Aamulla Wat lähetti minulle viestin koskien eilen näkemääni liskoa. Se ei kuulema olekaan Calotes versicolor kuten ensin luulin, vaan Calotes mystaceus.
Lähdin tänään ajamaan poikkeuksellisen rivakasti, koska odotettavissa oleva ajomatka oli ajallisesti pitkä, yli viisi tuntia. Tavallisesti ajan nelisen tuntia päivässä (Google Mapsin mukaan, todellisuudessa pysähtelen paljon ja matkoissa menee aina kauemmin). Annoin avaimen hotellini ympäristössä hääräävälle naisihmiselle, jonka kanssa uskoin puhuneeni eilen puhelimessa. Hän oli ystävällisempi kuin se eilisiltainen tyyppi ja kehui thainkielentaitoani.
Eipä siinä muuta, kuin mopon selkään. Ajoin hotellin vieressä olevan vuoren yli. Liikennettä oli vähän. Tie oli jyrkkä, mutta hyväkuntoinen.
Pysähdyin vuorten keskelle metsäpuistoon. Näkymät olivat ihan hyvät… savua lukuunottamatta. Könytessäni eräälle epäviralliselle näköalapaikalle pusikosta lehahti lentoon kalkkunan kokoinen lintu. Kuvaa en saanut.
Jatkoin vuorta alas noustakseni vain heti kohta toista vuorta ylös. Maisemat olivat hyviä, mutta olen ehkä alkanut hieman kyllästyä niihin. Minkä tahansa matkan ensimmäinen näköalapaikka on aina mielenkiintoisempi kuin sadasneljästoista.
Joka tapauksessa määränpääni oli yksi Thaimaan legendaarisimmista näköalapaikoista, Phu Chi Fa (/phuu chii faa/). Jopa eilen tapaamani nuoret kysyivät, että olinko käynyt siellä.
Löysin sisäänkäynnin ja ajoin siitä sisään. Paikka oli kai kansallispuisto, mutta pääsymaksua ei ollut. Olin nähdäkseni ainoa paikallaolija, jos puiston henkilökuntaa ei laskettu mukaan.
Mopo piti jättää mielestäni tarpeettoman kauas vuorenhuipusta. Loppumatka piti mennä kävellen.
Kävelin tietä pitkin mäkeä ylös. Tulin remontissa olevalle parkkipaikalle. Tämä oli vissiin se varsinainen parkkipaikka, mutta sitä oltiin laittamassa uusiksi nyt turistikauden ulkopuolella.
Nyt piti kävellä jyrkkää, kuivan saven muodostamaa polkua pitkin ylöspäin. Yhteensä nousussa meni ehkä puoli tuntia. Pysähdyin aina silloin tällöin kuvaamaan jotain. Polun ympärillä kasvava nelimetrinen heinikko esti tehokkaasti näkyvyyden kaikkiin suuntiin.
Saavuin kallion reunalle, jossa heinikko oli vain polvenkorkuista, jos sitäkään. Tämä ei ollut vielä päänähtävyys, mutta päänähtävyys kyllä näkyi tästä pisteestä. Phu Chi Fa:n huippu oli kieleke, josta oli pystysuora aika pitkä pudotus. Hyvin valokuvauksellista. Eipä täällä liiaksi porukkaa ollut, huipulla näkyi olevan vain kaksi thaimaalaista.
Tepastelin kielekkeen päälle, ja siellä sain olla ylhäisessä (heh) yksinäisyydeni pitkän aikaa. Sieltä oli varsin hyvät (joskin savuiset) näkymät Laosiin. Parhaat näkymät täältä löytyvät kuulemma auringonnousun aikaan, ja silloin paikalle tulee enemmän väkeä. Lähimaastossa oli paljon kalliita hotelleja, jotka järjestivät aamumatkoja tälle näköalapaikalle.
Bongasin kiven, johon oli kaiverrettu yhdelle puolelle Thaimaan vaakuna ja toiselle Laosin. Saatoin tehdä pienen rajaloukkauksen kierrellessäni kiveä, mutta kukaan ei tullut pamputtamaan minua (kirjaimellisesti tai kuvaannollisesti). Paikalla oli myös kyltti, jossa luki tämän paikan olevan 1628 metriä merenpinnan yläpuolella.
Olin juuri lähdössä pois ja kävellyt vähän matkaa takaisinpäin, kun havaitsin kielekkeen alapuolella suuren siivekkään eläimen. Jonkin sortin petolintu istuskeli kallionulkonemalla ja piti närkästyneitä ääniä. En ole koskaan ennen nähnyt villiä petolintua niin läheltä. Linnulla ei vaikuttanut olevan kiire minnekään, ja ehdin vaihtaa savupiippuun ennen sen katoamista. Olin polvillani pusikossa hyvän aikaa kuvaten lintua.
Myöhemmin laitoin linnusta kuvan sekä iNaturalist-sovellukseen että Watille. iNaturalist sanoi sen olevan muuttohaukka (Falco peregrinus). Wat totesi sen olevan muuttohaukka (Falco peregrinus) alalajia ernesti ja ääntelyn olevan kutsu pariutumiskumppanille. Wat tietää paremmin kuin mikään sovellus.
Arvelen, että linnun ilmestyminen oli enne ja sen tarkoittavan sitä, että minun ei pidäkään hankkia Hondan Forzaa tai ADV:tä. Sen sijaan korkeammat voimat haluavat minun hankkivan Suzuki Muuttohaukan (jap. Hayabusa). Se oli julkaisuhetkellään maailman nopein tuotannossa oleva moottoripyörä: sen huippunopeus on 312 kilometriä tunnissa ja se kiihtyy nollasta sataan 2.7 sekunnissa. Ensimmäisen sukupolven Hayabusa oli niin järjettömän nopea, että sen jälkeen eurooppalaiset ja japanilaiset valmistajat sopivat keskenään rajoittavansa pyöriensä huippunopeuden 300 kilometriin tunnissa. Pelkona oli, että muutoin huippunopeat pyörät saatettaisiin kieltää kokonaan.
Aikansa mekastettuaan lintu lähti lentoon. Tämä tapahtui juuri, kun yritin ottaa kuvaa sen istumapaikasta laajakulmaobjektiivillani. Arvelin sen tosin palaavan pian samaan paikkaan, ja näin myös tapahtui. Sain muutaman kuvan haukasta lennossa.
Kävelin vuorelta alas. Kysyin parkkipaikalta, että saisiko kansallispuistopassiin leimaa. Ei täältä, mutta tuolta alhaalta kuulemma saisi. Ajoin takaisin puiston sisäänkäynnille ja passi leimattiin.
Puistossa oli haukkaepisodista johtuen kulunut odotettua kauemmin. Kello oli nyt noin yksi. Ajoin siksi vitkastelematta seuraavaan kansallispuistoon. Näkymät matkalla olivat jälleen erittäin hyviä. Kuvittelinko vain, vai oliko savuisuus hieman vähentynyt?
Matkalla tuli vastaan käärme. Käärmeen dokumentoimiselle minulle on aina aikaa eli painoin jarrut pohjaan. Kun katsoin taakseni kamera ojossa pari sekuntia myöhemmin, luikero oli kuitenkin hävinnyt jäljettömiin. Tästä tuli mieleeni, että kojelautakamera ei varmaan olisi hullumpi lisävaruste, kun hankin oman mopon.
Matkalla sattui pieni onnettomuus, kun joku piikikäs ötökkä törmäsi ajellessani käteeni ilmeisesti pistin edellä. Se osui oikean pikkusormeni niveleen paikassa, jota sormenpäät avoimeksi jättävät hanskani eivät suojanneet. Pysäytin mopon välittömästi ja tarkastelin sormeani. Siinä vaikutti olevan yhä kiinni jonkinmoinen pistin. Otin muitta mutkitta oikeasta reisitaskustani monitoimityökalun, jonka olin saanut ensimmäisestä työpaikastani. Valitsin työkaluksi pinsetit ja nyppäsin pistimen pois. Sormi palasi normaaliksi varsin pian.
Ylitin provinssirajan Chiang Raista Phayaon (/phajau/) provinssiin ja saavuin pian tämän jälkeen kansallispuistoon. Sinne ei ollut varsinaista pääsymaksua, mutta minun piti maksaa 20 bahtia parkkipaikasta. Myyjäkojussa oli kolme ihmistä, jotka ihmettelivät thaita puhuvaa länkkäriä. Kysyin, mistä saisi leiman. Tuolta suunnasta, minulle viitottiin. Menin sinne ja sainkin leiman, mutta en virkailijan allekirjotusta. Leimaajatar sanoi, ettei voi allekirjoittaa, koska ei ole virkailija. Allekirjoituksia oli kuitenkin saatavilla tarralapuilla, jotka saattoi kiinnittää vihkoon.
Mitäs erikoista tässä puistossa sitten oikein oli? Kävi ilmi, että vesiputous. Se oli suuri ja varsin myyttisen näköinen. Putous oli kalkkikivipitoinen ja kasvillisuuden kehystämä. Sen juurella olevassa altaassa oli uimassa lukuisia lapsiperheitä. Paikalla oli todella paljon ihmisiä, tämä oli selvästi suosittua kansanhuvia.
Alueella oli luontopolku, mutta se oli remontin vuoksi suljettu. Eräässä suuressa puussa oli lukuisia hyvin selvästi erottuvia mehiläispesiä. Pesät olivat kauttaaltaan mehiläisten peitossa.
Jatkoin eteenpäin. Olin ollut aikeissa vierailla mahdollisesti eräällä toisellakin vesiputouksella, mutta siihen ei yksinkertaisesti ollut aikaa. Halusin nimittäin käydä myös eräässä kansallispuistossa, joka sulkeutuisi kello 16:30. Kello oli nyt noin 15 ja ehtisin kyllä kansallispuistoon, mutta vain, jos en tekisi mitään muuta.
Jossakin matkan varrella tankkautin moottoripyöräni ja ajoin varsin ruuhkaisan kaupungin läpi. Myöhemmin selvisi kaupungin nimen olevan Chiang Kham. Alkoi seuraava vuoristoetappi. Ilma näytti yllättävän kirkkaalta ja viileältä. Tiekin oli paikoin kostea. Täällä oli satanut ja savu oli poissa!
Puhelimestani, jota käytin navigaattorina alkoi loppua akku. Laitoin sen lataukseen pitäen varavirtalähdettä hansikaslokerossa. Jostain syystä se ei kuitenkaan latautunut kunnolla, vaan salama vain vilkkui näytön oikean yläkulman akkuikonin päällä. Missä vika? Vaihtoehdot olivat varavirtalähde, kaapeli ja puhelin. Varavirtalähteessä vika tuskin oli, se oli ihan uusi. Olin kuitenkin vetänyt pari kertaa kaapelin hansikaslokerosta ulos ja sulkenut lokeron sen jälkeen niin, että kaapeli tuli hansikaslokeron tiivisteiden välistä ulos. Ehkä tämä oli vahingoittanut kaapelia. Latasin puhelinta langattomasti vähän aikaa pohtiessani mysteeriä. En voinut pitää luuria telineessään langattomasti ladatessa, joten navigaattoria ei voinut käyttää.
Eräällä näköalapaikalla otin istuimen alta toisen kaapelin ja kytkin sen puhelimen ja varavirtalähteen väliin. Ei se toiminut siltikään.
Melkoisen ajorupeaman jälkeen saavuin Nanin (/naan/) provinssiin. Olin kansallispuiston porteilla kello 16:15. Portilla oli virkamies joka sanoi, että, puisto suljettiin neljältä. Hän kuitenkin leimasi passini ja reiluna kaverina päästi vieläpä ilmaiseksi puistoon sanoen, että tuossa sadan metrin päässä on hyvä kuvauspaikka, voit katsella siitä maisemia.
Vaikuttaisi siltä, että suunnilleen kaikissa kansallispuistoissa, joissa olen Thaimaassa käynyt on joku tietty ydinjuttu tai kantava ajatus. Thaimaalaiset eivät vain aitaa mielivaltaisesti valittuja alueita kansallispuistoiksi, vaan niissä pitää olla joku juju. Useimmiten se on luola, vesiputous tai vuorenhuippu. Tämän puiston kantavana ideana vaikutti olevan valtava ja varsin valokuvauksellinen kalliomuodostelma.
Ja näin, rakkaat lukijat, on tullut päivä, jona olen valloittanut puoli valtakuntaa. Yhteensä Thaimaassa on seitsemänkymmentäseitsemän provinssia ja Nan on kolmaskymmenesyhdeksäs, jossa vierailen. Olen niin ikään käynyt pohjois-eteläakselin provinsseissa niin, että niistä muodostuu katkeamaton ketju pohjoisimmasta pisteestä eteläiseen.
Ajoin takaisin päätielle ja kohti Puan pikkukaupunkia. Matkaa oli 70 kilometriä, mutta ehdin hyvin perille ennen pimeää. Laaksoon oli nimittäin rakennettu pitkiä, viivasuoria valtateitä. Kaukaisuudessa näkyi sinisiä vuoria ja ilmanlaatu oli mielestäni kohtalaisen hyvä.
Hotelli oli edullinen, mutta ihan hieno. Annan bonuspisteen paksusta vessapaperista.
Kävin illalla 7-Elevenissä. Ajaessani 7-Elevenin eteen havaitsin, että sen vieressä oli tori. Menin torille ja ostin hetken mielijohteesta pussillisen vesimelonisiivuja ja niin ikään pussillisen appelsiineja. Hintaa näille ostoksille tuli yhteensä 30 bahtia. Illallista söin eräässä varsin viihtyisässä ravintolassa, joka oli harvoja, joka oli tässä paikassa auki. Länsimaalaisia en nähnyt missään.
Katselin vähän karttoja. Lähistöllä olisi Nanthaburin kansallispuisto, jossa olisin mielelläni käynyt leimauttamassa passini. Se ei kuitenkaan ollut mitenkään mahdollista. Kyseiseen puistoon oli tunnin matka yhteen suuntaan ja se sijaitsi laaksossa, jonne meni ilmeisesti vain yksi tie. Se ei ollut matkan varrella riippumatta siitä, mihin matkasi suuntautui.
Sain selville puhelimen latausvian syyn. Luurin latausportti oli yksinkertaisesti niin täynnä katupölyä, että lataamisesta ei tullut mitään. Ongelma ratkesi yksinkertaisesti sillä, että porttiin puhalteli riittävästi. Täytyy tästedes ajaa niin, että latausportissa on aina kaapeli, latasi puhelinta sitten tai ei.
Tänään on ajettu 232 kilometriä.