Nukuin taas hiukan liian vähän, vaikka mikään herätysvempele ei ollut päällä. Ennen liikkeelle lähtemistä soitin erääseen hotelliin ja varasin huoneen. Alueella, jossa aioin yöpyä ei ollut juurikaan internetistä varattavia majoituspaikkoja. Sanoin saapuvani suurin piirtein kello 18-19 välisenä aikana.
Kirjasin itseni ulos hotellista ja suuntasin mopon keulan kohti päivän ensimmäistä kohdetta. Se oli ถ้ำหลวง (/tham luang/), eli kirjaimellisesti iso luola. Tästä luolasta olette kuulleet. 23. kesäkuuta vuonna 2018 kaksitoista nuorten jalkapallojoukkueen jäsentä (joukkueen nimi oli Villisiat) ja heidän 25-vuotias apuvalmentajansa menivät vähän tutkimaan luolaa ja loppu on niin sanotusti historiaa.
Ajoin luolan suulle pikkuteitä pitkin. Näin matkalla kirkon. Siellä oltiin ilmeisesti suorittamassa jumalanpalvelusta, sunnuntai kun oli.
Saavuin luolle johtavan tien suulle. Virkamies viittoi, että sinne ei saanut ajaa: mopo oli jätettävä parkkipaikalle toiselle puolelle tietä. Parkkipaikalla oli paikallisten heimojen väestöä kauppaamassa kookospähkinöitä ja muuta tavaraa turisteille. Lisäksi parkkipaikasta piti maksaa 20 bahtia. Rosvot! Ryövärit! Bassibasuukit! Ensimmäinen maksullinen parkkipaikka, jonka muistan nähneeni tällä reissulla.
Kävelin parkkipaikalta tielle. Siellä oli soongtääw, joka vei minut ja paikalle jostain pelmahtaneen turistirevohkan sen loput parisataa metriä itse luolalle. En sitten tiedä, miksei sinne voinut vain ajaa suoraan.
Kävelin ympäriinsä. Alueella oli lukuisia rakennuksia. Näin suuren sukeltajapatsaan. Sen ympärillä oli 12 pientä villisikaa ja yksi suurempi.
Menin patsaan takana olevaan rakennukseen. Siellä oli suuri seinämaalaus, johon oli maalattu jalkapalloilijoiden, sukeltajien ja muiden asiaan liittyvien henkilöiden kuvia ja se kuvasi pelastustöiden etenemistä. Mikko Paasi oli seinäreliefissä uskoakseni jopa kahdesti. Minun on vaikea kuvitella suurempaa kunniaa.
Menin sitten itse luolaan. Se oli sisäänkäynnin kohdalta valtavan iso, ehkä jopa suurin koskaan näkemäni. Vettä ripsi katosta, joka teki lattiasta hieman mutaisen. Kävelin eteenpäin parisataa metriä, kunnes tulin kulkuesteen kohdalle. Luola olisi jatkunut tästä vielä kilometritolkulla eteenpäin, mutta sinne meneminen oli sattuneesta syystä kielletty. Ilmeisesti yksi luolapelastusoperaatio oli riittänyt paikallisille viranomaisille.
Kysyin virvokkeita myyvältä virkailijattarelta, että eikös tämä ole kansallispuisto ja voisinko saada leiman. Minut viitottiin erääseen suureen rakennukseen. Siellä oleva virkailijatar leimasi passini ja laittoi siihen puumerkkinsä.
Tällä hetkellä sopivaa soongtääw:a takaisin parkkipaikalle menemiseen ei näkynyt, joten päätin kävellä. Kukaan ei estänyt ja pääsin parkkipaikalle hieman nopeammin kuin jos olisin odottanut soongtääw:a.
Ajoin pois paikalta ja suuntasin lähimmälle vuorelle. Sieltä oli jonkinmoisia näkymiä. Maanvyöryjä näkyi sattuneen runsaasti sekä tällä tiellä että ympäröivillä vuorilla.
Saavuin tarkastuspisteelle, jossa minut pysäytti kurkkusalaattimies. Kuten melkein kaikki muutkin tapaamani kurkkusalaattimiehet, hän näytti minua kymmenen vuotta nuoremmalta eikä tuntunut olevan varma siitä, mitä hänen kuuluisi tilanteessa tehdä. Paikalliseen sotilaskoulutukseen kuuluu varmaan se, että alokas laitetaan vartiomaan jotain jonninjoutavaa raja-asemaa jossain hevon kuusessa kuudeksi kuukaudeksi, koska kukaan muu ei jaksa olla siellä. Jännittävin tapahtuma on se, kun kuukauden välein saa kertoa paikalle mopoilleelle farangille, ettei Myanmariin meneminen ole sillä hetkellä sallittua (samalla kun viidakosta parin sadan metrin päästä kuuluu mopojen pärinää paikallisten ajellessa rajan yli kinttupolkuja pitkin kuin Eurooppalaiset Ilman Rajoja). En kuitenkaan ollut edes menossa Myanmariin vaan ainoastaan Mae Saihin, mistä olin tullutkin. Paikalle tuli sopivasti toinen kurkkusalaattimies siviilivaatteissa. Hän alkoi heti ohjeistaa tätä toista varsin kyllästyneen kuuloisesti. Näytin ajokorttini ja tämä toinen sanoi ensimmäiselle että ota kortista kuva ja päästä menemään, eihän tässä ole mitään ihmeellistä.
Jatkoin siis matkaani. Päädyin pienelle temppelille ja dokumentoin sen. Taivaalta tihutti jonkin aikaa vettä.
Ajoin vuorta alas ja menin toiselle temppelille. Se olikin kiintoisa tapaus. Alue oli varsin suuri ja kaikki rakennukset olivat violetiksi maalattuja. Ostin lipun maisematasanteelle. Se maksoi 50 bahtia.
Tasanteelta (jonka läpinäkyvä lattia ei tehnyt korkean paikan kammolleni hyvää) oli oikein hyvät näkymät Mae Saihin ja Myanmarin puolelle Tachileikin kaupunkiin. Niitä oli oikeastaan vaikea erottaa toisistaan. Ruak-niminen rajajokikin oli niin pieni puropahanen, että sen yli olisi pystynyt melkein hyppäämään. Sää oli vaihteeksi savuinen.
Tasanteen toisessa päässä oli ovi uloskäynnille. Siitä kulkemisen jälkeen päädyin suureen huoneeseen, joka oli niin täynnä Buddha-patsaita että on harvemmin nähty. Niitä oli joka paikassa, joka teki navigoimisesta vaikeaa: Buddhan kuvalle ei saisi kääntää selkäänsä, mutta kun halli oli niitä täynnä niin tätä oli vähän vaikea välttää. Kun kumarsit yhdelle, niin pyllistit toiselle – kirjaimellisesti. Huoneessa oli myös matkamuistomyymälä ja useita hyvin aidonnäköisiä vahapatsaita, jotka edustivat kuuluisia munkkeja.
Päätin karistaa kaupungin tomut jaloistani ja suuntasin maaseudulle. Tulin kuitenkin tästä entistä tomuisemmaksi, koska teillä oli niin paljon tomua ja rekkoja ajelemassa sinne tänne. Ajoin vähän matkaa itään päin riisiviljelmien läpi ja yritin sitten pohjoiseen. Thaimaan pohjoisin piste oli mielestäni täällä, eikä siellä rajasillan lähellä.
Kun olin jo hyvin lähellä paikkaa, jossa pohjoisin piste oikeasti oli yritin ajaa tielle, joka kulki rajajoen rannan suuntaisesti. Siellä oli kuitenkin tarkastuskoppi ja kurkkusalaattimies. Kysyin, saako jokea mennä katsomaan. Hän sanoi, että odota hetkinen ja lähetti ilmeisesti komentajalleen muutamia viestejä. Odottelin siinä sitten viitisen minuuttia. Katselin, kuinka tällä mainitsemallani tiellä ajeli muutamia paikallisten mopoja edestakaisin. Sitten takaani tuli joku heinäkasa pyörillä, ja se ajoi muitta mutkitta tarkastuspisteen ohi sille tielle, jolle minäkin olin menossa.
Lopulta kurkkusalaattimies sai tarkastuksensa päätökseen ja sanoi, ettei tielle meneminen ollut tällä hetkellä sallittua. Kiitin ja lähdin toiseen suuntaan.
Suuntasin sitten tavoittelemaani paikkaan toisesta suunnasta toista tietä pitkin, eikä siellä ollut ketään vahtimassa. Koukkaus Siamin armeijan selustaan tuotti toivotun tuloksen ja sain dokumentoitua oikeasti Thaimaan pohjoisemman pisteen. Ei ollut kummoinen, mutta matka on palkinto.
Tästä mennä posotin suoraan ns. Kultaiseen Kolmioon. Kultaisella Kolmiolla tarkoitetaan nykyään Thaimaan, Laosin ja Myanmarin rajapistettä eli paikkaa, jossa Ruak-rajajoki yhtyy Määnaam Khongiin, jonka joku barbaari saattaa tuntea Mekongina.
Historiallisesti kultaisella kolmiolla tarkoitetaan laajempaa aluetta, jossa Laos, Myanmar ja Thaimaa kohtaavat ja jonka merkittävimmät vientituotteet ovat perinteisesti olleet oopiumi ja heroiini. Nykyään täällä Thaimaassa viljellään kuitenkin näemmä lähinnä teetä. Myanmar on sen sijaan noussut hiljattain maailman suurimmaksi oopiumintuottajaksi.
Rajapiste löytyi. Siellä kaupattiin veneajeluita, mutta sellaista en jaksanut hankkia. Ilma oli varsin savuinen. Paikalla oli jonkin verran turisteja, joista osa oli länsimaalaisia.
Myanmarin puolella ei ollut oikein mitään, mutta Laosin puolella oltiin tekemässä jotain megalomaanisia rakennushankkeita. Joen ranta oli täynnä puolivalmiita pilvenpiirtäjiä. Sain myöhemmin selville, että koko kaupunki on käytännössä kiinalaisen järjestäytyneen rikollisuuden operaatio. Paikka on rakennettu kiinalaisille, jotka haluavat tehdä kaikenlaista mikä on Kiinassa laitonta kuten käyttää huumeita, käydä kasinoissa tai syödä uhanalaisia eläinlajeja. Kaikkia näistä voi ilmeisesti kyseisessä kaupungissa tehdä ja Laosin viranomaisia ei juuri kiinnosta. Kasinoita käytetään rahanpesuun muiden laittomuuksien peittelemiseksi. Siellä käyvät rahanakin kuulemma vain Thaimaan bahti ja Kiinan juani, ei Laosin kip.
Mopoilin Mekongin laitaa pysähtyen aina nähdessäni jotain mielenkiintoista. Ensimmäinen mielenkiintoinen asia oli kilpikonna ylittämässä tietä. Pysähdyin ja dokumentoin kilpikonnan.
Toinen kiinnostava asia oli, kun siinä huristellessani näin tien vieressä jotain, joka näytti mopon selästä sähkönsiniseltä liskolta. Vai oliko se sittenkin vain jokin muovinpala? Asia oli selvitettävä. Painoin jarrut pohjaan ja tein U-käännöksen. Näkemäni asia oli lisko. Tavallinen Calotes Versicolor, ellen aivan erehtynyt. Se tosin ei ollut enää sininen, vaan punaruskea. Mitähän oikein olin nähnyt? Otin kuvan puhelimellani ennen kuin vaihdoin savupiipun kameraani ja ahdistelin liskoa parempiin kuvausasemiin. Havaitsin nyt liskon pään muuttuneen turkoosiksi. En tiennytkään, että nämä osaavat muuttua turkoosiksi tahdonvoimalla. Punaiseksi kyllä, mutta että turkoosiksi? Hieno väri joka tapauksessa.
Mopoltuani Mekongin laitaa riitävän kauan saavuin Chiang Khongin kaupunkiin. Se ei ollut minusta hullumpi. Joen rannassa oli paljon kävelyreittejä ja maisemia oli helppo katsella. Joen yli Laosiin olisi päässyt veneellä ja maahanmuuttovirastokin olisi ollut sopivasti saatavilla. Laosin puolelta nousi useita savupatsaita. Sieltä ne ilmansaasteet siis tulivat. Tälläkin puolella jokea oli menossa jokin lapasesta lähtenyt roskainpoltto-operaatio. Paikallisia nuoria pulikoi Mekongissa.
Minut yllätti pari nuorta, joista yksi halusi kuvan kanssani. Hän halusi tietää, mistä tulen. Keskustelimme monenmoista, esimerkiksi valokuvaamisesta. Näytin ottamaani apinankuvaa, ja tämä nuorimies sanoi niin ikään kuvaa katselevalle tytölle että tuohan olet sinä. Tyttö näytti hänelle käsimerkkiä, joka ei vaatinut Thaimaan kulttuurin tuntemusta. Tuli ihan Nell mieleen. Kun alkoi jälleen sataa tihuttaa, lähdimme omille teillemme.
Ajoin vielä yhdelle rannassa olevalle näköalapaikalle ja sitten eteenpäin sellaisen temppelin pihamaalle, josta näki joen ylittävän sillan. Nyt oli jo aika hämärää ja suuntasin suoraan hotellilleni.
Paahdoin menemään vajaat 40 minuuttia tiellä, joka oli onneksi suurilta osin valaistu. Mopossa tosin oli myös hyvät valot. Lopussa tihkusade voimistui, mutta pääsin hotellille ongelmitta. Saavuin kello 19:03.
Vastassa oli iäkäs nainen, joka laskutti huoneesta 600 bahtia. Hän oli vähän kärttyisen oloinen, eikä mielestäni sama ihminen, jolle olin puhelimessa puhunut. Papereita ei kysytty. Hotellimökki oli kuitenkin erittäin hieno, ehkä jopa hienoin, jonka olen tässä hintaluokassa nähnyt. Ainoa puute oli mielestäni se, että tyyny oli hivenen liian paksu, kuten on thaimaalaisissa hotelleissa tyypillistä. Jos minulla olisi oma mopo jossa olisi kunnollinen tavaratila, kuskaisin aina mukanani omaa tyynyä.
Menin kävellen lähimpään 7-Eleveniin ostamaan illallista.
Tänään on mopoiltu 192 kilometriä.