En nukkunut riittävästi, jonka arvelen johtuvan turhan valoisesta huoneesta. Verhoja oli vaikea saada peittämään jokainen auringonsäde. Ulkona sää oli edelleen savuinen.
Söin aamupalaa siinä ravintolassa, johon olin ajatellut edellisenä päivänä mennä, mutta joka oli ollut silloin suljettu. Tilasin “keskikokoisen” annoksen paistettua riisiä. Sain pesuvadillisen.
Vaikka olin ajellut koko edellisen päivän Doi Pha Hom Pokin kansallispuistossa, minulla ei ollut sieltä vielä leimaa. Päätin korjata asiantilan. Ensin olin ajatellut ajaa Doi Pha Hom Pokin vuorenhuipun leirintäalueelle, mutta siinä olisi mennyt tunti ja takaisin tullessa toinen mokoma. Havaitsin kuitenkin olevani vain vartin päässä Fangin kuumista lähteistä, jotka niin ikään kuuluivat kansallispuistoon. Ehkä sieltä saisi leiman.
Ajoin lähteille. Sisäänpääsy maksoi 300 bahtia. Moposta eivät muistaneet veloittaa. Jatkoin vierailukeskukseen, ja sain sieltä leiman ja puumerkin vierailijattarelta.
Kävelin savuisessa puistossa ympäriinsä. Paikalla vaikutti olevan jonkin verran lintuja, joita en kuitenkaan jaksanut kuvata. Ihmisiä ei sen sijaan juuri ollut.
Kävelin kylpylään. Siellä en ollut ennen käynyt. Minulle sanottiin, että kylpemiskopin varaaminen täältä maksaisi 100 bahtia, mutta tuolla kauempana saisin kylpeä ilmaiseksi. Ilmaisuus kuulosti hyvältä. Löysin tämän toisen kylpylän ja kylvin siellä, joskin jouduin palaamaan sitä ennen mopolle. Olin unohtanut pyyhkeeni ja uimahousuni sinne.
Kylpylässä oli myös “mineraalisauna”. Se oli turkkilaista mallia, ja siellä oleva höyry haisi voimakkaasti kananmunalta. En viihtynyt kauaa. Pidin kuumasta altaasta enemmän. Se oli vieläpä ulkona, ja siitä pystyi katselemaan lintuja. Olin ainoa asiakas.
Kylvettyäni päätin ajaa Doi San Džun vuorelle, jossa olin vieraillut linnustajaporukan kanssa. Kello oli nyt kolmentoista tienoilla.
Kävin tankkauttamassa mopon huoltoasemalla ja ajoin sitten vuoristoon Google Mapsin osoittamaan paikkaan jo totesin, että en tiedä, missä olen. En Doi San Džulla ainakaan. Maisemat olivat kuitenkin ihan hyvät ja tie oli mukava ja varsin nopea ajaa. Vuoren huipuilla oli useita kyliä. Yhdessä näin miehen kantamassa kiikarikivääriä. En jäänyt tiedustelemaan aseen tarkoitusta. Ajoin toista tietä alas vuorelta ja jatkoin päätiellä pohjoiseen.
Ylitin provinssirajan ja löysin itseni ensimmäistä kertaa Chiang Raista, Thaimaan pohjoisimmasta provinssista. Näin punaiseksi käristyneen farangin mopon selässä. Edellisestä farangihavainnosta olikin ehtinyt vierähtää ~48 tuntia.
Hujautin eräässä tienhaarassa vasemmalle ja päädyin maisemareitille, joka kulki kiinalaistyyppisten kylien läpi. Suurin osa kylteistä oli kiinaksi, liikkeiden nimet samoin. Jos haluaa käydä Kiinassa käymättä Kiinassa, niin tämä vaikuttaa hyvältä vaihtoehdolta. Alueen nimi on Mae Salong.
Joka toisessa talossa oli teekauppa, ja vuorenrinteillä viljeltiin teepensaita. 7-Elevenin edessä tuli vastaan kaksi hyvin venäläisen näköistä ihmistä, muutoin ulkomaalaisia ei näkynyt. Alueella tosin oli niin paljon hotelleja, että kyllä täällä vähintään paikallisturisteja kävi. Kaiken kaikkiaan en usko koskaan ajaneeni Thaimaassa hienommalla maisemareitillä. Savua vain oli aika paljon.
Google Maps ajelutti minut pois tältä maisemareitiltä päätielle etuajassa, vaikka olin mielestäni valinnut nimenomaan vuoristossa pysymisen. Menin seuraavassa tienhaarassa takaisin vuoristoon, ja näin lisää maisemia. Useimmilla Thaimaan vuoristoteillä tuppaa kasvamaan kaikenlaisia kasveja näkymien edessä, mutta ei täällä.
Laskeuduin alas vuorelta laaksoihin. Suuntasin yhä kauemmas pohjoiseen ja käännyin vihdoin päätielle. Sen nimi oli Phahon Yothin. Taloni Life Ladprao Valley muuten sattuu sijaitsemaan osoitteessa Phahon Yothin 986. Kyllä, tämä on sama tie joka alkaa pääkaupungissa Victory Monumentilta ja jatkuu aina Myanmarin (/myanmaa/) rajalle asti.
Tien ympärillä oli tasaisia riisiviljelmiä ja niiden takana valtavan kokoisia vuoria, joiden yläpuolella ilta-aurinko valaisi tienoita pehmeällä valollaan. Ajoin savun läpi Mae Sain kaupunkiin, kunnes vastaan tuli joki ja silta. Tähän loppui Phahon Yothin. Tästä alkoi Myanmar.
Puolella autoista oli mustat rekisterikilvet valkoisilla numeroilla. Ne oli rekisteröity Myanmariin. Rajalla oli hirveä ruuhka, kun valtava määrä autoja yritti joen yli rajajoen takana olevaan Tachileikin kaupunkiin ennen raja-aseman sulkemista yöksi.
Pysäköin mopon ja katselin vähän ympärilleni. Alue oli varsin sekavasti rakennettu. Siellä oli valtavasti myymälöitä, kojuja ja kauppahalleja, jopa KFC. Panin merkille, että kaupunki tuoksui varsin miellyttävältä. Siellä täällä käveli naisia, jotka olivat levittäneet poskilleen ja nenänpäähänsä ainetta, jonka oletin toimivan aurinkovoiteen tavoin. Se on muistaakseni myanmarilainen tapa.
Puhuttelin maahanmuuttoviraston virkailijaa ja tiedustelin, saako Myanmariin mennä. Myanmariin meneminen ei ollut sillä hetkellä sallittua (huolimatta siitä, että hirveä määrä ihmisiä oli tälläkin hetkellä ylittämässä rajaa parinkymmenen metrin päässä). Virkailija totesi, että lentäminen Myanmariin on kyllä ihan mahdollista. Hän puhui varsin selkeästi ja häntä oli helppo ymmärtää.
Etsin paikalla olevan maamerkin. Siinä luki “Thaimaan pohjoisin piste”. En sitten tiedä, oliko se oikeasti Thaimaan pohjoisin piste, Google Mapsin mukaan Thaimaassa oli vieläkin vähän pohjoisempi piste tästä hieman itään. Lähellä kuitenkin oltiin.
Auringon laskiessa suuntasin hotellilleni tutkimaan alueen karttaa sekä Wikipediaa. Sain selville, että pohjoisten raja-alueiden kiinalaispopulaatio on oikeastaan, voisi sanoa, taiwanilaisia. Kuomintangin hävittyä Kiinan sisällissodan oli KMT:n sotilaiden paettava jonnekin. Suuri osa pakeni Formosan saarelle perustaen sinne Taiwanin valtion. Etelä-Kiinalaisen Yunnanin asukit kuitenkin valitsivat pakoreitikseen Myanmarin viidakot ja päätyivät lopulta aina pohjois-Thaimaahan asti. Thaimaalla oli tuolloin pieniä kommunistikapinaongelmia rajaseuduillaan. Koska Kuomintang vihasi kommunisteja, sai kuningas heistä helposti liittolaisen kapinallisia vastaan. Vastineeksi avusta myönsi kuningas monille KMT-taistelijoille Thaimaan kansalaisuuden. Sotilailla oli tosin paha tapa viljellä huumeita alueella asehankintansa rahoittaakseen, mutta sittemmin oopiumista on siirrytty teehen.
Hotellihuoneessa ei ollut yhtään ikkunaa. En tosin sinänsä valita, että otan mieluummin ikkunattoman huoneen kuin sellaisen, jossa ei ole kunnollisia pimennysverhoja.
Tänään on ajettu 184 kilometriä. Tuntuu takamuksessa.