Hotellissa oli paljon lapsiperheitä ja ovi oli vähän huonosti äänieristetty. Tämä yhdistettynä tieltä kantautuviin liikenteen ääniin tarkoitti, että aamu-uneni oli varsin rauhatonta.
Joka tapauksessa, lähdimme liikkeelle vähän kello kymmenen jälkeen. Ensiksi kävin tankkkaamassa. Täysi tankillinen maksoi 300 bahtia, joka oli minusta aika paljon. Jos joka päivä joutuu maksamaan ajelusta 300 bahtia, niin se käy äkkiä kukkaron päälle.
Olin tätä matkaa suunnitellessani havainnut olevani varsin lähellä Pak Thaleeta, jossa Wat keräsi edelleen aineistoa maisterinpapereitaan varten. Päätin kutsua itseni vierailulle ja esitellä Filippiinin Watille. Matka-aikaa kun oli vain noin tunti.
Ajoin siis maaseudun läpi pysähtyen jonkinmoisella kalkkikivilouhoksella ja ottaen pari kuvaa vihertävistä riisipelloista. Olin tosin jo ajanut parhaiden kuvauspaikkojen ohi ennen kuin tein päätöksen kuvata ne. Ilmanlaatu oli heikko useamman hyvän viikon jälkeen.
Ajoin Petchaburin kaupungin läpi kunnes saavuin aavikolle, jossa suolapannut sijaitsivat. Pysähdyin taas pari kertaa ottamaan kuvia: Watin kanssa ajellessa olimme olleet matkassa auton kanssa, eikä minulla ollut silloin tilaisuutta pysähtyä kuvailemaan.
Ajoin Watin osoittamaan paikkaan. Se oli BCST:n hallinnoima vaja erään linnunkatselupaikan vieressä. Paikalla oli kaksi lintuharrastajan näköistä ihmistä palaamassa autolleen vajan parkkipaikalle. Sitten jostain pelmahti paikalle naisihminen, jonka oletin BCST:n työntekijäksi. Hän nimittäin tiedusteli varsin tiukkaan sävyyn, että ollaankos täällä lintuja katsomassa (käsittääkseni sitä varten pitäisi oikeastaan maksaa pääsymaksu, mutta Watin läsnäolo on aiemmin vapauttanut minut sellaisista). Tukahdutin haluni kysyä, että eksä tiedä kuka mä oon. Sen sijaan ilmoitin virallisella äänellä, että odottelen herra Watia. Sain vastaukseksi virallisen tiedustelun, että onko minulla tapaaminen (appointment). Sanoin, että ehdottomasti. Saimme tämän jälkeen olla rauhassa, kunnes Wat saapui paikalle varsin rustiikkisen näköisellä mopolla pari minuuttia myöhemmin.
Suoritin esittelyt. Wat oli tavanomaisella vieraanvaraisella tuulellaan ja esitteli suola-altaita Filippiinille. Kävelimme kolmistaan suola-altaiden välisiä teitä pitkin meren lähelle. Siellä Wat alkoi kiikaroida altaita siltä varalta, että siellä olisi lusikkasirri (Calidris pygmaea), joita oli maailmassa jäljellä kuulemma vain 400 yksilöä. Wat mainitsi, että hänen aineistonkeruunsa sujuu erinomaisesti: jäljellä olisi enää kymmenen mittausta.
Lintuja tietyissä altaissa oli vallan kamalasti, mutta tätä nimenomaista lajia ei näkynyt. Oli tosin vaikea olla varma, koska sen erottaa muista samannäköisistä lajeista lähinnä nokan muoto, ja niitä samannäköisiä lintuja oli paikalla sadoittain.
Wat teki sitten urheilusuorituksen, josta suojalkapalloilijakin voisi olla ylpeä. Hän otti kenkänsä pois ja kahlasi kanavan yli erääseen suola-altaaseen hakemaan sieltä riistakameroitaan. Kamerat oli kiinnitetty kepakkoon, joka oli pystyssä altaassa.
Watin kahlattua takaisin kävelimme takaisin mopoille. Wat kävi vajassa pesemässä suurimmat savet jaloistaan pois ja menimme sitten syömään. Wat ajoi omalla mopollaan edellä ja minä Filippiinin kanssa perässä.
Saavuimme ravintolaan, joka sijaitsi hyvän näköalapaikan vieressä. Ravintolassa oli jopa yläkerta, josta maisemaa oli hyvä ihailla syödessä.
Vasemmalla ja oikealla oli mangroveja, keskellä taas meri. Oli tosin laskuveden aika, eli näkyvissä oli lähinnä mutaa. Thaimaalaisia oli paikalla keräämässä simpukoita mudasta, ja myös kahlaajia oli suurella mutakentällä ravinnonetsimispuuhissa. Näin lentävän kuningaskalastajan. Sain siitä myös jonkinmoisen kuvan, joskin lintu oli kuvanottohetkellä jo toisella puolella lahtea.
Wat tilasi meille porsaankäristystä. Sitä syödessämme esitin Watille Khao Yaissa ottamani kuvan sarvinokkalinnusta. Se oli tosin melko huono, koska kamerassani oli ollut väärä linssi. Wat sanoi kuitenkin linnun olevan keisarisarvinokka. Sitten hän katsoi suttuista kuvaa tarkemmin ja lisäsi: koiras. On se kova. Havainnollistin näin Filippiinille, kuinka Wat tietää linnuista kaiken.
Tiedustelin Watilta, missä meidän kannattaisi vierailla. Aikaa oli melkein puoli päivää ja Cha-Amin mopovuokraamo oli alle tunnin matkan päässä. Wat suositteli erästä mangrovepuistoa. Se olisi ehkä suljettu, mutta voisimme kysyä vartijalta, pääsisimmekö sisään.
Wat tarjosi vieraanvaraisena miehenä lounaan ja lähti kotiinsa tarkastelemaan riistakameroiden nauhoja. Suuntasimme Filippiinin kanssa Watin suosittelemaan mangrovepuistoon.
Puisto oli vain kymmenen minuutin ajomatkan päässä ravintolasta. Pysäköin suurelle parkkipaikalle ja totesin, että kyseessä oli jonkinlainen kuninkaallinen tiedeprojekti. Se liittyi kaiketi jätteenkäsittelyyn. Paikalla oli jonkin verran thaimaalaisturisteja ja siellä oli miehitetty koppi, jossa virkailijatar pyysi nimeä paperiin ja päästi meidät sitten ilmaiseksi puistoalueelle. Siellä meidät ja muut turistit noukki kyytiin linja-autontapainen, jossa ei ollut seiniä laisinkaan. Ajoimme sen kyydissä lukuisten suola-altaiden näköisten vesialueiden ohi (en tosin tiedä niiden suolapitoisuudesta). Lintuja oli paljon.
Turistibussi körötteli luontopolun eteen. Luontopolku kulki tikkujen nokassa mangrovemetsän läpi. Tutkimme sitä Filippiinin kanssa varmaan tunnin verran.
Oli edelleen laskuveden aika, ja liejussa ryömi monenlaisia mereneläviä. Kaikenlaisia rapuja oli paljon, sähkönsiniset mangroveravut olivat erityisen näyttäviä. Lisäksi jättiläisliejuryömijöitä oli vaivoiksi asti, näin varmaan tusinan verran. Luontopolun keskellä oli näkötorni, joka ei tosin noussut juurikaan puunlatvojen yläpuolelle. Luontopolun päässä puolestaan oli paviljonki ja merinäköala.
Palattuamme takaisin lähtöpisteeseen (jossa oli myös auringolta suojaava paviljonki) odottelimme turistibussia, joka veisi meidät takaisin parkkipaikalle. Siinä vartoessani äkkäsin rapakossa haikaran, joka selvästi metsästi jotain. Dokumentoin metsästyksen, ja sain muutamia kuvia haikarasta kala nokassaan. Myöhemmin tosin havaitsin, että kuvat eivät olleet täysin tarkkoja. Haikara oli ollut minusta niin kaukana, ettei automaattitarkennus nähnyt koko lintua. Manuaalitila auttoi asiaan vain vähän. Haikara nimittäin näkyi etsimen läpi niin pienenä, etten saanut omilla silmillänikään täysin selvää siitä, oliko kamera tarkentanut siihen vaiko ei. Ratkaisu on ilmeinen: tahtoo pidemmän putken.
Valokuvasin paluumatkalla bussista kaikkialla vesialtaissa istuskelevia haikaroita ja merimetsoja, mutta bussi tärisi niin paljon, ettei niistä saanut juurikaan kuvia.
Parkkipaikalta suuntasimme etelään kohti Cha-Amia. Pysähdyimme muutama kerran rannalla valokuvia ottamassa. Ensimmäisessä paikassa olin käynyt Watin kanssa aikaisemmin. Toisessa ei ollut oikein mitään nähtävää, ja jatkoimme saman tien matkaa. Kolmannessa taas oli meressä suuria betonipylväitä, jotka oli kaiketi tarkoitettu johonkin hylättyyn rakennusprojektiin. Ne tekivät alueesta varsin valokuvauksellisen. Paikalla oli pari kahvilaa ja suuria hylättyjä rakennuksia.
Ajoimme tästä mopovuokraamolle pysähtyen välillä vain tankkaamassa ja 7-Elevenissä syömässä. Vastaan tuli taas yksi Bandidoksen joukko-osasto, ja tiet Cha-Amissa olivat melko ruuhkaisia. Miten ihmeessä näinkin pienessä kyläss voi olla liikenneruuhkia?
Olimme vuokraamolla tasan viideltä iltapäivällä. Filippiini soitti talon kelloa, mutta paikalla ei ollut ketään. Vähän aikaa varrottuamme paikalle kuitenkin tuli toisesta suunnasta polkupyörällä pikkupoika, jonka muistimme olleen mukana vuokraamassa pyörää meille. Hän tarkasti pyörän ja antoi takuurahat takaisin. Filippiini tilasi meille taksin rautatieasemalle, jotta voisin leimata siellä rautatiepassini.
Kiinalainen sähkötaksi saapui melko pian. Kuljettaja oli tavallisesta poikkeavasti nainen, ja varsin ystävällinen tapaus. Puhelimme hänen kanssaan thaiksi parhaamme mukaan. Google Maps vei meidät tosin ensin väärälle puolelle raiteita melkoiseen kujasokkeloon, ja jouduimme palaamaan takaisinpäin. Olin tästä hieman hermostunut, koska meidän piti olla varsin pian bussipysäkillä. Aikaa bussin lähtöön oli puolisen tuntia.
Pyysin kuljettajaa ja Filippiiniä odottamaan autossa, kun juoksin rautatieaseman toimistoon leimaa anelemaan. Sain toivomani leiman ja miesvirkailija veti siihen oikein päivämääränkin. Sitten palasin autoon ja kuljettaja vei meidät minibussipysäkille. Hän ei edes veloittanut tästä jälkimmäisestä matkasta maksua, mutta eipä etäisyyttäkään ollut kuin kilometri.
Olimme paikalla hyvissä ajoin. Sain kioskinpitäjältä uuden lipukkeen, jossa luki lähtöajaksi 18:20 aiemman iltakuuden sijaan. Istuskelimme sitten ainakin puolisen tuntia tuoleilla muiden thaimaalaisten kanssa ja odottelimme bussia. Kävin myös pysäkin saastaisessa vessassa asioillani.
Minibussi tuli ja ahtauduimme etupenkille. Tavarat piti pitää sylissä, kun muutakaan paikkaa niille ei ollut. Filippiini käytti tilaisuuden hyväkseen perinteiseen tapaansa nukkumalla.
Matkassa kesti noin neljä tuntia. Seisoimme ruuhkissa ainakin tunnin. Bussikuski pysähtyi jälleen pääkaupungin eteläisellä linja-autoasemalla ja kaikki muut matkustajat jäivät bussista pois. Pelkäsimme hetken, että kuski jättäisi meidät siihen, mutta hän jatkoi sentään Mo Chitille vain minä ja Filippiini kyydissämme.
Mo Chitin linja-autoasema on valitettavasti julkisesta liikenteestä syrjässä. Metrolle kävelemisessä olisi kestänyt 25 minuuttia. Filippiini päätti viisaasti tilata taksin kotiovelleni.
Päivän GPS-vaikeudet eivät olleet vielä päättyneet. Vähän hipin oloinen taksikuski ajoi navigaattorin ohjaamana väärälle kujalle. Ohjeistin hänet kuitenkin thaiksi, ja hän päätyi lopulta ajamaan oikeaan paikkaan.
Unohdin katsoa mopon matkamittaria ennen sen palauttamista. Lienee kuitenkin turvallista arvella, että kahdessa päivässä tuli ajettua ainakin 300 kilometriä. Pyörää tuli testattua monenlaisessa maastossa: hiekalla, soralla, betonilla, hyvällä ja huonolla asfaltilla. Ajoin yöllä ja päivällä, ylämäissä ja alamäissä, kaupungissa ja maantiellä, ilman matkustajaa ja matkustajan kanssa. Tämän kattavan koeajon perusteella on hyvä jatkaa.
Seuraavaksi pitää löytää testiin ADV.