Heräsin noin kello 10. Lähdimme mopovuokraamolle, josta olin mopon varannut. Se oli kolmen kilometrin päässä hotellista, mutta Filippiini keksi tilata taksin Boltilla. Firma on virolainen, mutta toimii monien muiden maiden ohella myös Thaimaassa. Itse en olisi osannut tätä manööveriä tehdä, koska olin arvellut paikkakunnan liian pieneksi millekään kyytipalvelulle.
Vuokraamo oli keskellä ei mitään. Suuri talo siellä oli, ja katoksen alla paljon mopoja. Soitin Filippiinin kannustamana ovikelloa ja paikalle tuli nainen kahden lapsen kanssa. Toinen oli sylilapsi, toinen jo kouluikäinen. Palvelu oli vahvasti thainkielistä. Olin aiemmin varannut mopon sähköpostitse ja puhunut (kielitaidosta päätellen) jonkun länkkärin kanssa, mutta hän ei ollut tavoitettavissa.
Vuokrausprosessi oli aika monimutkainen. Piti kirjoittaa sopimus, joka muun muassa laittoi vuokralaisen vastuuseen kaikista korjauskustannuksista. Sanokaapa, että mitä järkeä on siinä, että toisen omaisuutta joutuu vuokrahinnan lisäksi huoltamaan omilla rahoillaan, vaikka kyseessä olisi normaali kuluminen (onnettomuudet ovat tietysti asia erikseen)? Eihän vuokranantajan voi olettaa, ettei vuokrattu tavara kulu käytössä lainkaan. Paremmin saa rahoilleen vastinetta, kun ostaa omat harrastusvälineet En kuitenkaan jaksanut kitistä asiasta sen kummemmin, vuokraamolla oli kuitenkin erittäin hyvät ja kattavat Google-arvostelut ja halusin päästä ajamaan. Vakuus oli 2000 bahtia, kohtuullinen hinta sekin.
Vuokrahinta Honda Forza 350:stä oli hyvin edulliset kuusisataa bahtia päivä. En ole muistaakseni ennen nähnyt sellaista vuokrattavana missään provinssissa alle tontulla. Lisäksi se oli melkein uusi ja siihen oli viritelty samankaltaiset putkisysteemit kuin thaimaalaisten käyttämissä modatuissa mopoissa yleensä on. Jousitus oli vaihdettu. Mukitelineitä oli kaksi. Ohjaustangon keskellä oli paikka puhelimelle.
Ajoin aivan ensiksi Cha-Amin linja-autoasemalle (tai ehkä bussipysäkki olisi parempi ilmaus). Sinne pääseminen oli tosin vähän haastavaa. Pääkadulla oli nimittäin hirveä liikenneruuhka: yritin kääntyä oikealle, mutta autoja tuli katkeamattomana virtana niin oikealta kuin vasemmalta. Odottelin siinä useita minuutteja. Tilanne ratkesi vasta, kun takaamme tullut Bandidos-liivijengiläinen ajoi harrikallaan keskelle risteystä ja näytti kädellään pysähtymismerkkiä autoille, jotta perässä tullut jengiläiskaveri pääsi myös kääntymään oikealle. Hyödynsin tilanteen ja käännyin pääkadulle ns. samalla ovenavauksella.
Bussipysäkillä oli mies istumassa pöydän ääressä sen näköisenä, että häneltä sai lippuja rahaa vastaan. Palvelu oli thainkielistä. Ostin kaksi lippua seuraavalle päivälle, auto lähtisi kello 18.
Sitten oli aika lähteä pitkälle koeajolle. Päätin ajaa etelään kohti Hua Hiniä ja Prachuap Khiri Khania. Ensimmäistä kertaa minusta tuntui siltä, että mopossani on riittävästi tehoa. Vaikka kyydissäni oli matkustaja, mopolla pääsi helposti ohituksiin. Kyyti oli todella tasaista, ja Forza tuntui siltä, että se suorastaan halusi kulkea Thaimaan normaaleja maantienopeuksia. Se oli rakennettu sitä tarkoitusta varten, toisin kuin joku Click tai Aerox joka vapisee jo seitsemässäkympissä kuin haavanlehti ja reagoi voimakkaasti kaikkiin töyssyihin. Minulla oli myös aina jotenkin syyllinen olo, kun ajoin pikkumopoilla keskellä tietä, mutta tällä vekottimella keskellä ajaminen oli itsestäänselvyys. Leikin myös sähkösäätöisellä tuulilasilla, ja se vaikutti olevan oikeasti hyödyllinen lisävaruste. Kun nostin sen ylös, meteli kypäräni sisällä väheni huomattavasti ilmavirran ohjautuessa pääni yli.
Tieni vei ensin eräälle varsin mitättömälle näköalapaikalle ja sitten eräälle varsin komealle padolle ja tekojärvelle. Näkymä oli hyvä, sääli vain että ilmansaasteita oli taas niin paljon. Ilmassa leijui selvästi havaittavaa utua, joka tarkoitti, etteivät tänään otetut maisemakuvat olleet läheskään niin hyviä kuin ne olisivat voineet olla. Padolla oli myös kuningaskalastaja, josta en saanut kuvaa, koska kamerassani oli väärä linssi.
Dokumentoimme aluetta runsaasti ja jatkoimme matkaa. Ajoin seuraavaksi eräälle tippukiviluolalle, joka sijaitsi temppelin yhteydessä. Luolassa oli ilmeisesti joitakin uskonnollisia artefakteja. Sinne johti soratie, joka oli ajoittain melko huonokuntoinen. Tielle oli selvästi virrannut ajoittain vettä, joka oli muodostanut puroja ja tehnyt pinnasta epätasaisen. Tällä mopolla minulla ei kuitenkaan ollut suurempia vaikeuksia ajaa eteenpäin. Vaikea maasto tuntui helpommalta selätettävältä kuin Clickissä.
Löysimme parkkipaikan ja temppelin. Siellä ei ollut muita ihmisiä lukuunottamatta yhtä vanhaa naista, joka taisi vastata paikan keittiöstä. Kysyimme neuvoa ja lähdimme sitten kiipeämään portaita luolalle.
Portaita oli varsin paljon, mutta lopulta saavuimme luolalle. Huilasimme hetken vuoren kupeessa olevalla näköalatasanteella. Emme kuitenkaan nähneet kunnolla metsäisiä vuorenrinteitä, koska edessä oli niin paljon puita.
Luolassa oli buddhalaisia artefakteja ja lepakoita. Lisäksi sen katto oli avoin, ja sieltä tuli hienosti sisään auringonvaloa. Ilmeisesti joinain tiettyinä kellon- ja vuodenaikoina auringon asema on sellainen, että aurinko paistaa suoraan sisään luolaan. Huomioni kiinnittivät kyltit, joissa oli daavidintähtiä ja niiden sisällä hakaristejä. Sanoma on selvä: temppeli oli omistettu juutalaisille natseille.
Laskeuduimme portaat alas ja suuntasimme mopolle. Suuntasin sitten Watin suosittelemaan paikkaan, Thaimaan suurimman kansallipuiston Kaeng Krachanin leirintäalueelle. Se oli kuulemma täynnä mielenkiintoisia eläimiä.
Vajaan tunnin ajomatkan jälkeen saavuimme kansallispuiston portille. Meitä ei kuitenkaan päästetty sinne sisään. Mopot oli jostain syystä kielletty! Eipä ole tällaistakaan tullut aiemmin vastaan, vaikka olen kiertänyt kymmenittäin kansallispuistoja. Ehkä siellä on poikkuksellisen runsaasti mopoilijoita syöviä tiikereitä tai jotain.
Tein siis U-käännöksen ja suuntasin takaisinpäin. Päätielle päästyäni suuntasin pohjoiseen. Ensin ajoin erääseen laaksoon ihan vain nähdäkseni, mitä siellä oli. Ei mitään mielenkiintoista, ei edes hyviä näkymiä. Käännyin takaisin.
Jatkoin tekojärvelle, jonka läheltä olin varannut hotellin. Tie kiemurteli järven rantaa pitkin, ja yhtäkkiä kyltit ilmoittivat minun olevan Kaeng Krachanin kansallispuistossa. Kun vastaan tuli hyvä näkymä, pysähdyin parkkipaikalle. Järvi levittäytyi edessä. Lähellä oli rakennuksia, jotka kuuluivat mielestäni kansallispuistolle. Tahdoin saada leiman, enkä pelännyt ollenkaan. Kävelin ympäriinsä ja kysyin ensimmäiseltä vastaan tulevalta kurkkusalaattimieheltä, että saako täältä leimoja. Hän viittasi minut vierailukeskukseen. Suuntasin sinne ja sain niin kansallispuistoleiman kuin UNESCO-maailmanperintöleimankin.
Menin sitten Filippiinin kanssa tutkimaan tarkemmin tekojärveä. Vaikutti siltä, että järvellä oli mahdollista käydä veneajelulla. Sellaiselle emme kuitenkaan menneet. Kävelimme hyvän matkaa järven ympärillä, kunnes vastaan tuli leirintäalue ja rippusilta. Kävimme tarkastelemassa riippusiltaa lähemmin. Se johti pienelle saarelle, jolla kävimme kävelemässä. Saarelta oli toinen riippusilta toiselle saarelle, mutta se oli suljettu kylteillä. Hienoja kuvia siitä sai, ensimmäinen riippusilta oli nimittäin täynnä turisteja (joista kaikki olivat thaimaalaisia). Elukoita ei näkynyt, muuta kuin paluumatkalla pari lintua.
Havaitsimme jossakin vaiheessa, että kukaan ei ollut yrittänyt myydä meille lippua kansallispuistoon. Parkkipaikka, johon olin pysäköinyt oli kuolleessa kulmassa lippukioskiin nähden. Siitä olimme vain marssineet sisään puistoon. Kansallispuistojen sisällä taas ei ole lipuntarkastusta ehkä jotain Doi Inthanonia lukuunottamatta.
Seuraava pysäkki oli tämän tekojärven pato. Kun lähestyimme sitä, vastaan tuli puomi ja tarkastuspiste. Ajoimme sen läpi, koska muutkin ajoivat.
Padon lähellä oli suuri lootusallas, jonka dokumentoin. Sitten ajoin patovallin päälle. Sieltä oli hyvät näkymät niin länteen kuin itään ja seurasimme siellä auringonlaskua. Ostin jäätelötuktukista jäätelöä, se maksoi vain 20 bahtia eli oli halvempaa kuin 7-Elevenissä.
Tunnelma tässä kylässä on jokseenkin erikoinen siinä mielessä, että maisema on täyttä viidakkoa ja maaseutua, vaikka olemme alle 150 kilometrin päässä pääkaupungista. Sinne voisi ajaa kahdessa tunnissa, jos ruuhkaa ei ole.
Kun virkailijat tulivat häätämään meitä ja lukuisia muita padonkatsojia pois (pato suljettiin yöksi), menimme 7-Eleveniin ja sieltä hotellille. 7-Eleven oli kylän ainoa ja siellä oli paljon väkeä. Hotellissa haluttiin nähdä henkilöllisyystodistus, varausvahvistus, huoneenvuokrauskaavake täytettynä ja 200 bahtin vuokravakuus. Itse huone oli hyvä ja siisti. Puutteiksi laskin vain sen, että siellä oli hyttysiä ja lisäksi huoneessa syöminen oli kielletty.
Täälläkin on meneillään jotkin ihme humppafestivaalit. Jumputusta kantautui hotellihuoneeseen jostain lähimaastosta.
Illalla Filippiinin jo nukkuessa päätin testailla mopoa vielä vähän. Halusin tietää, millaiset valot siinä oli ja millainen suorituskyky oli ilman matkustajaa. Ajelin siis vähän pimeillä kyläteillä. Valot olivat yhtä hyvät kuin autossa ja ilman matkustajaa ajaessa vehje kiihtyi kuin raketti. Löysin hansikaslokerosta USB-portin, jolla voi ladata puhelinta. Bensatankki on yllättävän pieni. Vehje on speksattu 344 kilometrin ajoon tankillisella. Se ei ole vähän, mutta PCX:n kantama on jopa 385 km. Toisaalta Forzassa on ajotietokone, joka osaa kertoa, kuinka monen kilometrin päästä bensa loppuu.
Trip-mittarin mukaan tänään on ajettu 202.3 kilometriä, ja takamus on varsin kohtalaisessa kunnossa. Veikkaisin, että lievät takamusongelmani johtuvat lähinnä siitä eilisen pomppulinna-ajelusta eivätkä niinkään tämän päivän mopoilusta.