Söin aamiaista hotellin ravintolassa ja tilasin sitten Grab-taksin viemään minut runsaan kilometrin päässä olevalle pikkubussiasemalle, ettei tarvitsisi hikoilla kuumuudessa. Grab onneksi toimii Hua Hinissä.
Seurasin autoa kartalla, ja oli varmaan hitain koskaan näkemäni. Sillä liikkumisnopeudella se ohitettiin varmaan kymmeniä kertoja yksistään hotellini edessä olevalla tiellä. Lopulta valkoinen Toyota oikealla rekisterinumerolla ilmestyi näkyviin. Auto tulee, tulee, tulee… ja menee. Minne hän menee? Heilautin kättäni autolle, mutta se vain mennä mateli eteenpäin ja pysähti Grabin mukaan vasta kuljettuaan puoli kilometriä ylimääräistä.
Onneksi pystyin peruuttamaan Grabin sovelluksessa, kun kuski ei sen mukaan ollut enää lähimaillakaan. Ei väkisin. Päätin kävellä.
Käveleminen ei ollut kovin mukava kokemus. Autoja ja mopoja oli liikkeellä taas aivan valtavasti eikä puolella matkasta ollut nähtävissä yhtään minkäänlaista kävelytietä.
Bussiasema oli suuren kauppakeskuksen yhteydessä. Rakennus oli valtavan kokoinen ja lähestyin sitä väärältä puolelta. Väärältä siis siinä mielessä, että siellä ei ollut yhtään sisäänkäyntiä. Kävelin parkkihalliin suuntaavien autojen seassa (joita tuli taas jatkuvana virtana) kauppakeskuksen puoleenväliin, jossa näinkin jo minibusseja parkissa. Lippu Mo Chitille maksoi 180 bahtia. Nousin autoon, joka lähti matkaan melkein heti. Perinteiseen tapaan autossa ei ollut lainkaan tavaratilaa, ja kokemus oli varsin ahdas. Minulla oli mukana kypäräni, joka teki tavaroiden varastoimisen järkevästi sangen haasteellista. Ehkä minun olisi pitänyt laittaa kypärä yksinkertaisesti päähäni, kuskin ajotavan huomioiden se olisi varmaan ollut järkevin ratkaisu.
Kolmen tunnin köröttelyn jälkeen olimme Mo Chitillä. Toisin kuin kaksi edellistä minibussimatkaa jotka olivat suuntautunueet mikä minnekin puolella kaupunkia, tämä bussi ajoi suoraan Mo Chitille. Päätin mennä kotiin vaihtamaan repussa olevat tavarat seuraavalle matkalle soveliaampiin vaihtoehtoihin.
Tätä varten otin mopotaksin. Hintaa matkalle tuli 100 bahtia, joka oli minusta aika paljon. Kuski vänkkäsi, että eräs tämän matkan kannalta tärkeä tie on suljettu, ja siksi pitää ajaa pidempi matka. En jaksanut tinkiä ja nousin kyytiin.
Kuski ei ollut puhunut pehmoisia. Mo Chitin bussiaseman läheisyydessä oleva tie todella oli suljettu. Syy sille oli ilmeinen. Tämän tien vieressä oli romahtanut se 30-kerroksinen rakennusvaiheessa ollut talo, josta kaikki uutisklipit kertoivat. Herra siunaa ja varjele… rakennuksen rauniot olivat näyttäneet uutiskuvissa melko suurilta, mutta betonikasahan oli aivan hervottoman kokoinen. Ensimmäinen ajatukseni oli verrata sitä johonkin egyptiläiseen pyramidiin, vaikka en olekaan koskaan käynyt egyptissä. Korkeutta sillä oli kymmeniä ja taas kymmeniä metrejä, ja sinne oli edelleen hautautunut rakennusmiehiä, joita yritettiin kaivaa useiden nosturien ja ihmiskäsien voimin ulos.
Mopo vei minut Ha Yaek Lat Phraon asemalle, josta kävelin kotiin. Siellä oli joku erikoisjärjestely sisään pääsemiseksi, joka vaati nimiä paperiin ja odottamista. Joku farangi mekasti aulassa kovaan ääneen turhautuneen oloisena ja vaati päästä asuntoonsa.
Havaitsin paloportaiden olevan vieläkin auki, ja menin asuntooni ohituskaistaa pitkin kävellen kyselemättä lupaa keneltäkään. Vaihdoin tavarat matkalle paremmin soveltuviin. Sitten menin Central Ladpraoon ja ostin sieltä saippuan, pari japanilaista kasvomaskia ja annoksen currya japanilaisesta ravintolasta.
Menin sitten MRT:lle ja suuntasin erääseen hostelliin, jonka olin varannut rautatieaseman vierestä. Se oli ollut varsin edullinen ja jahka pääsin paikalle, veti vertoja suorastaan japanilaisille kapselihotelleille. Täytin papereihin nimeni thaiksi ja sitten vielä puhelinnumeronikin thaiksi.
Virkistäydyin ensin suihkussa ja menin melkein suoraan nukkumaan. Kello oli vasta yhdeksän illalla, mutta olin nukkunut viime aikoina liian vähän.