Hotellihuoneessa ei ollut pimennysverhoja. Valoneristys jätti toivomisen varaa.
Liikkeellelähdössä ei ollut tänään kiire, ja siksi se venyikin osittain myös aamiaisesta johtuen puoleenpäivään. Totesin tällaisen viivyttelun olevan huono ajatus, on parempi että aikaa on illalla kuin aamulla. Monet paikat sulkevat ovensa neljältä.
Suuntasin itään vuorten yli. Sää oli pitkästä aikaa poutainen ja selkeä. Sinistä taivasta täplittivät kumpupilvet. Vuorten edessä oli pientä usvaa, mutta se oli käsittääkseni aivan tavallista usvaa eikä saasteusvaa. Matkalla oli jälleen varsin hyvät näkymät.
Menin kansallispuistoon, jonka vartiosto oli varsin hauskaa porukkaa. Portilla metsänvartijatattarista se, joka puhui englantia ilmeisesti parhaiten yritettiin nakittaa kertomaan minulle toimintaohjeita, mutta hän ei onnistunut kovinkaan hyvin. Kurkkusalaattipukuinen metsänvartijatar puolestaan otti minusta valokuvan. Ulkomaalaiset taitavat olla harvinaisia näillä main. Sain leiman ja puumerkin ja jatkoin puistoon.
Ajelin vähän matkaa ympäriinsä. Puistossa oli ilmeisesti paljon vuokramökkejä ja muuta majoitusta. Lisäksi siellä olisi ollut ilmeisesti neljän kilometrin mittainen luontopolku, mutta sinne en viitsinyt ajan puutteessa mennä. Luontopolun kiertämisessä olisi nimittäin mennyt ainakin tunti. Se myös vietti jo alkuvaiheessa jyrkästi alaspäin ja sandaalieni pohjakuviosta ei ollut juuri mitään jäljellä. Metsänvartijat olivat toisaalta puhuneet myös lyhyemmästä kahden kilometrin luontopolusta, mutta sellaista en löytänyt. Ehkä tällä neljän kilometrin polulla oli jossain kohtaa joku oikotie, mutta en jaksanut käydä katsomassa.
Perhosia lepatteli sinne tänne. Osa niistä oli varsin suuria. Yritin dokumentoida niitä, mutta perhosen lentorata vaikuttaa olevan kameralle hyvin vaikeasti seurattava.
Muuta mielenkiintoista en puistossa havainnut, ja mopoilin seuraavaan kansallispuistoon. Se oli hieman kauempana idässä.
Puiston pääsymaksu oli 100 bahtia, joka teki siitä varsin edullisen Thaimaan puistojen mittapuulla. Ei siellä kyllä ollut paljon mitään nähtävääkään. Olin ainoa vierailija. Metsänvartija sanoi, että tuolla edessäpäin kahden kilometrin päässä on näköalapaikka. Köröttelin savista kinttupolkua minulle osoitettuun suuntaan, ja löysinkin mainitun paikan. Se oli ihan jees, mutta matkalla tien vieressä oli ollut hienompia näköalapaikkoja ihan ilmaiseksi.
Katselin näköalapaikalla karttaa hyvän tovin. Havaitsin, että muutaman minuutin ajomatkan päässä olisi vesiputous. Se vaikutti olevan periaatteessa kansallispuiston sisällä, mutta sinne mentiin eri portista. Päätin ajaa sinne.
Ajoin pois puistosta vesiputouksen luo. Sinne ei ollut pääsymaksua. Paikalle oli rakennettu pitkä ja päällystetty, kaikkiaan varsin hyväkuntoinen luontopolku. Kävelin sen kokonaan läpi, eivätkä putoukset olleet hullumpia. Niissä oli kolme tasoa eivätkä ne olleet kuivasta kaudesta huolimatta vedettömiä.
Takaisinpäin kävellessäni näin polulla pienen, ehkä puolimetrisen käärmeen. Sen pään päällinen oli ruskea, muutoin pää oli mustavalkoraidallinen. Ensimmäiset 20 senttiä vartalosta oli vihertävää, loppu rusehtavaa. Yritin dokumentoida sen parhaani mukaan, mutta kamerassani oli väärä linssi. Story of my life. Sain kuitenkin kuvia, josta luikeron pystyi tunnistamaan ja lähetin ne Watille. Hän arveli eläimen olevan Rhabdophis nigrocinctus. Siitä en löytänyt internetistä juuri mitään tietoa, ainoastaan sen, että se oli sekä myrkkyhampainen (venomous) että syötynä myrkyllinen (poisonous). Sellainen on kuulemma käärmeille varsin harvinaista.
Luontopolulla vierähti arviolta tunnin verran. Ajoin seuraavaksi läheiseen kylään, jossa oli kartan mukaan joku suolanvalmistushomma, en tiennyt tarkemmin mikä.
Kävi ilmi, että kylässä oli kaivo, jossa oli suolavettä. Paikallisilla oli vajat täynnä varsin keskiaikaisen näköisiä puu-uuneja, joita käytettiin suolaveden haihduttamiseen ja suolan valmistamiseen. Paikalla oli runsaasti matkamuistomyymälöitä, ja minut kutsuttiin ystävällisesti sisään niihin kaikkiin ja lisäksi vajoihin suolauuneja katsomaan. Olin ainoa asiakas. Dokumentoin suolauunit ja ostin eräästä myymälästä pientä mutustettavaa. En tiedä yhtään, mitä se oli, jotain vähän perunalastun kaltaista.
Tämän jälkeen alkoi matka Nanin kaupunkiin, josta olin varannut hotellin. Matka oli varsin pitkä ja kirjaimellisesti puuduttava. Takamus oli nimittäin kovilla, kun mopon jousitus tuntui välittävän miniskuulisimmatkin töyssyt ahteriini. Hienoja näkymiä matkalla oli, mutta en ollut niistä enää tässä vaiheessa iltaa kovin kiinnostunut.
Saavuin Naniin. Kaupungin liikennejärjestylyt vaikuttivat varsin sekavilta, mutta hieno joki siellä oli. Hotellille ajaessa tunsin jonkun asian osuvan jalkaani ja arvelin ensin pudottaneeni jotain, mutta sitten näin, että tiellä oli lukuisia rupikonnia, jotka loikkivat sinne tänne. Sellainen oli kai osunut jalkaani. Ehkä täällä oli satanut, ja nyt oli lisääntymiskausi tai jotain.
Hotellihuoneessa oli käytetty runsaasti tummaa puuta. Vaalea miellyttäisi enemmän silmää.
Tänään on ajettu mittarin mukaan “vain” 166 kilometriä, mutta perstuntuman perusteella siinä on satakunta kilometriä liian vähän.