Perjantaina 28. maaliskuuta Buddhan vuonna 2568 kello 12:50:54 Sagaingin alueella pohjoisessa Myanmarissa tapahtui maanjäristys, jonka voimakkuus oli 7.7 momenttimagnitudia. Se oli voimakkain maanjäristys maassa yli sataan vuoteen.
Noin 40 minuuttia myöhemmin järistysaallot iskivät Thaimaan pääkaupunkiin.
Päätin julkaista tämän kirjoituksen poikkeuksellisesti ennen eräitä aikaisempia kirjoituksiani aiheen merkittävyyden vuoksi.
Heräsin puoliltapäivin ja lähdin kielikoululle suorittamaan loppukoetta. Päätin ottaa kameran mukaan. Siitä oli ollut edellisenä päivänä puhetta sen saksalaisen kanssa, jonka kanssa usein vietän aika tauoilla. Hän on ammatiltaan ohjelmistokehittäjä, fokuksena kielimallit.
Nousin BTS:ään tavalliseen tapaani kello 12:32 tai niille main laitettuani lippukassalla sitä ennen kanikortilleni 500 bahtia. Sadattelin jälleen sitä, kuinka täynnä juna oli. Eräs tuntemani rauhaa rakastava burmalainen sanoo asuvansa Thonburissa muun muassa tästä syystä: Silomin linja on hyvin hiljainen, Sukhumvit-linjalla taas ei tahdo mahtua edes ovista sisään (saatikka ulos), vaikka on keskipäivä.
Menin kielikouluun sisään tervehtien vastaanottovirkailijaa tavalliseen tapaani ja menin sitten luokkahuoneeseen. Meillä oli kurssin loppukoe. Kysymyksiä oli kahdentyyppisiä: monivalintakysymyksiä, joissa piti valita erikoiskonsonantteja sisältäville sanoille oikea kirjoitusasu sekä tehtäviä, joissa piti kirjoittaa tiettyjen epätavallisten sanojen oikea ääntämys. Lisäksi oli osio, jossa piti kirjoittaa opettajan sanelemaa tekstiä. Kiinalaisnainen oli myöhässä, kuten tavallista.
Raapustin vastauksiani paperille puolisen tuntia. Jossakin vaiheessa opettajani päästi erikoisen äännähdyksen. Katsoin ylös. Opettaja kysyi, tunsinko tärinän. Rakennus todella värisi hiukan. Maanjäristys. Tämä oli miedosti mielenkiintoista, muistelin lukeneeni, ettei Thaimaassa ollut juurikaan maanjäristyksiä. Tämä on ensimmäinen, jonka muistan kokeneeni. Olin toki kokenut sellaisen jo muinoin Japanissa, eli tämä ei ollut uutta. Opettaja koki tärinän varsin hauskaksi ja kuvasi verhojen vetimiä jotka heiluivat hieman edestakaisin.
Sitten rakennus alkoi huojua ja heilua niin jumalattomasti, että ennen kuin huomasinkaan olin ovella ja juoksemassa kohti paloportaita kaikkien muiden perässä. En muista tehneeni tietoista päätöstä käpälämäkeen lähtemisestä, mutta peliliike oli epäilemättä oikea. Ihmiset kirkuivat ja 18-kerroksinen Mahatun Plaza turjui niin, että portaissa oli vaikea pysyä pystyssä. Kukaan ei kuitenkaan nähdäkseni kaatunut. Otin itse tukea seinästä. Kuulin, kuinka jotain putosi katosta ja räsähti maahan lähimmässä käytävässä. Ymmärsin jollain viitteellisellä tasolla, että tilanne oli vaarallinen ja talo saattaisi sortua niskaamme hetkenä minä hyvänsä. Thaimaassa ei yleensä ole maanjäristyksiä yhtään sen enempää kuin Suomessakaan, joten rakennuksia ei ole suunniteltu kestämään niitä, toisin kuin vaikka Japanissa. Lisäksi koko kylä on rakennettu savimaalle.
Harjoituksen puutteesta huolimatta vetäytyminen ulkotiloihin sujui suhteellisen hyvässä järjestyksessä. Löysimme itsemme parkkitalon katolta alle kahdessa minuutissa. Siellä yläpuolellamme ei ollut mitään, joka loi turvallisuuden tunnetta. Huojuminen jatkui vielä hetken verran kunnes lakkasi. Havaitsin saksalaisen lähelläni ja tarkastelimme yhdessä ympäristöä. Näimme Phloen Chitin BTS-asemalle, jossa juna oli pysähdyksissä. BTS-liikenne oli varmaan keskeytetty. Pohdimme jälkijäristysten mahdollisuutta ja laskeduimme maan tasalle. Saksalainen löysi internetistä jonkin lähteen, jonka mukaan järistyksen keskus olisi ollut Chiang Raissa ja voimakkuus 4.9, mutta sitä en uskonut hetkeäkään. Asteikko on logaritminen, ja 4.9 momenttimagnitudia ei mitenkään aiheuta tällaista vahinkoa.
Joka puolella oli paljon ihmisiä: säikähtäneet thaimaalaiset olivat juosseet toimistoistaan, hotelleistaan ja ravintoloistaan kaduille. Tilanne vaikutti kuitenkin varsin rauhalliselta. Kerran kirkuva ihmisjoukko lähellä päätietä lähti juoksemaan meitä kohti, mutta pysähtyi nopeasti. Minulle ei koskaan selvinnyt, mitä he pelästyivät.
Ympäröivät rakennukset vaikuttivat olevan ainakin päällisin puolin ehjiä. Mikään ei ollut ainakaan romahtanut… toisin kuin se rakennus, josta eräs opettaja näytti puhelimestaan videon. Ainakin yksi rakenteilla oleva kerrostalo oli romahtanut Chatuchakissa… siis sillä alueella, jossa minä asun.
Seisoin saksalaisen kanssa ulkona jonkin aikaa, ehkä kymmenisen minuuttia. Se kuitenkin tuntui paljon pidemmältä. Vastaanotin ystäviltäni useita huolestuneita viestejä, ja vakuutin olevani hengissä. Lähetin itsekin muutaman sellaisen. Opettajat kehottivat meitä suuntaamaan Lumphinin puistoon, joka oli kävelymatkan päässä. Siellä ei ollut korkeita rakennuksia, jotka voisivat sortua niskaan. Suunnitelma kuulosti hyvältä.
Päätin hakea ennen sinne lähtemistä tavarani koulusta. Olin jättänyt ne oikeaoppisesti luokkaan. Saksalainen kyseenalaisti täysjärkisyyteni, mutta ei estänyt minua menemästä sisään.
Hölkkäsin portaat ylös kymmenenteen kerrokseen. Matkalla näin katosta ja seinistä pudonnutta laastia ja seinissä olevia suuri railoja. Katossakin oli vaurioita. Minusta osa portaista oli myös jotenkin väärässä kulmassa, mutta saatoin ehkä kuvitella sen.
Pääsin kielikouluun, otin tavarani mukaan, sitten saksalaisen tavarat ja poistuin samaa tietä, kuin olin tullutkin. Paikalla pyöri muutamia vartijoita, jotka katsoivat velvollisuudekseen poistaa rakennuksesta siellä olevat ihmiset. Minua ei tarvinnut kahdesti käskeä.
Menin etsimään saksalaista, joka oli kävellyt lähemmäs Lumphinia opettajien kanssa. Kaduilla oli melkoinen ihmisjoukko, ja käveleminen oli vaikeaa. Thanon Phloen Chitin ja thanon Witthayun risteyksessä oli pilvenpiirtäjähotelli, jonka katolta ripsi sadekuuromaisesti vettä. Uima-allas, epäilemättä. Yritin karkottaa mielestäni ajatuksen, että koko rakennus on varmaan pari astetta vinossa ja jatkoin kävelyä. Mieleeni tuli sekin ajatus, että en enää koskaan toivo luonnonkatastrofin keskeyttävän koettani, jotta minun ei tarvitse palauttaa sitä. En edes vitsinä.
Löysin saksalaisen ja pari opettajaa kadun varresta. Päätimme jatkaa puistoon. Minulla oli hieman vettä pullossani, ja jaoin sen saksalaisen kanssa. Sää oli aika lämmin, kelloni mukaan 37 astetta. Pohdimme, että mitähän koululle mahtaa käydä: olisiko rakennus siinä kunnossa, että koulu voi jatkaa toimintaansa siellä? Opettajat ovat toki kokeneet korona-ajatkin ja osaavat opettaa myös etänä, jos se on välttämätöntä.
Puisto on kävelymatkan päässä koulusta, mutta silti aika kaukana. Löysimme sen kuitenkin viimein. Kaduilla oli hirveä ihmis- ja autoruuhka ja BTS ei tainnut olla edelleenkään toiminnassa. Muuten tilanne vaikutti oikeastaan aika normaalilta. Jos tämä oli maailmanloppu, niin vaikutti aika kesyltä.
Puistossa hankimme eräästä kioskista juotavaa. Jono oli valtava, koska kaikki muutkin lähialueen asukkaat olivat tulleet tänne järistyksiä pakoon.
Siinä eteenpäin vaeltaessamme huomasin, että minua sörkättiin. Olin kävellyt Kynäsen ohi. Hän oli erään toisen opettajan sekä oppilaidensa kanssa ollut puistossa jo pidempään. Heillä oli suuri paketti vesipullojakin, ja Kynäsellä vielä jääteekuppi kädessä. Istuimme kaikki alas ja yritimme tökkiä puhelintamme, mutta internet ei toiminut. Kaikki alueen thaimaalaiset soittelivat tietysti kotiin ja verkko oli täysin tukossa. Lainasin Kynäselle varavirtalähteeni, jotta hän sai puhelimensa ladatuksi ja lähetin sitten hänelle muutamia ottamiani kuvia ja videoita. Saksalainen intoili iPadinsa heijastuksia estävästä näytöstä, joka olikin erittäin hieno.
Kysyin Kynäseltä, että onko hän kokenut joskus jotain vastaavaa. Ei kuulemma koskaan. Samaa toistivat myös kaikki thaimaalaiset ystäväni, joilta kysyin.
Vähän ajan päästä saksalainen ehdotti kotiinpaluuta. Olin hieman skeptinen tämän ajatuksen suhteen, koska en tiennyt, olisiko se turvallista. Jälkijäristysten uhka oli yhä olemassa. Sitten tosin opettajatkin ehdottivat sitä, ja minun oli myönnettävä, että emmehän me täällä voi loppuikäämme olle. Poistuimme kaikki puistosta.
Päätin suunnata MRT:lle arvellen sen olevan ehkä toimintakunnossa. Kävelin asemalle vain todetakseni, että se ei ollut sitä. Päätin suunnata takaisin BTS:lle.
Ahkeran väkijoukossa tarpomisen jälkeen totesin, että BTS ei ollut vieläkään avoinna. Mitenkäs täältä sitten olisi tarkoitus päästä kotiin? Liikenne oli täysin tukossa, koska hirveä määrä muita ihmisiä oli myös suuntaamassa kotiin eikä raideliikennettä ollut. Päätin kävellä. Pari tuntia menisi. Kello oli nyt noin 17.
Kävelin Phaya Thaille asti ohittaen suuren määrän suljettuja ostoskeskuksia. Melkein kaikki paikat vaikuttivat olevan kiinni lukuunottamatta 7-Elevenejä. Söin erään suuren toimistorakennuksen alakerran 7-Elevenissä pienen purilaisen ja join pullollisen vettä. Sain myös Petteriltä viestin, jonka hän välitti minulle asuinrakennukseni chatista.
Pilvenpiirtäjä oli vaurioitunut mahdollisesti asumiskelvottomaksi ja meitä pyydettiin hakemaan välttämättömät tavaramme iltaseitsemään mennessä.
Aikaa rakennuksessa viettämiseen olisi kuulemma vain vartin verran. Päätin kokeilla mopotaksin tilaamista Grabin avulla, vaikka ruuhka oli hirveä.
Jouduin odottamaan varsin pitkään, että taksi löytyi ja sitten vielä ainakin 20 minuuttia, että se pääsi ruuhkan läpi ottamaan minut kyytiin. Tuli se kuitenkin lopulta paikalle.
Matkassa, jossa kestää BTS:llä 15 minuuttia kesti mopon takana 40 minuuttia. Sadattelin koko ajan mielessäni sitä, että tuollainen mielivaltainen aikaraja oli rakennuksen puolesta asetettu, kun ruuhka oli hirvein miesmuistiin ja julkinen liikenne suljettu. Ruuhka oli jopa kaksisuuntainen, vaikka yleensä tähän aikaan se koski vain kaupungista pois pyrkiviä autoja.
Saavuimme paikalle tasan kello 19. Koko rakennukselleni johtava tie oli täynnä parkkeerattuja autoja. Ihmisiä käveli sinne tänne matkalaukkujen kanssa. Saapuessamme pihaan kehuin kuskin ajotaitoja ja annoin hänelle rohkaisevan läimäyksen.
Yksi talon etupihan tukipilareista oli pahasti vaurioitunut ja siellä täällä oli betonilohkareita, joista yhteen melkein kompastuin. Yritin keksiä, miten päästä sisään: hissit eivät toimineet. Ratkaisu löytyi paloportaista, jotka oli teljetty auki. Nousin portaat seitsemänteen kerrokseen kiitollisena siitä, etten asunut neljännessäkymmenennessäkolmannessa. Paikalla ei ollut uhkauksista huolimatta ketään valvomassa pääsyä rakennukseen.
Jo seitsemännen kerroksen käytävä oli huonossa kunnossa. Avasin oveni aavistaen pahaa. Joka puolella oli halkeamia seinissä ja katossa. Kattovalot eivät toimineet. Etsin otsalamppuni pienestä vaellusrepustani, laitoin sen päähäni ja aloin etsiä tarvittavia tavaroita. Se oli helppoa. En omista kovinkaan paljoa asioita, ja minulla on puhelimessani lista tavaroista, jotka otan aina matkalle mukaan. Mikään tavaroistani ei vaikuttanut onneksi vaurioituneen, eikä edes pudonneen hyllyiltä.
Suuntasin ulos kahden repun kera pohtien seuraavaa siirtoani. Oli pimeää, ja hyttyset alkoivat syödä minua. Kaivoin repustani hyttyskarkotteen, joka korjasi tämän ongelman.
Petteri oli ehdottanut, että voisin yöpyä hänen luonaan hänen uudessa asunnossaan. Vuokraemäntäni puolestaan ehdotti, että voisin yöpyä toisessa hänen omistamassaan asunnossa, joka sijaitsi viereisessä rakennuksessa. Rakennuksen nimi oli M Ladprao ja se oli kuulemma paremmassa kunnossa. Päätin tarttua vuokraemännän tarjoukseen. Oli minun jossain nukuttava, ja ellen sitten halunnut nukkua teltassa, oli minun mentävä sisään johonkin rakennukseen. Jos menisin hotelliin, ei ollut takeita siitä, että se olisi yhtään paremmassa kunnossa kuin tämä minulle nyt tarjottu asuinrakennus. Ei ollut edes takeita siitä, että hotelleja olisi edes saatavilla. Kuulin ystäviltäni useiden rakennusten vaurioituneen siihen pisteeseen, että niissä asuminen oli kielletty ainakin väliaikaisesti. Jos edes kymmenesosa pääkaupungin ihmisistä oli nyt väliaikaisesti kodittomia, tarkoitti se sitä, että tällä hetkellä 1.8 miljoonaa sielua etsi itselleen kuumeisesti hotellia. Moni heistä tietysti matkustaisi kotiin pääkaupungin ulkopuolelle, mutta kysyntää luulisi silti olevan. Sitä paitsi, miten pääsisin hotelliin, kun julkinen liikenne ei toiminut ja taksejakaan ei tuntunut saavan? Harkitsin kyllä vakavasti sitäkin, että menisin teltan kanssa puistoon (puistot olivat poikkeuksellisesti auki koko yön väliaikaisesti kodittomia varten), mutta ilmastointi ja suihku kuulostivat kuuden tunnin ulkonaolon jälkeen liian hyvältä ajatukselta.
Menin sitten M Ladpraon pihalle vuokraemäntää odottelemaan. Hän käveli paikalle kotoaan, toi minulle tullessaan muutaman paketin nuudeleita ja antoi avainkortin 15. kerroksessa sijaitsevaan asuntoon. Sinne pääsemisessä kesti tosin varmaan tunnin. Rakennuksen henkilökunta päästi ihmisiä sisään vain muutaman kerrallaan, koska siellä ilmeisesti toimi vain yksi hissi. Myös nimi piti kirjoittaa johonkin paperiin, ehkä siksi, että tiedetään, montako ruumista pitää löytää raunioista, jos rakennus sattuisi romahtamaan. Hurmaavaa. Kiintoisana yksityiskohtana monilla aulassa istuvilla asukkailla oli kissoja ja koiria, useimmiten lemmikit on tällaisissa taloissa kielletty.
Asunto oli ihan hieno, eikä vaurioita ollut läheskään niin paljon, kuin omassa talossani. Lisäksi siinä oli sellainen bonus, että huoneessa sai riehua rauhassa. Jos vuokranantaja sanoisi, että täällähän on kuin maanjäristyksen jäljiltä, niin voisi vedota force majeureen.
Googlasin vähän uutisia. Ilmeisesti vain yksi talo oli romahtanut, ja se oli ollut vasta rakennusvaiheessa. Täällä on varmaan tuhat pilvenpiirtäjää, ja jos todella vain yksi on romahtanut niin olen oikeastaan positiivisesti yllättynyt rakentamisen laadusta. Lisäksi nyt kun tämä “suurin sataan vuoteen”-järistys on saatu taputeltua, niin todennäköisyys sille, että koen sellaisen täällä joskus uudelleen on ihan minimaalinen.
Laitoin myös ensimmäistä kertaa elämässäni thaimaalaiset TV-uutiset päälle. Toimittaja käveli viereisessä Chatuchakin puistossa haastattelemassa ihmisiä. Uutisissa luki myös, että BTS-liikenne oli saatu palautettua normaaliksi. Siltä se ikkunastani katsoen näyttikin. Junia kulki edestakaisin.
Opinpahan tänään jotain. Vaikka olisi millainen perfektionisti, niin aina silloin tällöin elämässä tulee vastaan sellaisia asioita, joihin ei voi varautua yhtään millään lailla. Tänään tapahtui juuri sellainen asia. Thaimaassa ei ole ollut tällaista maanjäristystä mahdollisesti koskaan aikaisemmin. Miten sellaiseen voi varautua? Ei käytännössä mitenkään: ei ole mahdollista kantaa aina mukanaan selviytymispakkauksia kaikkia maailmaan teoreettisia katastrofeja varten. Elämä on tietyiltä osin ennakoimatonta, eikä sille yksinkertaisesti voi yhtään mitään. Onneksi ei tällä kertaa käynyt kuinkaan.
It is possible to commit no mistakes and still lose. That is not a weakness; that is life.