Hotellin oveen koputettiin vähän seitsemän jälkeen. Seurasi myös jokin thainkielinen ilmoitus, jonka arvelin liittyvän aamiaiseen. Pukeuduin vähän ja menin selvittämään, mistä on kyse.
Menin ulos ja etsin omistajaukkelin. Hän sanoi, että aamiainen on… jotain. En ymmärtänyt lauseen loppua. Sitten hän viittoi minua mukaansa ja totesin asiaintilan: aamiainen oli katettu terassille. En ollut eilen edes huomannut huoneessa mitään terassia olevankaan.
Aamupala oli erittäin thaimaalainen. Thaimaalaista riisipuuroa… ja kaksi muuta annosta, joista en tiedä edes nimiä. Sadan bahtin arvoinen, sanoisin. Maultaan se oli ihan syötävää. Harmi vain, että kaksi täysinäistä vesipulloani oli jäätynyt pakastimessa ja nesteytys oli siksi vaikeaa.
Menin aamiaisen jälkeen takaisin nukkumaan, mutta ei siitä juuri mitään tullut. En ole sen helkkarin maanjäristyksen jälkeen saanut nukuttua kuin korkeintaan kuusi tuntia yössä. Aivan sama, mihin aikaan laittaa kellon herättämään tai mihin aikaan menee nukkumaan.
Tänään ohjelmassa oli ajaa takaisin Chiang Maihin. Päätin siistiä mopoa hieman palautusta varten. Otin vanhat likaiset sukat, kaksi hanavedellä täytettyä vesipulloa ja menin sitten mopon luo.
Mopo näytti siltä, kuin sillä olisi ajettu Safari-ralli. Hinkkasin suurimmat pölyt pois, jotta vehkeestä tuli vähän salonkikelpoisemman näköinen. Sattuneesta syystä en halunnut sen herättävän ylimääräistä huomiota palautuksen yhteydessä.
Poistuin sitten teräsratsullani paikalta ja ajoin, yllätys yllätys, lähimpään kansallispuistoon. Sen nimi oli Tham Pha Thai.
Ajoin portista sisään, pysäytin ja yritin ostaa lipun. Sisäänpääsy oli kuitenkin ilmaista. Ajoin siis syvemmälle puistoon ja löysin vierailukeskuksen.
Paikalla oli reilusti metsänvartijoita, mutta ei oikein ketään muuta. Sain leiman. Minulle selitettiin, että täällä oli jonkin sortin luola. Kierroksessa menisi tunti ja sitä varten piti hankkia opas ja kiivetä paljon portaita. Asia pihvi. Minulle järjestettiin opas (vaikutti koulupojalta) ja aloimme kiivetä portaita.
Luolan suu oli varsin suuri ja siellä oli Buddhan kuva (jostain syystä aina kun thaimaalainen löytää luolan, sinne viedään ensimmäisenä Buddhan kuva). Menimme sisään. Näin tippukivipylvään, jonka muodostumisessa oli kuulemma kestänyt kymmenen miljoonaa vuotta. Luolan katossa oli reikä, josta tuli sisään valoa selvästi erottuvana kiilana.
Otsalamppuni valoteho jätti toivomisen varaa. Se kyllä toimi, mutta valo oli mielestäni oudon hämärä. Oppaan taskulamppukin oli kirkkaampi. Ehkä paristo oli lopussa. Olin unohtanut ladata sen edellisen käyttökerran jälkeen.
Menimme syvemmälle luolaan. Opas näytti lampullaan erääseen koloon luolan seinässä. Siellä oli käärme kerällä. Dokumentoin käärmeen savupiipullani.
Luola oli aika pitkä. Seuraavaan kammioon ei päässyt luonnonvaloa, ilman lamppuja siellä olisi ollut säkkipimeää. Katossa oli runsaasti lepakoita. Dokumentoin nahkasateenvarjot savupiipullani ja yritin olla kävelemättä niiden alta opasta seuratessani. Ettei tulisi niin sanotusti paskaa niskaan. Opas löysi kolosta toisen käärmeen.
Jatkoimme viimeiseen kammioon. Valo tuli sisään luolaan kolmesta katossa olevasta aukosta. Ei hullumpaa. Kello oli nyt melko tarkkaan 12.
Palasimme takaisin luolan uloskäynnille ja kiipesimme portaat alas. Kysyin oppaalta, että paljonko tämä kustantaa. Hän sanoi, että saan itse päättää. Annoin 200 bahtia eikä sitä katsottu pahalla.
Hyppäsin mopon selkään ja ajoin Lampangin kaupunkiin, jossa en ole muistaakseni koskaan ennen käynyt. Siellä kävin rautatieasemalla ja leimasin rautatiepassini. Tuntuu tosin vähän huijaamiselta mennä pyytämään leima asemalta, jolle ei ole koskaan junalla matkustanut, mutta olen ainakin kulkenut junalla sen läpi.
Menin myös katsomaan kaupungin kellotornia liikenneympyrän keskellä. Matkalla pysähdyin myös kaupungin läpi virtaavalle joelle. Liikenne oli joka puolella täysin kaaoottista. En pitänyt kaupungissa ajamisesta yhtään.
Lämpötila oli aika rapsakka, 37 astetta puhelimen sääsovelluksen mukaan. Noh, ei lämmin luita riko.
Päätin ajaa Chiang Maihin Doi Khun Tanin kansallispuiston läpi. Se tosin oli Google Mapsissa suljettu, mutta päätin katsoa, saisiko sieltä silti leimaa. Suuntasin siis pois päätieltä kiemuraisille sivuteille.
Matkalla näkyi runsaasti metsänpolttajaisten jälkiä. Puut olivat pystyssä, mutta ruohikko oli muuten mustunutta ja palanutta. Mistä näitä tulipaloja oikein tulee?
Saavuin kansallispuiston porteille ja sain luvan mennä sisään. Koko puisto oli täynnä savua. Ajoin pitkän pätkän vierailukeskukseen. Siellä oli toinen portti, joka oli varustettu metsänvartijalla. Metsänvartija sanoi, että puisto on suljettu. Kysyin, että saisinko silti leiman kansallispuistopassiini. Tottahan sellaisen sai.
Ajoin vähän eteenpäin ja menin Khun Tanin rautatieasemalle. Olen ollut siellä ennenkin, se on se, jossa on se pitkä tunneli. Löysin lunkisti ottavan lipunmyyjän aseman takahuoneesta ja pyysin häneltä leiman rautatiepassiini.
Liukastelin mopolla vuorelta alas ja ajoin Lamphunin kaupungin päärautatieasemalle. Pyysin leiman sieltäkin. Jatkoin viimeiset 30 kilometriä Chiang Maihin tankkauttaen mopon matkalla. Taivaalta ripsi jonkin verran vettä ja Chiang Main iltaruuhka oli perseestä.
Menin ensiksi hotelliin. Se oli näyttänyt kuvissa hienommalta. Oli se ihan kelvollinen, mutta pidin enemmän edellisestä Chiang Main hotellistani. Tämä uusi tosin maksoi vain 430 bahtia ja hinta sisälsi aamiaisen siinä missä se edellinen olisi maksanut 720 bahtia. Oli ainakin halpa, jollei muuta. Puolikesy kissa tepasteli ympäriinsä oven edessä.
Suuntasin lähes välittömästi apostolinkyydillä mopovuokraamoon, josta vuokrasin varsin kohtuuhintaisen Honda ADV 350:n. Olin varannut sen jo viikko sitten. Hintaa vehkeelle tuli 790 bahtia / päivä. Vuokravakuutta piti jättää 5000 bahtia ja vuokratessa esittää sekä passi että ajokortti. Ennenkuulumatonta, että mopon vuokraamiseen vaaditaan ajokortti! Onneksi minulla on nykyään useampiakin. Palvelu oli ystävällistä eikä moposta löytynyt pikatutkimuksissa ylimääräisiä paikannuslaitteita. Unohdin oman kypäräni hotellihuoneeseni, ja otin sitten kypärän vuokraamosta, kun sellaista ilmaiseksi tarjottiin. Oli helpompaa vain ottaa kypärä kuin selittää, että minulla on hotellissa toinen.
Ajoin ison ADV:n hotellin eteen. Se tuntui näin aluksi suurelta ja kömpelöltä pienempään ADV:hen verrattuna. Forzaan verrattuna ADV:stä tulee on enemmän sellainen työkalufiilis. Vaikka Forzassa ja ADV:ssä on sama voimalinja, ADV tuntuu laitteelta, joka on tarkoitettu kovaan käyttöön eikä vain kauppakassiksi.
En kuitenkaan kaahinut isolla ADV:llä sen enempää. Otin pienen ADV:n ja ajoin sen siihen vuokraamoon, josta olin sen hankkinut. Saavuin paikalle kolme minuuttia ennen sulkemisaikaa. Yritin näyttää mahdollisimman viattomalta ja sain vuokravakuuden takaisin ilman kysymyksiä. Liukenin vikkelästi paikalta ennen kuin kukaan huomaisi etsiä olematonta paikannuslaitetta moposta.
Kävelin ristiin rastiin vanhaakaupunkia eksyttääkseni mahdolliset takaa-ajajat. Matkalla tuli vastaan 4.9 Google-tähden ravintola. Menin sinne piiloon. Kaikki asiakkaat olivat ulkomaalaisia, mutta palvelu oli lähes kokonaan thainkielistä. Tilasin Khaaw Sooin, joka on pohjoisthaimaalainen ruoka. Siinä on nuudeleita, currya ja ilmeisesti ravintolan erikoisuutena grilliporsasta. Ruoka oli ilmiömäisen herkullista. Ravintoloitsijalle voisi antaa Google-tähtien lisäksi muutaman sellaisen, jotka kantavat jonkin rengasvalmistajan nimeä.
Tiedustelin sitten, että voisinko ostaa mukaan ruokaa. Se sopi heille hyvin, ja ostin paistettua ananasriisiä kananrinnalla. Kun myöhemmin söin sen, havaitsin tämänkin annoksen olevan legendaarisen herkullinen. Chiang Main kaupunki voi olla saastunut liikenneruuhkien täyttämä turistihelvetti, mutta ruokaa täällä osataan laittaa, siitä ei pääse mihinkään. Hintakin oli ihan hyvä, 2 annosta ruokaa ja vesipullo 188 bahtia.
Palatessani hotellille näin hotellin kissan istumassa syyllisen näköisenä ADV:ni satulassa.
Illalla kysyin huvikseni Watilta, että miksi ihmeessä kaikki metsät täällä on poltettu. Olin nähnyt tämän matkan aikana varmaan 50 hiiltynyttä metsää, ja tuskin ne kaikki nyt olivat sattumalta syttyneet. Wat kertoi, että syitä on pääasiassa kaksi: huolimaton tulen käsittely (aika ilmeistä) ja se, että metsästä löytyy paremmin kaikenlaista syötävää, kunhan sen on ensin polttanut (aika yllättävää). On kuulemma tietynlaisia sieniä, tryffeleiden tapaisia, jotka kasvavat karikkeen alla ja joista saa hyvän hinnan. Niiden löytäminen ja kerääminen helpottuu huomattavasti, jos metsän polttaa ennen sienestystä. Lisäksi poltettuihin metsiin kasvaa usein ensimmäisenä pioneerilajina ผักหวานป่า-nimistä kasvia, joka on syötäväksi kelpaava ja jota käytetään pohjoisessa ja iisaanilaisessa ruuassa.
Tänään on ajettu yhteensä 223 kilometriä.
Yhteensä tällä tällä matkalla tuli ajettua 1666 kilometriä. Tästä reissusta piti tulla lyhyempi kuin Mae Hong Sonin silmukasta, mutta innostuin vähän.