Kävin eilen Uniqlossa ostamassa säteilyntorjuntahupparin. Päädyin kokoon XL, koska se olisi varmasti ilmavampi kuin hieman tyköistuva L-koko.
Tänään meille thain kielen opiskelijoille kävi ilmi, että olimme ilmeisesti käyneet läpi kaikki kursin kielioppiasiat. Hurraa! Aloimme opetella thaimaalaisia numeroita. Thaimaalaiset käyttävät usein arabialaisia numeroita, mutta on monia tapauksia, joissa perinteiset kiemuranumerot ovat vielä voimissaan. Esimerkiksi vieraillessani liikennevirastossa rakennusten seinissä olevat numerot olivat thaimaalaisia, eivät arabialaisia.
Päästyäni koulusta suuntasin Ekkamain linja-autoasemalle odottamaan Filippiiniä. Kun hän saapui paikalle noin kello 17:20 ostimme minibussilipun Cha-amin kaupunkiin Petchaburiin, hieman Hua Hinin pohjoispuolelle. Lippu maksoi 180 bahtia. Olin harkinnut junalippuakin, mutta arvelin junan olevan vähän hitaampi ja rautatieaseman sijainnin olevan hotelleihin nähden epäedullinen. Lisäksi illan ainoa juna, johon Filippiini realistisesti ehti lähti vasta kello 20:30 ja perillä se olisi vasta joitain minuutteja ennen puoltayötä.
Minibussi lähti matkaan täytenä pari minuuttia ennen kello kahdeksaatoista. Kyyti oli pomppuisempaa kuin muistin ja pohdin, että koska olenkaan viimeksi ollut minibussin kyydissä. Siitä on varmaan jo vuosi. Istuin oli myös niin ahdas, ettei tietokoneen käyttö onnistunut kunnolla.
Oli ruuhka-aika. Bussilta kesti tunnin päästä joen yli Thonburiin ja tällä matkalla keskivauhtimme oli noin 10km/h. Sitten matkanteko nopeutui ja minibussi ajoi moottori ulvoen moottoritietä ensin Ratchaburiin, sieltä Petchaburiin ja lopulta Cha-Amiin, jossa olimme perillä noin kello 22. Matkassa oli vierähtänyt neljä tuntia, puoli tuntia kauemmin kuin junalla. Olimmepahan silti perillä pari tuntia ennen junaa.
Bussipysäkillä ei näkynyt takseja tai vastaavia. Kävelimme rannalle, jonka lähellä hotellimme oli. Matkalla tuli vastaan yllättävän paljon liikennettä ja auki olevia ravintoloita. Ravintolat olivat minusta yllättäviä, koska provinsseissa kaikki lafkat yleensä sulkevat ovensa auringon laskiessa. Tämähän on selvä turistikylä. Suurin osa näkemistäni ihmisistä oli kuitenkin thaimaalaisia. Olenkin kuullut puhuttavan, että Phuket ja Pattaya ovat länkkäri-invaasion johdosta niin kalliita, ettei monilla thaimaalaisilla ole varaa käydä niissä. Hua Hin on myös kallistunut. Paikalliset tulevat siksi nykyään mieluummin tänne, muutamia kymmeniä kilometrejä Hua Hinistä pohjoiseen.
Etsimme hotellin. Huone oli hädin tuskin kelvollinen, mutta riittävä kuitenkin. Harmillisin asia oli ulkoa kantautuva jumputusmusiikki: aivan hotellin vieressä oli nimittäin baari, jossa soitettiin hyvin äänekästä humppaa.
Kävimme vielä illalla katselemassa öistä rantaa. Siellä oli hiekkaa, mutta hiekan jälkeen mereen johtivat portaat eli kyseessä oli oudon keinotekoisen oloinen ranta. Portaiden jälkeen vesirajassa oli paikoin vielä lisää hiekkaa. Hiekkaosuus oli täynnä aurinkovarjoja ja -tuoleja. Rannalla oli myös paljon thaimaalaisia kokkailemassa maan suosituinta ruokaa eli hot potia. Eräältä näköalapaikalta näkyi jollekin meren rannassa olevalle konserttilavalle.
Tilasimme ennen hotelliin palaamista eräältä paikalliselta kaksi roti-annosta, eli sitä tavaraa, jota joku farangi saattaisi sanoa banaanipannukakuiksi.
Filippiini oli sitä mieltä, että thaini on tarpeettoman muodollista rotin hankkimiseksi.