, joskin valaistus ei ollut paras mahdollinen.
Palasin mopolle ja vuorelta alas. Pysähdyin tien vierelle paikkaan, jossa ei saanut pysäköidä (pysäköin pari metriä ennen pysäköintikieltokylttiä) ja ihailin Filippiinin kanssa siitä avautuvia maisemia hetken. Viidakosta näytti nousevan savua.
Ajoin kahden matelijan perässä seuraavaan pysähdyspaikkaan, joka oli suuri puu. Dokumentoin puun ja viereisen lammikon. Lammikossa vaikutti olevan muutama silkkihaikara soidinpuvussa, mutta ne pakenivat paikalta ennen kuin sain ne kuvatuksi.
Nyt kello oli jo lähes neljä. Sadekuuro oli viivyttänyt aikataulua jonkin verran. Toiveenani oli löytää vihdoin ja viimein puiston vierailijakeskus, jotta saisin leiman. Oletin keskuksen sulkeutuvan kello 16:30. Sinne ajaminen oli hyvin turhauttavaa, koska matkalla jouduin ohittamaan niityn hirvineen, suuren lammen ja leirintäalueen peuroineen ilman, että minulla oli aikaa pysähtyä millekään niistä. Olisiko liikaa pyydetty, että näin valtavalla alueella olisi leimauspiste molemmilla porteilla?
Löysin vierailukeskuksen, kun sitä oltiin juuri sulkemassa. Pihalla oli suuri apinalauma. Pohjoisia saparomakakeja. Sellaisia olen nähnyt ennenkin. Löysin leimauspaikan, jossa passi piti leimata itse. Alue on UNESCO-maailmanperintökohde ja useita testileimauksiin käytettyjä A4-arkkeja oli leimasinten vieressä. Näissä paperiarkeissa oli sekä Khao Yai -leimoja että UNESCO-leimoja. UNESCO-leimasin oli kuitenkin kadonnut jonnekin. Sain myös eräältä virkailijalta puumerkin, mutta se ei ollut yhtä hieno kuin aiemmat. Eläinhahmo puuttui.
Filippiini oli kuvannut apinoita ulkona ja minäkin otin muutaman kuvan. Päätin ajaa takaisin niitylle, jossa oli ollut hirviä. Hirvet olivat siellä edelleen ja dokumentoin ne. On jotenkin outoa, miten näin eksoottisessa paikassa voi olla niinkin tuttuja eläimiä kuin hirviä ja peuroja. Savupiipusta tosin loppuivat millimetrit kesken.
Jatkoin matkaa lammelle. Siellä oli aika paljon thaimaalaisia eikä juurikaan eläimiä. Lopulta paikalle tuli jopa aviopari avioitumisasuissaan kuvia ottamaan.
Ajoin sitten leirintäalueen suuntaan. Siellä istuskeli hirven näköisiä elukoita ruohokentillä kuin Narassa ikään. Syöttäminen oli tosin kielletty. Käännyin takaisin päätielle ja suuntasin pohjoiseen.
Pysähdyimme vielä elukankatsomistornin parkkipaikalla (itse torni oli jossain pusikossa ja sinne ei ollut aikaa kävellä) sekä eräällä tien vieressä olevalla näköalapaikalla. Näkymä oli ihan hyvä, mutta valaistus ei ollut paras mahdollinen. Lisäksi näin lentävän sarvinokkalinnun, mutta kamerassani oli vaihteeksi väärä objektiivi. Tämän näköalapaikan jälkeen ajoin kiirellä puistosta pois, jotta ehtisimme mopovuokraamoon ennen sen sulkemista.
Matka ei ollut pitkä, siinä meni alle tunti. Pysähdyin huoltoasemalle tankkaamaan vielä tankin täyteen ennen mopon palautusta.
Vuokraamo oli väärällä puolella Pak Chongin pääkatua, ja sinne pääseminen oli muutaman mutkan takana. Liikennejärjestelyt olivat sanalla sanoen erikoisia. Onnistuin kuitenkin pujottelemaan liikenteen läpi ja parkkeerasin vehkeen vuokraamon eteen. Mopo oli sateen jäljiltä hieman mutainen, mutta palautus sujui ongelmitta.
Kävelimme rautatieasemalle. Junan pääkaupunkiin oli määrä lähteä 19:48 eli aikaa oli noin tunti. Tien vieressä oli markkinat, joilta ostin vähän halpoja hedelmiä.
Odotellessamme junaa rautatieasemalle Filippiini kysyi, että onko minulla varavirtalähdettä. Onhan toki. Annoin sen hänelle. Sitten Filippiini kysyi, että toimiiko se minun puhelimessani. Totta kai toimii, miksei toimisi? Tosin sitten kun sitä kokeilin, niin eihän se enää toiminut. Jaahas. Pitänee ostaa uusi, onneksi maksavat vain parikymppiä.
Junamatka sujui varsin rauhallisesti. Tällä kertaa olimme jopa ilmastoidussa kakkosluokassa.
Tänään tuli ajettua matkamittarin mukaan 136 kilometriä. Yhteensä kahdessa päivässä tuli ajettua 343 kilometriä.