Aamulla sain hotellissa vaatimattoman aamupalan: mangon ja paistettuja munia. Kysyin, että mikäs tämä taulu seinällä on. Se oli kuningas Naresuan Suuren muotokuva. Hän oli Auytthayan kuningas, joka vapautti maan burmalaisten vallasta neljäsataa vuotta sitten. Kuningas Naresuan kuoli Wiang Haengissä.
Näytin hotellinpitäjäpariskunnalle kuvaa eräästä läheisestä hiekkakivimuodostelmasta, jota sanottiin kartoissa kanjoniksi. He sanoivat, että kyllä siellä sellainen on, mutta kukaan ei ole käynyt sitä maanjäristyksen jälkeen katsomassa. Koko höskä oli saattanut romahtaa.
Päätin silti mennä katsomaan. Sää oli sen verran savuinen, että päätin laittaa kypärän alle kasvomaskin. Aika paljon suojavarusteita tämä homma näköjään vaatii. Kun huomioidaan kuumuudelta, ultraviolettisäteilyltä, asfaltti-ihottumalta, saasteilta ja päähän kohdistuvilta iskuilta suojautuminen, niin tarkoituksenmukaisin pukine tähän mopoiluhommaan vaikuttaisi olevan avaruuspuku.
Kirjasin itseni ulos hotellista ja karautin ruostumattomalla teräsratsullani savusumun ja riisiviljelmien läpi Google Mapsin osoittamaan paikkaan. Ajoin hyvin huonoa hiekkatietä kukkulaa ylös.
Saavuin hiekkateiden risteykseen ja katselin ympärilleni. Edessäni oli kukkulan huippu, jolla kasvoi heinää, enkä siksi nähnyt oikein mitään. Käännyin oikealle. Tie loppui pian ja jatkoin kukkulan huipulle jalan nähdäkseni, minne suunnata.
Tältä paikalta näin lukuisia hiekkakiviseiniä, jotka kohosivat maasta pystysuorina. Niissä oli urkupillimäisiä rakenteita, jotka olivat varsin esteettisiä. Minusta vaikutti kuitenkin siltä, että maanjäristys oli vaurioittanut niitä. “Pillit” eivät nimittäin olleet pyöreitä, vaan niiden etuosa oli kuin höylätty pois. Maassa muodostelmien edessä oli pieniä hiekkapuroja.
Kävelin eteenpäin ja näin vielä isomman muodostelman. Päätin kävellä sen lähelle. Sinne oli pieni hyvin vaikeakulkuinen polku, joka sisälsi liukasta hiekkaa ja hyvin jyrkkiä nousuja sekä laskuja. Jouduin menemään pari rinnettä alas lähes persliukua. Toivoin tässä vaiheessa, että olisin valinnut matkalle sandaaleiden sijaan vaelluskenkäni.
Pääsin muodostelman lähelle. Se oli minusta hieno, vaikka siinäkin näkyi maanjäristysvahinkoa. Ehdottamasti paljon hienompi kuin vaikkapa Pain kanjoni, jonka hiekkakiven turistien jalat ovat kuluttaneet jo melkein olemattomiin. Lisäksi sain olla alueella ypöyksin.
Möyrin takaisin moottoripyörälle kaikki vaatteet pölyisinä ja menin takaisin hotelliin, koska se oli matkan varrella. Päätin näyttää omistajille kuvan hiekkakiviseinämistä. Vain mies oli paikalla. Hän etsi vaimoaan vähän aikaa, mutta kun häntä ei löytynyt niin katsoimme kuvat yhdessä. Hän oli sitä mieltä, että maanjäristysvahinkoa oli nähtävissä.
Ajoin eteenpäin suunnaten toiseen laaksossa olevaan kylään. Tämä vaikutti jokseenkin kiinalaisvaikutteiselta. Kyltit olivat osin kiinaksi, ajoin kiinalaisen koulun ohi ja näin kiinalaisen temppelin. Maisemat olivat hyvät, joskin ne olisivat olleet vielä paremmat ilman tätä savua.
Suuntasin näköalapaikkaan erästä kukkulaa ylös. Huipulla näköala oli aivan ilmiömäinen, ehkä jopa paras koskaan vuorelta näkemäni. Paitsi tietysti, että siellä oli sitä savua.
Köröttelin alas vuorelta ja suuntasin sitten takaisin kylän läpi. Ajoin vuorten läpi kulkevalla tiellä itään. Se kiemurteli joka suuntaan, ja muuttui sitä huonommaksi, mitä pidempään sillä ajoin. Kerran ajoin sen vieressä olevalle pienelle hiekkatielle katsoakseni, näkyisikö sieltä maisemia. Virheliike. Maisemia ei ollut enkä mahtunut kääntämään mopoa. Jouduin ajamaan vähän matkaa eteenpäin ja kinttupolku ensin laski ja sitten nousi hyvin jyrkästi. Onneksi ADV:n renkaat eivät ole mitkään sliksit vaan niissä on kunnollinen kuvio. Muuten en tiedä, olisinko päässyt takaisin tielle.
Tien kunnosta kertoo se, että vaikka tämä Via Dolorosa oli pituudeltaan vain 60 kilometriä, meni sen ajamisessa uskoakseni yli kaksi tuntia. Muutamia hyviä näkymiä matkan varrella oli, mutta tie oli pitkät pätkät täynnä reikiä kuin sveitsiläisjuusto, paikoin päällyste hävisi kokonaan ja pinta oli pelkkää soraa. Sen kunto parani ajoittain säädylliseksi vain huonontuakseen saman tien uudelleen. Kun tähän yhdistettiin sekä erittäin jyrkät nousut, laskut ja mutkat on tie todennäköisesti vaarallisin, jolla olen koskaan elämässäni ajanut. En tule toiste, paitsi jos saan jostain lainaksi tela-ajoneuvon.
Tiellä ei ollut juurikaan muita käyttäjiä… paitsi tietysti silloin, kun yritin väistää sillä olevia lukuisia kuoppia ajamalla vähän keskemmällä tietä. Silloin oli tietysti aina joku Isuzu D-Max takalokasuojassa kiinni ja innokkaasti ohituspuuhissa.
Ajoin muutaman kylän läpi. Maa oli muuttunut punaiseksi ja pölysi ympäriinsä värjäten alueen rakennuksetkin punaisiksi. Ihan kuin jossain Marsissa olisi. Punaisilla vuorenrinteillä viljeltiin runsaasti erilaisia kasveja. Yhtään länkkäriä ei ollut toistaiseksi tänään näkynyt.
Tiellä ajaminen oli niin vaativaa ja raskasta, että havaitsin sen kuormittaneen jo nyt takamustani enemmän kuin koko edellisen päivän ajelu.
Saavuin määränpäähäni Arunothain kylään Myanmarin rajalla kello kolmen tietämillä pahasti aikataulusta myöhässä. Rakennukset olivat täälläkin pölystä punaisia. Kylä oli varsin suuri ja vielä kiinalaisempi kuin edellinen. Puoliksi odotin, että bahti ei olisi käynyt 7-Elevenissä maksuvälineenä. Minulle myytiin samaisen 7-Elevenin edessä pieni rasiallinen mansikoita 20 bahtilla. Varmaan kasvatettu jossain lähivuorilla.
Suuntasin kylän keskellä olevalle lammelle. Sen keskellä oli kiinankielinen kyltti. Kaukaisuudessa erottui vuoria. Savuttomalla ilmalla näkymä olisi ollut varmaan hyvä. Rannat olivat täynnä muoviroskaa.
Ajoin eräälle koulurakennukselle. Se kattoi valtavan kokoisen alueen ja oli Google Mapsin mukaan puoliksi Myanmarissa. En tosin usko Mapsin rajamerkkien pitäneen paikkaansa. Koulun valtavalta punaiselta pihamaalta näkyvät vuoret saattoivat tosin hyvinkin olla Myanmarissa. Ympärillä oli runsaasti viljelysmaata.
En oikein keksinyt, mitä kylässä tehdä. Siellä oli paljon pieniä kauppoja myymässä kaikenlaista, mutta ei huvittanut ostaa mitään. Päätin ajaa Myanmarin raja-asemalle.
Raja-asemalla kohtasin muutamia erikoisella aksentilla puhuvia kurkkusalaattimiehiä. Kysyin, saako Myanmariin mennä. Myanmariin meneminen ei ollut sillä hetkellä sallittua.
Päätin jatkaa matkaa. Ajoin Arunothaista vuoristotietä pohjoiseen kohteenani Doi Angkhangin maataloudentutkimusasema. Kuten kaikki lukijat varmasti hyvin muistavat, kävin siellä toissa jouluna sen lintuporukan kanssa. Tämä tie oli onneksi paljon paremmassa kunnossa kuin edellinen. Ajaminen oli nyt suorastaan nautinnollista.
Matkalla tuli vastaan muutamia niittyjä, joilla oli paljon suuria kiviä. En ole ennen nähnyt sellaisia. Myös useita näköalapaikkoja tuli vastaan. Maisemat olivat erinomaiset. Tänne voisin tulla uudelleenkin… mieluusti silloin, kun ilma ei ole savusta sakeana.
Saavutin Doi Angkhangin leirintäalueen. Tarkastelin ympäristöä, kävin ulkohuoneessa ja päristelin eteenpäin. Kello oli nyt noin viisi.
Tie haarautui. Google Mapsin mukaan pääsisin perille sekä vasemmalta että oikealta. Valitsin oikeanpuolimmaisen tien. Toisin kuin Google oli väittänyt, matka tätä kautta oli vähän pidempi. Ohitin metsän siimeksessä olevan aseman idän puolelta ajaen pohjoiseen ja käännyin tielle, jota kautta pääsi sen parkkipaikalle… paitsi että isossa kyltissä tien vieressä luki norsun kokoisin kirjaimin ห้ามเข้าทางออก. Päätin, että en osannut lukea thaita (kyltissä ei missään tapauksessa lukenut ainakaan “pääsy kielletty - uloskäynti”) ja ajoin siitä sisään.
Vähän matkaa ajettuani selvisi kuitenkin, että tien varteen oli värkätty puomi ja sitä oli vartioimassa kurkkusalaattimies. Minulle viitottiin sen näköisenä, että oli parempi poistua paikalta. Jouduin palaamaan takaisin tienhaaraan. Valitsin nyt vasemmanpuolimmaisen tien.
Asema löytyi. Se oli kuitenkin suljettu 20 minuuttia sitten. Se siitä. Noh, olen käynyt siellä kerran aikaisemminkin. Päätin ajaa hotelliini, ei tässä ollut paljon aikaakaan ennen auringonlaskua. Valitsin nopeimman Google Mapsin ehdottaman reitin, ja ajoin sitä varten taas maataloudentutkimusaseman ohi pohjoiseen.
Saavuin pieneen kylään, jonka naiset käyttivät jonkinlaisia perinneasuja. Etnisiä thaimaalaisia he eivät olleet, vaan kuuluivat johonkin vuoristoheimoon. Lähistöllä oli vuorten rinteillä mansikkaviljelmiä.
Ajettuani kylän läpi minulla oli pian vastassa puomi ja lisää kurkkusalaattimiehiä. Minulle ilmaistiin, että Myanmariin meneminen ei ollut sillä hetkellä sallittua ennen kuin olin saanut sanaa suustani. Totesin, että halusin hotelliini Fangissa (/faang/), en Myanmariin. Minua ohjeistettiin kääntymään takaisin ja ajamaan maataloudentutkimusaseman ohi, siellä oli oikea tienhaara.
Ajoin siis neljättä kertaa maataloudentutkimusaseman ohi ja tämän jälkeen aiemmin näkemäni leirintäalueen läpi. Ajoin hyvin jyrkkää tietä alas vuorelta toivoen, etteivät jarruni ylikuumenisi.
Muistin tämän tien. Sillä lintureissulla bussikuski oli mennä posottanut kaikkien hienojen maisemien ohi ilman, että olin saanut mistään kunnolla kuvaa. Nyt pysähdyin joka paikassa. Maisema oli ilmiömäisen hieno, paitsi että ilmassa oli arvaatteko mitä. Alkaa s:llä.
Google Maps ohjasi minut taas väärään paikkaan kun etsin hotelliani, mutta löysinpä senkin lopulta. Saavuin paikalle auringonlaskun aikaan. Minulta ei pyydetty passia, ajokortti kelpasi sisäänkirjautumiseen.
Virkistäydyttäni vähän aikaa huoneessani päätin mennä syömään. Yritin kadun toisella puolella olevaa ravintolaa. Se oli auki, mutta ruokaa ei saanut. Oli kuulemma liian myöhä ja keittiö oli suljettu. Totta, nyt olikin jo niinkin myöhä kuin 19:20 ja paikallisilla oli nukkumaanmenoaika.
Löysin halvan pihvikaturavintolan, jossa söin 99 bahtilla. En minä siitä pihvistä niin tiedä, mutta annokseen sisältyneet perunat ja salaatti olivat erinomaisia.
Söin hotellissa arunothailaisia mansikoitani ja ne olivat oikein hyviä. En nähnyt yhtä ainoaa länsimaalaista koko päivänä. Minua vaivasi koko päivän sellainen tunne, että olen tavallaan ajanut kartan reunalta ulos.
Here there be dragons.
Tänään on ajettu 215 kilometriä.