Heräsin turhan aikaisin. Huoneen pimennysverhot päästivät sisään vähän turhan paljon valoa. Kylpyhuoneen viemärinkäry oli sentään hävinnyt. Aamu oli pilvinen ja näytti siltä, että kohta saattaisi sataa.
Olin laittanut kameran kuvaamaan nopeutettua videota yön ajaksi niin, että varavirtalähde oli kiinni kamerassa. Ehkä vähän yllättäen video oli onnistunut ja lisäksi kamera oli käyttänyt energianlähteenään varavirtalähdettä, ei omaa akkuaan. Eli kamerassa pitää olla akku, koska pelkällä varavirtalähteellä se ei toimi, mutta jos siinä on kiinni myös se varavirtalähde, ei kamera käytä akkua ollenkaan. Sellaiset loogiset japanidesignit sieltä.
Söin aamupalaksi vähän pullaa ja tein luonnonmullistusten keskeyttämää kielikoettani valmiiksi. Ei siihen mitään oikeaa tarvetta ollut, mutta teinpähän kuitenkin.
Lähdin mopovuokraamolle vähän yhdentoista jälkeen. Honda PCX oli valmiina. Vuokraaja näytti (tarpeettomasti) kuinka istuin avataan. Sitten hän näytti, kuinka se suljetaan. Tämä ei sujunut toivotulla tavalla. Kun hän oli pariin kertaan paiskannut istuimen kiinni eikä se lukkiutunut edelleenkään paikoilleen, haki hän ruuvimeisselin ja alkoi sörkkiä sillä sulkemismekanismia. Tämä ei tuottanut haluttua tulosta, joten hän ajoi kymmeneksi minuutiksi jonnekin. Takaisin palattuaan hän totesi, että sulkemismekanismi oli kunnossa.
Ajoin ensiksi Hua Hinin rannalle. Hirveästi autoja tässä pitäjässä on. En kyllä haluaisi nähdä tällaista ruuhkaa joka päivä.
Rannalla ja sen lähimaastossa oli paljon ihmisiä. Olen nähnyt nyt niin monta thaimaalaista kaupunkia, että turistirysyys paistoi kilometrien päähän. Jokaisesta pikkuasiasta vessoista alkaen yritettiin periä pientä hintaa. Maisemaa hallitsivat suurten ketjujen tornihotellit.
Oli laskuveden aika. Kävelin auringossa rapeaksi käristyneiden puolialastomien turistien seassa ollen vaatevalintojeni puolesta varmasti melkoinen outolintu: Minulla oli päälläni pitkähihainen paita, hansikkaat, sukista modatut rannesäteilysuojat, pitkät housut ja sukat.
Poistuin rannalta ja ajoin läheiseen temppeliin. Temppeli oli pienen kukkulan päällä, ja ajan kanssa löysin sieltä hyviä näköalapaikkoja. Turisteja ei ollut liiaksi, kaksi minun lisäkseni. Munkkeja oli muutama. Yksi heistä harrasti nikkarointia ja rälläköi jotain pellinpalaa. Kaksi riikinkukkoa pakeni minua ruskeaan kuivan kauden viidakkoon. En saanut niistä kuvaa, koska kamerassani oli väärä linssi.
Ajoin vuorelta alas ja etelään päin. Sää oli edelleen ikävän harmaa. Päädyin toiselle hiekkarannalle, jonka nimi on สวนสน (/suan son/). Muistan olleeni täällä aikaisemmin Tonin ja Skotin kanssa. Siitä vierailusta on vierähtänyt jo yli kaksi vuotta ja mopoilu Thaimaassa oli minulle vielä silloin jossain määrin ahdistava harrastus. Tällä rannalla oli paljon vähemmän ihmisiä kuin sillä, jolla ensin vierailin. Lähellä oli myös temppeli ja näköalapaikka, jossa olimme silloin muinoin käyneet. Rannalla oli paljon pieniä rapuja.
Jatkoin mopolla yhä etelään. Päädyin Pran Burin kylään ja sen mukaan nimetylle rannalle. Hiekkaa ei ollut, mereen laskeutuva portaikko vain. Täällä oli suhteessa enemmän thaimaalaisia ja vähemmän ulkomaalaisia kuin Hua Hinin rannoilla. Ostin eräästä kopista jäätelöä (palvelu oli thainkielistä) ja dokumentoin rantabulevardilla kasvavat kolme palmua. Se on vissiin kylän maamerkki tai jotain. Sää oli yhä harmaa.
Jatkoin rannalla etelään. Vastaan tuli pieni kasvillisuuden peittämä kalkkikivivuori. Edessä oli kyltti: metsäpuisto. Metsäpuisto on vähän niin kuin kansallispuisto, mutta ei yhtä tiukasti suojeltu ja sisäänpääsy on ilmaista. Pysähdyin ja menin katsomaan.
Oli nyt Pran Burin rannan eteläpäässä, ja tässä kohden ranta oli hyvin hiekkainen. Paikallaolijat olivat suurimmilta osin paikallisia. Leijalautailu oli näköjään täällä suosittu harrastus, lautoja nimittäin pyöri merellä kymmenittäin. Tuuli oli navakkaa. Kävelin jonkin verran pohjoiseen dokumentoidakseni lautailijat.
Kävelin sitten takaisin vuoren juurelle. Äkkäsin luontopolun, jota pitkin pääsi näköalapaikkaan. Kiipesin ylös, siinä meni parikymmentä minuuttia. Paikka oli selvästi kohtalaisen suosittu, kalkkikivi oli kulunut vierailijoiden jalkojen alla paikoin sileäksi. Huipulta sai ihan hyviä kuvia. Sää oli edelleen harmaa.
Alaspäin tullessa oikea polveni alkoi taas vihoitella. Se ei jostain syystä tunnu pitävän siitä, että… no, en ole ihan varma, mistä se ei pidä. Jostain kuitenkin.
Tarkastelin paluumatkalla kalkkikivessä olevaa luolaa otsalamppuni kanssa. Luola osoittautui pieneksi.
Juuri kun olin päässyt takaisin rannalle, aloin nähdä jotain auringonpaisteen näköistä. Kello oli noin puoli viisi iltapäivällä. Ostin tien vieressä olevasta mopokojusta mangoja. Sain kuulla, että ne olivat tästä provinssista. Palvelu oli thainkielistä, kuten pitääkin.
Ajoin vielä vähän eteenpäin. Vastassa oli jälleen yksi ranta. Siellä oli ilmeisesti jokin motocross-pyöräilijöiden kokoontuminen. Tällä rannalle oli tehty melkein vesirajaan kivikkoinen muuri.
Ajettuani tämän rannan eteläpäähän päätin suunnata takaisin hotellille. Köröttelin liikenneruuhkassa majoituspaikkaani.
Näin hotellin parvekkeelta pari apinaa. Kun tarkastelin ottamaani timelapsea tarkemmin, havaitsin siinäkin näkyvän muutamia apinoita.
Illalla kävin vielä intialaisessa ravintolassa, jolla oli 4.9 tähteä Googlessa. Paneer masala -annos oli varsin suuri, mikä oli positiivista. Se oli kuitenkin varsin mauton, mikä oli negatiivista. Mausteita olisi saanut olla enemmän. Hintaa 375 bahtia. Intialainen ruoka on parempaa Euroopassa. Minulla on myös ikävä Watin suosikkiravintoloita, joissa saa mahansa täyteen 35 bahtilla. Turistirysä mikä turistirysä.
Sitä mukaa kun kokemukseni tästä maasta on karttunut, olen myös alkanut katsoa jo aiemmin näkemiäni paikkoja niin sanoakseni uusin silmin. Hua Hin on joko turistirysämpi kuin muistin tai turistirysääntynyt parin vuoden takaisesta. Liikennettä on ihan liikaa. Meno tuntuu kuitenkin muuttuvan rauhallisemmaksi, josta itse kaupungista matkustaa jonkin verran etelään. Jo viisitoista kilometriä tuntuu auttavan.
Olen nyt nuohonnut Siaminlahden länsirannikosta 45 kilometrin mittaisen alueen Pak Thalesta Cha-Amiin. Cha-Amin ja Hua Hinin välillä on 30 kilometriä rannikkoa, jossa en ole koskaan käynyt. Hua Hinistä etelään olen puolestaan tutkinut 35 kilometrin mittaisen matkan. Sitten seuraa vajaat 70 kilometriä tutkimatonta maastoa, kunnes ollaan Prachuap Khiri Khanin kaupungin lähettyvillä. Olen tarkastellut rantoja kymmenen kilometrin matkalta Prachuapista pohjoiseen ja noin 30 kilometrin matkalta etelään.
Vuokraemännälläni on nyt lisätietoa kotitaloni tilasta. Ilmeisesti rakennuttaja AP Thai on tänään ajeluttanut keskikokoisen armeijan verran asiantuntijoita yliopistoprofessoreista hallituksen rakennustarkastajiin tutkimaan kaikki rakentamansa pytingit. Korjaustyöt on aloitettu, ja talosta pitäisi tulla asumiskelpoinen 4. huhtikuuta mennessä. Kait se sitten pystyssä pysyy kun niin sanovat. Enemmän täällä rakentamisesta tiedetään kuin Suomessa: täällä osataan rakentaa sentään 50-kerroksisia taloja, joissa on kaksi kattouima-allasta, kiipeilyseinä ja helikopterikenttä. Suomalaisesta rakennusosaamisesta taas kertoo kaiken olennaisen se, että Tampereen Teknillisen Yliopiston rakennustekniikan laitoksen katto vuotaa, eikä edes sitä saada korjattua.