Olin saanut nukuttua riittävästi pitkästä aikaa. Lähdin liikkeelle vähän kymmenen jäljissä ja kävelin mopovuokraamoon, josta olin varannut kulkuneuvon. Mopon etsiminen oli ollut vaikeaa, olin joutunut soittamaan useaan vuokraamoon sopivaa kulkupeliä varten.
Vuokraamossa oli vastassa vähän Tarja Halosen näköinen nainen thaimaalaisilla piirteillä. Valitsin Honda ADV 160:n ja maksoin vuokraa 480 bahtia päivästä. Aika kallishan se oli, mutta tiedosta voi aina vähän maksaa. Tarkoituksenani on testata, millaisen mopon ostaisin ja tätä en ole vielä ajanut. Vuokravakuutta jätin 3000 bahtia. Toisin kuin viime visiitillä, Honda Clickejä oli saatavilla runsaasti.
The man… the machine… Street Hawk.
Vuokraamosta päästyäni ajoin pohjoiseen hiljakseen harvenevan liikenteen läpi. En pitänyt mopon jousituksesta. Paras kokemani jousitus 150-160cc -mopojen kokoluokassa oli varmaan siinä Yamaha Aeroxissa, jolla ajoin Khao Yaihin. Siinä oli tosin käsittääkseni custom-iskunvaimentimet. Ehkä kannattaisi pohtia vähemmän sitä, millaisia ne ovat vakiona ja enemmän sitä, mikä mopon potentiaali on, jos sitä pääsee vähän virittelemään.
Ilma oli hyvin savuinen. Savun alkuperä selvisi, kun ajoin palaneen metsän läpi. Täällä oli tainnut olla maastopalo, todennäköisesti useampiakin.
Saavutin Bua Thongin vesiputoukset, jossa tein ensimmäisen pysähdykseni. Se on “tahmea vesiputous”, jossa kivien päälle kerrostunut kalkkikivi luo hiekkapaperimaisen pinnan jolla on turvallista kävellä. Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun vierailen putouksilla. Ensimmäinen kerta oli viisi vuotta sitten, ensimmäisen osan aikana. Silloin en kuitenkaan ollut yhtä ahkera kirjoittaja kuin nykyään, ja paikka jäi suurelle yleisölle salaisuudeksi.
Paikka oli kansallispuistossa, mutta sisäänpääsy oli ilmaista. Sisäänkäynnillä piti ainoastaan kirjoittaa nimi paperiin.
Parkkeerasin mopon ja tutkin sen laittomien seurantalaitteiden varalta. Sellainen laite löytyi. Kiinalainen AirTag-kopio istuimen alla olevan tavaratilan etuosassa eli täsmälleen samassa paikassa, josta olin löytänyt muinoin Ranongissa ajamani PCX:n jäljittimen. Päätin pohtia putouksilla vierailemisen ajan, mitä tehdä asialle. Joka tapauksessa, minua ei voi pitää vastuussa sellaisen laitteen katoamisesta, jonka olemassaolosta minulle ei tiedotettu ja jonka koko olemassaolo saattaa olla laitonta.
Totesin, parkkipaikkaa katsellessani, että paikkahan on melkoinen turistirysä. Parkkipaikat olivat täynnä autoja, mopoja ja punaisia soongtääw:ja. Viime kerralla ihmisiä oli ollut mielestäni paljon vähemmän. Silloin elettiin tosin jo esikorona-aikaa, ja ihmisillä oli pieni matkustuspaniikki päällä. Menin pyytämään metsänvartijattarelta nimikirjoituksen ja leiman passiini.
Menin ensin luontopolulle tutkimaan putousten alkulähdettä. Lähde näytti samalta kuin viisi vuotta sitten. Se oli kirkas ja sininen.
Päätin sitten suunnata varsinaisille putouksille jätten reppuni vuokrattavaan lokerikkoon (30 bahtia). Vaihdoin myös pesuhuoneessa jalkaani uimahousut. Paidan kuitenkin pidin päälläni. Ei haittaisi, vaikka se kastuisi.
Suuntasin farangirevohkan (ja oli paikalla muutamia thaimaalaisiakin) mukana portaille, joita pitkin pääsi putouksia alas. Ensimmäisellä tasanteella aloin kävellä itse putouksessa. Kalkkikivessä oli tosin yllättävän paljon liukkaita kohtia, joihin oli päässyt kasvamaan levää. Sinne tänne sijoitellut köydet helpottivat kiipeämistä.
Turisteja oli ihan järkyttävän paljon. Kaiken huippu oli, kun eräs turisti päätti kiskaista eräästä maassa olevasta köydestä juuri, kun olin astumassa sen yli. Hyvä, ettei maasta noussut köysi kampannut minua. Pöljäke itse ei huomannut yhtään mitään.
Menin erään vesisuihkun alle istumaan, ja viileä vesi vilvoitti mukavasti. Päätin sitten palata mopolle ja kiipesin putoukset ylös. Minusta tämä ei ollut enää erityisen hauska paikka. Thaimaassa on vähäväkisempiäkin tahmeita putouksia, tänne sitä kokemusta varten on turha tulla. Kuten lukijat varmaan hyvin muistavat, viisi kuukautta sitten kävin vähän vastaavassa paikassa Kanchanaburissa.
Parkkipaikalla laitoin mopoon oman puhelinpidikkeeni, joka on parempi kuin vuokraamon antama. Tämä pidike voidaan helposti kytkeä puhelimeni kuoreen. Kyseiset kuoret tosin menettävät alle vuodessa muotonsa, minulla on ollut nyt kahdet eivätkä ne kestä hirveästä hinnastaan käyttöä sen paremmin kuin kympin markettikuoret. Pitää varmaan ostaa tilalle Peak Designit, joiden mopoonkiinnitysmekanismia on kehuttu.
Tämän lisäksi ryhdyin jäljittimen suhteen toimiin. Valitettavasti veneitä ei ollut tällä kertaa tarjolla. Toinen minulla ollut ajatus oli ollut heittää jäljitin jonkun parkkipaikalla olevan soongtääw:n pelkääjän puolen ikkunasta sisään, mutta niistä suurin osa oli jo poistunut paikalta. Otin siis jäljittimen, kävelin hiljaisen hetken sattuessa muiden mopojen luo ja sulloin jäljittimen muina miehinä erään mielivaltaisesti valitsemani vuokra-Clickin raollaan olevaan hansikaslokeroon.
Kaasutin pois paikalta pahankurinen virne naamallani ja ajoin vähän päälle kymmenen kilometrin päässä olevaan Sri Lannan (/sii laannaa/) kansallispuistoon. Leikin portilla thaimaalaista, mutta metsänvartija ja häntä avustamassa ollut lukiolaisryhmä näki lävitseni eikä suostunut hyväksymään ajokorttiani. En ole saanut sillä alennusta vielä yhdestäkään kansallispuistosta, joten ehkä annan asian olla. Sisäänpääsy maksoi 120 bahtia mopo mukaanluettuna. Metsänvartija leimasi passini ja raapusti siihen allekirjoituksensa eläinhahmolla varustettuna.
Ajoin vähän eteenpäin. Vastaan tuli upea järvimaisema. Kyseessä oli tekojärvi, pato oli ihan vieressä. Sääli, että sää oli niin savuinen. Tämä mahtaa olla ilmiömäisen hieno paikka kirkkaalla säällä. Järvelle oli kaiketi mahdollista ostaa risteily pitkähäntäveneellä. Ulkomaalaisia turisteja ei ollut ainoatakaan. Tämä oli kunnollista
Ostin ravintolasta vesipullon ja jäätelön ja puputin ne kävellessäni. Ajoin sitten pienen lenkin puiston päämajan lähettyville. Siellä oli kuivuneiden lehtien päällystämä tie, mutta ei juuri muuta. Sitten suuntasin padolle, jonka päällä oleva tie oli myös kansallispuiston uloskäynti. Dokumentoin padon ja siltä avautuvan maiseman. Sekin olisi ollut upea, josa savua ei olisi ollut.
Ajoin takaisin päätielle ja jatkoin pohjoiseen. Suuntasin Doi Chiang Daon (/dooi chiang daau/) vuoren juurelle. Siinä matkalla tuli kuitenkin tehtyä typeryys ja lähdettyä ohittamaan edessä ajavan, niin ikään ohittavan auton perässä liian pitkää letkaa. Manööverin yhteydessä tein takajarrullani jarrutuksen, joka sai mopon perän heittelehtimään sivusuunnassa, vaikka mopoon ei edes kohdistunut juuri mitään sivusuuntaisia voimia. Opin vasta myöhemmin, että Honda ADV 160:n takajarrussa ei ole ABs:ää. Etujarrussa kyllä on. Vaikka en osunut mihinkään, pitää olla tulevaisuudessa vähemmän tyhmä. Tällainen ajaminen ei ole pidemmän päälle ollenkaan terveellistä.
Doi Chiang Dao on epäilemättä erittäin valokuvauksellinen vuori selkeällä säällä. Nyt koko vuorta hädin tuskin näki.
Saavutin Chiang Daon kansallispuiston tarkastuspisteen. Siellä oli metsänvartija, joka puheli ummet ja lammet ja selitti karttaa osoitellen kaikenlaista. Tämä tie on suljettu, tuo on suljettu, tuonne ei voi mennä, tuo on ehkä kiinni ja sitten ei. En saanut selvää puolestakaan. Se tuli kuitenkin harvinaisen selväksi, että suurin osa kansallispuistosta on suljettu metsä- ja maastopalokauden takia.
Päätin kääntyä takaisin suosiolla, näin vältin suorastaan säädyttömän 400 bahtin pääsymaksun ja ehtisin majoitukseeni ihmisten aikoihin. Leiman sain kuitenkin. Se laitettiin vihon lisäsivuille: Chiang Daolle ole kansallispuistovihkosessa sivua. Ehkä siksi, että se ei itse asiassa ole kansallispuisto. Chiang Dao on ns. Wildlife Sanctuary. Se on tyypin 1a-luonnonsuojelualue, ja ainakin teoriassa vielä tiukemmin suojeltu kuin kansallispuisto.
Jatkoin pohjoiseen vähän matkaa ja käännyin sitten itään. Moponi bensatankki vaikutti olevan kiitettävän iso.
Käännyin länteen ja suuntasin vuorten läpi. Kartassa oli kansallispuiston rakennus sata metriä päätien vieressä. Menin sinne. Siellä oli metsänvartija. Pyysin leimaa. Metsänvartija sanoi, ettei niitä täältä saa ja käski ajaa eteenpäin seuraavalle rakennukselle. Ajoin sitten, mutta en kyllä nähnyt mitään sellaisen rakennuksen kaltaistakaan.
Tie oli samankaltaista kuin Mae Hong Sonissa. Jyrkkiä nousuja ja laskuja, kyliä vuorten rinteillä ja aivan ilmiömäisiä maisemia. Ainakin luulen, että ne olivat savun takana ilmiömäisiä. Pysähdyin usein ottamaan valokuvia. Ilma alkoi viilentyä nopeasti ja puut muuttua vuoristomännyiksi. Olin pian puolentoista kilometrin korkeudella merenpinnasta.
Kun sitä vähiten odotin, vastaan tuli tien sivussa kansallipuiston rakennus ja puomi. En tiedä, mihin puomilla eristetty tie johti, mutta pysähdyin rakennuksen eteen. Sieltä tuli metsänvartijatar, joka leimasi ja allekirjoitti kansallispuistopassini. Aika kätevää. Neljä leimaa päivässä, eikä minulta ole veloitettu kuin yksi pääsymaksu. Palasin päätielle.
Jossain vaiheessa eteeni ilmestyi Isuzu D-max, joka oli lastettu nestekaasutankeilla. Jokaisen unelma: körötellä jyrkkiä vuoristoteitä eteenpäin räjähdelastissa olevan avolavan perässä. Pääsin Isuzusta onneksi ohi… ainakin kunnes pysähdyin taas ottamaan kuvia. Sitten seurasin taas kiltisti hyvän matkaa tätä nelipyöräistä pommia.
Saavutin savuisen Wiang Haengin kylän noin kello 18. Minua tervehti PTT:n huoltoasema jonka pihassa oli myös 7-Eleven ja Cafe Amazon. Sivistys oli näemmä saapunut tähänkin periferiaan. Mopossa oli mittarin mukaan ainetta jäljellä puoli tankillista. Tankkautin sen. Päälle neljä litraa ainetta maksoi 170 bahtia. 7-Elevenissä kävin myös, ja myyjä puhui niin kummallista thain varianttia, että sitä on harvemmin pääkaupungissa kuultu.
Tästä oli kymmenen kilometriä majoituspaikkaani. Ehdin sinne maiseman juuri hämärtyessä. Kylä, jossa olin vaikutti varsin esteettiseltä… ainakin, jos savua ei olisi ollut.
Hotelli oli kylän ainoa, jonka pystyi varaamaan internetissä. Siellä oli pari huonetta ja muutama mökki. Sitä piti pariskunta, joka oli varsin iäkäs ja ylitsevuotavan ystävällinen. He tarjosivat minulle illallistakin eivätkä edes veloittaneet siitä mitään, ja istuutuivat myös itse samaan pöytään syömään. Palvelu oli thainkielistä, mutta ymmärsin heidän puhettaan kohtalaisen hyvin. Minulle tarjottiin myös huoneen päivitystä mökkiin, mutta se olisi maksanut toisen mokoman verrattuna siihen, mitä olin jo maksanut.
Kysyin illallisella, onko täällä paljon ulkomaalaisia. On kuulemma, mutta ei tähän vuodenaikaan. Ei ihme, on tätä savua ilmassa sen verran. Missähän se paljon puhuttu sadekausi viipyy?
Olen ohittanut tänään taas useita poliisin tarkastuspisteitä. Papereitani ei missään vaiheessa tarkastettu.
Tänään on ajettu 218 kilometriä.